Anna Huhtilainen

Päänavigointi

Ihmissuhteet

Kävellen kohti keski-ikäisyyttä

Kävely! Tuo toisaalta niin tylsä, mutta silti ihan äärettömän koukuttava laji! Näkemykseni, että puolentoista vuoden takainen Caminomme muutti suhtautumiseni siihen täysin, voimistuu edelleen. Kuten olette blogistani miljoonaan kertaan lukeneet, niin työmatkakävelystä en enää luopuisi ja monet muutkin lyhyehköt matkat tulee usein taitettua jalan. Kokemus matkojen pituudestakin on muuten muuttunut ihan jonkun verran: joskus muutama vuosi sitten puolen tunnin (työ)matka olisi tarkoittanut varmaa auton käynnistämistä :D (…ja koska yli-ihminen en ole, enkä sellaiseksi pyri, niin mainitsen myös, että vastaavasti en kyllä luopuisi omasta autostanikaan. Esim. isosti kaupassa, you know!)

Pelkän työmatka- ja muun hyötyliikunnan lisäksi kävelystä on löytynyt viimeaikoina ihan uusi ulottuvuus. Nimittäin se on todella hyvää parisuhdeaikaa! Voit lukea otsikon nyt uudestaan, kun kerron, että tilanteemme on edennyt jo samanlaiset tuulipuvut -tasolle… Mutta hei, on ne sentään eriväriset ja toisaalta ei se oltu myö, vaan urheiluliikkeen hyvä tarjous :D Etenkin nyt huhtikuun aikana myö ollaan lenkkeilty yhdessä tosi usein ja käyty samalla myös ehkä parhaita keskusteluja! Jos puhelimet ylipäätään on mukana, niin ne pysyvät visusti taskussa – paitsi kuvien ottamiset, heheh. Mitä muuten on harrastettu suhteessa ihan todella vähän, eli joo, kyllä tässä jutussa joku taikansa ihan selvästi on! ;)

Tänään meidän lenkille ilmaantui tällainen kolmas pyörä :D

Kun omat ”oikeat” liikuntaharrastukset ovat asia erikseen, niin kävelyä ei tule ajateltua sellaisena varsinaisena treeninä. On oikeastaan ihan sama, viettääkö lenkillä puoli vai kaksi tuntua tai kenties jotain siltä väliltä. Kävellessä jo itse jutteleminen on fyysisestikin paljon helpompaa kuin juostessa, vaikka jälkimmäinen aikamoista kevyttä hölköttelyä omassa tapauksessani onkin. Kävellessä on helppo olla omien ja yhteislenkeillä myös toisen ajatusten kanssa läsnä, kun ei tarvitse miettiä esimerkiksi miltä hikiset vaatteet tuntuvat tai miten happi riittää muuhun kuin pelkkään hengittämiseen. Saattaa kuulostaa tosi hassulta, mutta näin mie sen koen. Myös lähteminen on helpompaa, nimittäin koko vaatekerrastoa ei välttämättä tarvitse vaihtaa, vaan etenkin nyt menneinä (ja toivottavasti myös tulevina) lämpiminä kevätpäivinä on riittänyt suunnilleen se, että on vain vetäissyt kengät jalkaan!

.
Noniin, nyt tässä taas kävelystä vähäksi aikaa ;) Aivan varmasti palaan aiheeseen jatkossakin, mutta ennen sitä: kävelepä (tai pyöräile!) alkavalla viikolla edes yksi sellainen matka, jolle ottaisit tottumuksesta oman auton tai julkisen ja pyydä joku seuraksesi! Saatatte hyvinkin koukuttua! :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Someihmisiä

Nykyaikaa parjataan paljon siitä, miten lapset – eivätkä paljon aikuisetkaan – muuta tee, kuin tuijottavat puhelinten ja padien näyttöjä niskat vääränä. Okei, totta tuokin, ja aiheesta keskustelu on varmasti ihan tarpeellista. Mie vain olen edelleen vahvasti sitä mieltä, että kunhan näitä laitteita sovelluksineen osaa käyttää sekä ajallisesti että tavallisesti fiksusti, niistä on lopulta enemmän hyötyä kuin haittaa.

Itse olen solminut lähestulkoon kaikki aikuisiän ystävyyssuhteeni eri somekanavien kautta tai ainakin niiden myötävaikutuksesta. Eli jos en olisi viettänyt täällä niin paljon aikaani, olisi monta tärkeää ihmissuhdetta jäänyt syntymättä. Toki aina voi miettiä sitä, mitä samaan aikaan olisi tapahtunut vaikka salilla tai jossain muussa ”livesti sosiaalisessa paikassa” – olisinko kenties tavannut siellä vähintään yhtä kivoja tyyppejä? Ehkä useampiakin? No, sitä en oikeastaan edes jaksa ajatella, koska olen niin kiitollinen näistä nyt elämässäni olevista ihmisistä. Eikä heidän arvoaan muuten yhtään vähennä se, että olemme tutustuneet somen kautta – tuskin edes muistan sitä, koska tuntuu kuin olisi tunnettu aina! :D

Näyttää siltä kuin olisin syönyt pelkkiä salaatinlehtiä punakaalilla ja yhdellä ravulla :D Totuus kuitenkin piilee tuon kaiken vihreän alla :D

Aloin kelata näitä juttuja eilen alkuillasta, kun istuin junassa Helsingistä Kouvolaan. Eilinen oli nimittäin jotenkin niin malliesimerkki kaikesta tuosta edellä kertomastani. Aamulla menin kimppakyydillä (Facebookista bongatulla, heheh! ;)) Helsinkiin. Siellä tapasin ensin Janinan, jonka kanssa nykyisin erittäin syvä ystävyytemme alkoi blogikollegiudesta. Janinan kanssa aamukahvit juotuamme hengailin päivän Kaisan kanssa. Meidät yhdisti ehkä viime syksynä (?) Instagram, jossa ensin kommentoitiin toisillemme, sitten alettiin viestitellä ja lopulta vaihdoimme aktiiviseen whatsappailuun. Ainiin ja kyllähän myö tässä välissäkin kerran jo pikaisesti nähtiin, kun Kaisa kävi marraskuussa ohikulkumatkallaan hakemassa tilaamansa raakasuklaajoulukalenterin tästä meiltä! :)

Elämän ihmeitä tässäkin ;)

Ja sitten, kuten aika moni teistä varmasti muistaakin: jos ei ois somea ja bogia, niin tuskinpa olisin eilen hypännyt kimppakyytiinkään Kouvolasta käsin ;) Illalla olisin varmaan jatkanut junalla Joensuuhun asti, siis jos elämäni olisi edennyt sillä tavoin kuin vielä viisi vuotta sitten tähän aikaan kaavailin. Mutta onneksi kävikin niin, että itse laatimieni maailman parhaiden (…) suunnitelmien noudattamisen sijaan elämä päätti kuuluisasti tapahtua ja määrittää suuntansa ihan itse <3

.
Näitä mietin eilen ja aika paljon vielä tänäänkin. Voi tätä nykyaikaa ja no, koko elämää! :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Pääsiäisen parhaat

Niin meni pääsiäinen että heilahti. Instagramissa minuu seuraavat tietävätkin, että oltiin Rukalla mieheni ja veljeni kanssa. Kyllä miulla oli kone mukana, mutta taisin tehdä jonkinlaisen ennätyksen, kun en koskenut siihen viiteen (!!) kokonaiseen päivään :D Tuli siis otettua pieni luova tauko bloginkin suhteen, koska puhelimella postausten kirjoittaminen on itselleni nougou.

Meidän reissusta riittäisi kerrottavaa ummet ja lammet, mutta mennään nyt muutamalla kokoavalla pointilla, jotta saan matkakertomukseni pituuden pysymään edes jollain tavoin tiivistettynä. Ja tottahan se on, ettei mikään kokemus milloinkaan kuulosta kerrottuna niin mahtavalta kuin hetkessä itse elettynä ja fiilisteltynä. Mutta parhaita paloja jakaa mielellään ja elää vielä uudestaan ne tunteet :)

Tänä pääsiäisenä miulla oli etuoikeus…

…reissata ihan unelmaporukalla. Oma mies ja veli – kenen muiden kanssa voisin olla yhtä oma itseni?! No äitin tietysti, mutta nämä kolme ovat kyllä ihan tasan tarkkaan samalla viivalla :)

…nauraa vatsani kipeäksi. Nuo elämäni miehet ovat myös uskomattomia huumoriveikkoja, joiden kanssa syntyi tälläkin reissulla ihan törkeen paljon uusia niin hölmöjä, mutta niin hauskoja insideläppiä :D

…käydä myös syvällisempiä keskusteluja. Pidempi yhdessäolo on otollista aikaa myös niille, kun useimmiten arjessa tulee soiteltua veljeni kanssa vain ”Mitä kuuluu, miten meni työpäivä?” -tyyppisiä puheluita

…huomata taas, miten parhailla tyypeillä minuu on siunattu. Ja että ne parhaat tyypit löytyy näin läheltä! <3

…nauttia huikean upeasta Suomen luonnosta. Ei sitä oikeasti aina muistakaan, miten hienoja paikkoja meillä täällä on ja vieläpä neljässä eri asussaan vuodenaikojen vaihdellessa!

…lasketella ja hiihtää ihan mahtavissa olosuhteissa! Maisemien lisäksi säältä ei olisi voinut enempää toivoa ja rinteet sekä ladut olivat ihan unelmakunnossa

…ihastua hiihtämiseen uudestaan ja harrastaa sitä enemmän kuin monena viime talvena yhteensä. Hiihtäminen oli oikeasti kivaa, kun sain tehdä sitä omassa tahdissani välillä hiestä märkänä, mutta sitäkin enemmän auringonpaisteesta nautiskellen!

…syödä superhyviä ruokia! Siis yksi reissujen kohokohtia, obviously! Hotelliaamiaiset ja kunnon pihvit, ai ettien että! Edelleen voisin ihan kivuttomasti heittäytyä vaikka kokonaan vegeksi, mutta kyllä kunnon pihvi muutaman kerran vuodessa on ihan mieletöntä herkkua sekin :)

…juoda Pepsi Maxia ihan liikaa! Kyllä, sekin on jonkinlainen etuoikeus tässä tapauksessa, koska olen onnistunut vierottautumaan tuosta herkustani arkena tosi hyvin, mutta reissuissa…kääk! Eilen valittelin superkipeää makunystyrääni, johon mieheni totesi että olet tainnut juoda Pepeä suusi kipeäksi. Aimitenniin?! :D

…siirtää kaikki arjen velvollisuudet takavasemmalle. Voin myöntää, että työasioita tuli mietittyä ensimmäistä kertaa vasta eilisellä kotimatkalla ihan Kouvolan nurkilla

…ihan vain olla jos siltä tuntui. En ehkä nukkunut ihan optimaalisia yöunia, mutta hei, niihin panostan arkena :) Aivoja sen sijaan tuli lepuutettua ihan olan takaa ja disclaimerina, ettei siihen kuulunut alkoholi kuin parin viinilasillisen verran. Aurinko ja aikatauluttomuus on enemmän miun juttu! ;)

Tiesin kyllä jo ennen reissua, että tästä tulee ihan huikee juttu. Mutta että näin huikee, niin huh! Kuten eiliseen instakuvaani jo veljeäni lainasinkin, niin ”ainakaan seurasta, kelistä tai varusteista ei tää reissu jääny kiinni!” Eipä totta tosiaan jäänyt! :D

Ja mikä tärkeintä, mukavan loman jälkeen oli kiva palata myös mukavaan arkeen. Näiden kahden vuorottelu on ihan mahtavaa ja tärkeimmäksi koen sen, ettei arkea tarvitse lähteä lomalle pakoon, ja toisaalta että lomallakin viihtyy niin hyvin, ettei arkea ehdi vielä tulla ikävä.

.
Toivottavasti siullakin oli mukava pääsiäinen ja sait viettää sitä itsellesi mieluisalla tavalla! :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Yksinkin kaksin

Ihanaa ensimmäistä adventtia! Toissapäivänä kyselin Instassa, josko teillä olisi toiveita, mistä haluaisitte blogissani nyt joulun alla lukea – tähän vuodenaikaanhan kuuluvat toiveet ja monien niiden toteutuminenkin ;) Ideoita tulikin yksityisviestein muutamia, ja ajattelin tässä joulukuun mittaan aina sopivissa väleissä niitä toteuttaa.

Yksi pyyntö liittyi siihen, että kertoisin hieman, miten ”parisuhteellisena” yksinolosta ja omasta ajasta voi nauttia tai miten siitä oppii tai pystyy nauttimaan. Ja nyt puhutaan erityisesti pidemmästä yksin olemisesta, kuten meillä silloin kun mieheni oli pari vuotta sitten neljä kuukautta Brasiliassa töissä. Jännää muuten, että loppusyksyn aikana olen saanut vastata samaan kysymykseen useampaankin otteeseen erityisesti instaseuraajien lähettämissä viesteissä — ehkä tälle tekstille on sitten oikeasti kysyntää! :)

Kieltämättä pari vuotta sitten tammikuun alku oli todella omanlaisensa. Mieheni Brasiliaan lähtö lähestyi, ja oikeastaan jo joulunaika tuntui omalla tavallaan ihan erilaiselta. Toisaalta onneksi myö osattiin elää ihan tavallista arkea sinne lähtöpäivää edeltävään iltaan asti, jolloin matkalaukut oli pakko kaivaa esille ;) Muistan, miten mieheni pakkaillessa ja aina jotain vaikka kylppäristä hakiessa sujauttelin matkalaukkujen milloin mihinkin taskuihin tai koloihin tai vaatteiden väliin kirjelappusia ja muita ylläreitä :D Sen lisäksi olin teettänyt meistä vanhoiksi kunnon valokuviksi 12 puhelimessani ollutta yhteiskuvaamme, joiden taakse kirjoitin aina pienen ”viikkokirjeen”. Tuo oli ehkä itsellenikin tietynlaista valmistautumista tuleviin neljään kuukauteen ja varmasti tietyllä tapaa helpotti jo etukäteen ikävää — etenkin, kun kirjoitin kahdettatoista kirjettä ja samalla tajusin, että se viimeinenkin erossaolosunnuntai ihan oikeasti tulee kyllä!

Mikä sitten helpotti omaa oloani ja ikävääni täällä Suomen päässä? Yksi isoin tekijä oli se, että tiesin tuon Brasilian keikan olevan miehelleni tosi mielenkiintoinen ja upea mahdollisuus urallaan. Jos hän olisi lähtenyt matkaan yhtään pitkin hampain, niin ihan varmasti miekin olisin kärsinyt ja ikävöinyt todella kovasti. Nyt pystyin vain olemaan onnellinen toisen puolesta ja niin kiitollinen, että tuollainen ovi avautui hänelle :)

Toisekseen pidin itseni aktiivisena. Miulla oli viimeiset harjoittelut, kirjoitin samalla gradua ja virittelimme Terhin kanssa PureFactorya. Olin jonkun verran äitin luona noiden harjoitteluideni puitteissa ja käytiin äitin kanssa myös mieheni vanhemmilla Savonlinnassa. Muun muassa. En muista montaakaan hetkeä, että miulla olisi ollut tylsää, ainakaan pidempiä jaksoja.

Mikä erillään olemisesta teki kuitenkin kaikista helpointa, oli ehdottomasti molemminpuolinen luottamus. Kun eräs tuttuni kysyi pari vuotta sitten näihin aikoihin, että eikö sinuu yhtään epäilytä päästää miestäsi lähtemään, vastasin, etten ollut edes tullut ajatelleeksi tuollaista asiaa. Koska en ollut, enkä muuten tuon hetken jälkeenkään ajatellut. Olen vahvasti sitä mieltä, että jos jotain päivänvalon kestämätöntä toisen selän takana olisi tarvis puuhailla, niin sen voisi tehdä ihan yhtä hyvin täällä koti-Suomessakin. Taisin tuolloin kuitata tuon edellä mainitun kysymyksen esittäneelle tuttavalleni, että mistäs mie oikeastaan ihan varmaksi tiedän, mitä mieheni vaikka tavallisten työpäiviensäkään aikana tekee? Siis jos sitä ylipäätään olisi tarve pohtia. Onneksi ei ole <3

Ehkä kaiken tiivistäen: ajattelin ja asennoiduin niin, että tämä on nyt tilanne, ja sen mukaan on elettävä. Tietyllä tavalla olin inhorealisti, mutta se helpotti. Fokusoin omia ajatuksiani ja energiaani niihin asioihin, joihin pystyin vaikuttamaan ja olin kiitollinen siitä, että elettiin jo nykyaikaa, jossa viestit vaihtuvat sekunneissa maapallon toiselle puolellekin.

<3

Pohdiskelin paljon tuota neljää kuukautta etukäteen, sen aikana ja jälkeen. Mielenkiintoista on pysähtyä pohtimaan myös tämän parin vuoden jälkeen. Sanoisin tuon Brasilian rupeaman olleen lopulta yllättävän helppo ja tietyllä tapaa eheyttävä kokemus. Mmuutaman viikon päästä Mieheni paluusta meillä kyllä koettiin parisuhteemme tähänastisesti isoin kriisi. Siihen ehkä kulminoitui taas kahden arjen yhteensovittaminen tai sitten — miten ristiriitaiselta tämä kuulostaakin — se ikävä, joka kummallakin varmasti oli ollut pinnan alla koko alkuvuoden, mutta jota siihen pisteeseen asti oli kuitenkin pystynyt hillitsemään, vaikka kieltää varmasti kumpikaan meistä ei sitä missään vaiheessa halunnut.

Kesä 2016 olikin varmasti suhteessamme käänteentekevä. Miusta tuntuu, että jos myö oltais joskus erottu, niin silloin. Toisaalta en taaskaan osannut edes pelätä tuota vaihtoehtoa. Kävimme tosi paljon keskusteluja ja välillä oltiin ehkä keskustelemattakin :) Elämää tarvitsi tietyllä tapaa opetella uudestaan ja kummankin oli sopeuduttava taas kompromissien ja muiden yhteisten päätösten tekemiseen, mistä oltiin ”lomailtu” juuri neljä kuukautta ja voitu elää aika lailla oman pään mukaan.

Tämä postaustoive tuli sinälläänkin osuvaan saumaan, että tällä hetkellä mieheni on ollut puolitoista viikkoa reissussa. Tuon neljäkuukautisen jälkeen nämä pätkät tuntuvat itse asiassa aika iiseiltä, ja vaikka ikävä hetkittäin iskee kovanakin, niin asioita pystyy silloinkin laittamaan helposti mittasuhteisiin :) Ja koska parisuhteen perusta on kunnossa, otsikon mukaisesti tunnen, että ollaan yksinkin kaksin. Siis että välillämme on niin vahva side, että maantieteelliset sijaintimme eivät sitä helpolla pääse hetkauttamaan.

.
Tämän tekstini myötä haluan toivottaa paljon tsemppiä kaikille, jotka joutuvat olemaan syystä tai toisesta kumppanistaan erossa, lyhyemmän tai pidemmän aikaa.

Jos elämä ei tarjoile sitä parasta vaihettaan just nyt, niin mieti, miten siitä saisi kuitenkin parhaan mahdollisen? :) Mistä ajatuksista kannattaa päästää irti, mihin kannattaa keskittyä? Mikä on siulle otollisin hetki hautautua ikävään, mikä taas tuottaa iloa ja energiaa? :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Rakkaus on neljä vuotta nuori

Julkaisin tällä viikolla Instaani allaolevan kuvan, joka taisi aiheuttaa – muissakin kuin itsessäni – myönteisiä huokailuja :) Ja ihan aiheesta, koska olihan teema ns. suurin niistä, eli rakkaus ;)

Sain kuvan tiimoilta muutaman pyynnön, josko voisin avata tarinaamme hieman lisää blogissanikin. Itse asiassa olen sen jo tehnytkin reilu kaksi vuotta sitten täällä. Koska tilanne ei ole ratkaisevasti muuttunut paitsi siltä osin, että yhteisiä vuosia on nyt takana jo reilu neljä ja rakkaus, no, se nyt vain tuntuu päivä päivältä syvemmältä, ajattelin että miksi keksiä pyörää uudestaan. Voin siis edelleen allekirjoittaa kaiken pari vuotta sitten kirjoittamani, joten seuraavassa tuo kesäkuussa 2015 kirjoittamani juttu vielä kokonaisuudessaankin.

’Rakkaus on kaksi vuotta nuori

Mie oon monta kertaa teksteissäni maininnut, miten paljon hyviä ihmisiä ja asioita blogi on elämääni tuonut. Tai tarkemmin sanottuna uskon niin, että näiden ihmisten ja asioiden on ollut tarkoituskin tulla elämääni, ja blogi on vain ollut siinä positiivisena välikätenä tai yhdistävänä tekijänä. Tiedättehän: uudet ystävät, kaverit, ”vertaistukijat”, mahtavat yhteistyötahot ja -kuviot. Mutta myös jotain ja jonkun paljon enemmän, mistä ette monet tätä ennen olleetkaan vielä tietoisia.

Koska rakkaus on tänään kaksi vuotta nuori, haluan kertoa, vaikka yleisesti ottaen olenkin pitänyt blogissani melko matalaa profiilia parisuhteestamme. Ja kuten edeltä osasittekin ehkä jo päätellä, niin kyllä tämäkin jollain lailla blogiini, joskaan ei sen pääasialliseen aihepiiriin, kuuluu ;)

”Everything happens for a reason” -ihmisenä miun tekisi tarkemmin ottaen mieli sanoa, että rakkaus on vajaa kaksikymmentä vuotta nuori. Tavattiin nimittäin ensimmäisen kerran yhteisten tuttaviemme häissä kesällä 1995. Ja että varmasti menisi kuin elokuvissa, niin ensitapaamisemme meni häävalssin merkeissä. Toivon mukaan ensimmäisen, muttei viimeisen sellaisemme ;) Joistain hetkistä jää mieleen ihan erityinen muistijälki, ja tuo tanssi oli just sellainen. En voi sanoa muistavani hirveän paljon asioita vuodesta -95 ehkä ensimmäistä koulupäivääni lukuunottamatta, mutta tuo punahousuinen poika oli jostain syystä jäänyt mieleeni niinkin vahvasti että huomasin vuosien varrella aina silloin tällöin miettiväni mitä hänelle mahtaa kuulua. Meidän äidit tunsivat toisensa, mutta eivät olleet erityisen tiiviisti tekemisissä, joten kuulumisia en sitäkään kautta edes tullut kysyneeksi.

Välissä kului siis 18 vuotta, kunnes kaksi vuotta sitten juhannusaatonaattona huomasin että blogini Facebook-sivu oli saanut uuden tykkääjän. Yhdistin heti nimen ja ulkonäön, enkä millään malttanut olla laittamatta tälle uudelle tykkääjälle inbox-viestiä. Miulle tuli vain sellainen älytön tarve kysyä että mitä kuuluu, ihan kuten keneltä vanhalta tutulta tahansa kysytään. Muistan vielä kun miulla oli ongelma että miten aloitan viestin etten kuulosta ihan tyhmältä. ”Moi! En tiedä muistatko minuu ja tää saattaa kuulostaa ihan randomilta, mutta…” saattoi tarkemmin ajateltuna kylläkin kuulostaa ihan randomilta, mutta yllättävän nopeasti sain kuitenkin vastausviestin :D Ja muistikuvia oli toisellakin osapuolella, eli ihan huti viestini ei ollut. Ette varmaan ihan kamalasti ylläty, kun kerron että se juhannus meni aika tiiviisti koko ajan piteneviä inbox-viestejä näpytellen – ja jatkuvasti sellaisen pelon takaraivossa kasvaen, että kohta se kuitenkin lopettaa viestinsä sanomalla että pitää mennä, tyttöystävä huutelee tuolla jo syömään tms. :D Ajattelin, että se ois ollut just niin miun tuuria. Onnekseni se viestittely päätyi – ei päättyi – kuitenkin siihen, että juhannuksen jälkeisellä viikolla jossain viestissä sovittiin että saisin oikein miellyttävän vieraan luokseni Joensuuhun tulevana viikonloppuna :)

Oikeesti en oo varmaan koskaan miettinyt niin paljon kuin tuolloin, että mikä onni olikaan ollut, että a) olin joskus perustanut blogin, ja että b) olin perustanut sille myös Facebook-sivun. Varmaan halailin tietokonettanikin jo siinä samalla :D

Sain luokseni Joensuuhun vieraan, joka kylläkin tuntui heti tutulta kaikistä välissä olleista vuosista huolimatta – tai liekö niillä edes väliä jos kyse olikin vain siitä paljon puhutusta kemiasta. Jännitti kyllä ihan sikana, mutta samaan aikaan yllätin monesti itteni ajattelemasta että kaikkien ”mutkien” kautta tään ei voi muuta kuin kuulua mennä just näin. Siitä alkoi viikonloppureissut puolin ja toisin niin Joensuuhun, Savonlinnaan kuin Kouvolaankin. Siitä alkoi miun elämäni tähän mennessä onnellisin kaksivuotinen, jonka aikana viikonloppureissuista Kouvolaan on ehtinytkin tulla jo pysyvämpi reissu. Kaksivuotinen, josta oon niin sunnattoman kiitollinen, ja jolle en voi muuta kuin toivoa niin pitkää jatkoa kuin meissä täällä henki pihisee. Sen eteen olen valmis tekemään kaikkeni, mikä on paljon luvattu, mutta kun toista vaan rakastaa niin äärettömästi! Ja kun tuon kaikkensa pääsee tekemään yhdessä <3

Rakkaus on tänään kaksi vuotta nuori, eikä toivottavasti vanhene koskaan, edes sitten ”virallisesti” parikymppisenäkään.’

.

Vaikka tästä kaikesta on koko ajan entistä enemmän aikaa, on tunne silti yhäkin niin uskomaton. Uskomattoman kiitollinen! Kun jotain sellaista, mitä ”tapahtuu vain elokuvissa” napsahtaakin omalle kohdalle, olisi suorastaan vaikea olla uskomatta ihmeisiin, hyvään ja positiivisen ajattelun voimaan! Ja hei, koska miullekin, niin siullekin. Toivottavasti tämä tarina saa siut luottamaan hyvään ja asioiden tapahtumiseen tarkoitettuna hetkenään, olipa kyse rakkaudesta tai mistä muusta tahansa itsellesi merkityksellisestä jutusta!

.
Tänään rakkaus on pian neljä vuotta ja kolme kuukautta nuori. Ja syy siihen, miksi jaksan uskoa ihmeisiin ja hyvään päivä päivältä entistä lujemmin <3

.
ps. Jos teeman muut harvat tekstini kiinnostavat, niin täältä löytyy yksi :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka