Kevät kymmenen vuotta sitten oli samalla sekä haikeaa että iloista aikaa. Jatko-opintojeni suuntaa vahvistanut välivuosi kansanopistossa oli ohitse ja samalla kun odotin pääsykoetuloksia ja sitä myöten uutta elämänvaihetta, oli matkaani kertynyt ihan mahtavia uusia tyyppejä. Jotkut ihmiset tulevat ja menevät, se on täysin ok. Toiset taas tulevat, eivätkä onneksi mene, vaikka tapaamisten välissä olisi vuosi, useampi – tai vaikkapa ne kymmenen.
Kansanopistovuoden aikana myö istuttiin lukemattomia kertoja aamiaisella, lounaalla ja päivällisellä saman pöydän ääressä, usein ihan samalla porukalla. Nyt meidän pöytä kokoontui taas, kun tavattiin lauantaina Lappeenrannassa. Meidän äiti ystävällisesti lainasi kotiaan, ja meillä olikin hulppeat puitteet reunionille :) Päivä koostui syömisestä ja kuulumisten vaihdosta – ihan niistä samoista asioista siis, mitä jo tuon yhteisen lukuvuotemme aikana harrastettiin ;) Liekö omaa saamattomuutta, laiskuutta, ”kiirettä” vai mitä, mutta etenkin näin aikuisena arvostan yli kaiken ihmissuhteita, joissa juttu jatkuu ihan niin kuin oltaisiin tavattu viimeksi eilen, vaikka tosiasiassa välissä on saattanut kulua ihan huiman pitkä aika. Nytkin osa meistä oli tavannut tässä välissä kevään 2008 jälkeen, jotkut useammankin kerran, mutta tasan tällä porukalla tavattiin nyt 10 vuoden tauon jälkeen.
Sittemmin ylipisto-opinnoista miulle on jäänyt oikeastaan tosi vähän sellaisia ihmisiä elämääni, joiden kanssa pitäisin säännöllisesti yhteyttä, tai joiden kuulumisista olisin kuullut sitten opiskeluvuosien muutenkin kuin somen kautta. Sen vuoksi tämä meidän kansanopistoporukka on itselleni tosi tärkeä. Heidän kanssahan jaoin ensimmäisten joukossa esimerkiksi meidän isän kuoleman syksyllä 2007 ja ehkä itsensä tietämättäänkin heidän olemassaolonsa oli yksi syy, miksi jaksoin ja halusin tehdä opintojani tuosta suuresta surustani huolimatta ihan normaalissa tahdissa, enkä pitää mitään breikkejä. Ja ihan samalla tavalla myö jaettiin myös iloja ja sellaista tiettyä nuoruuden huoletonta huumaa, mitä meistä vähän jokainen taisi tuntea omilleen ja vieläpä Helsinkiin muutettuaan ;)
Olen pohdiskellut usein, että meidän jokaisen oma ihmisyys säilyy aina ja kaikkialla riippumatta siitä, missä roolissa kulloinkin olemme. Lauantainen oli niin hyvä esimerkki tästä. Kirjoittelin vähän aikaa sitten, miten erilaiset elämänpolut voivat johdattaa samaan pisteeseen; sekä 11 vuotta sitten syksyllä samaan kansanopistoon että lauantain tapaamiseemmekin. Kukaan meistä ei ole kulkenut keskenään samanlaisia latuja, mutta silti meidän jokaisen ihmisyys kaikkien kokemusten taustalla ja ohessa on säilynyt. Itse ajattelen sen olevan jotain paljon aidommin yhdistävää kuin vaikkapa keskenään samanlaiset koulutukset tai työtilanteet olisivat.
.
Kiitos ”tytöt”! <3
.
ps. Asiasta puheen ollen, korkeakouluhakujen hakutulokset tulevat ihan pian! Jos et pääse sisälle hakemaasi kohteeseen, suosittelen lämpimästi kansanopistovaihtoehtoa välivuodellesi. Hieman oma lehmä tai ainakin sukulaisuussuhteet ojassa suosittelen tsekkaamaan esimerkiksi Joutsenon Opiston monipuoliset opintolinjat, joilla voit suorittaa yliopistojen vaatimusten mukaisia perusopintoja – ja joille on muuten mahdollisuus saada myös opintoseteliavustusta! :)
.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka
