Anna Huhtilainen

Päänavigointi

Ihmissuhteet

Rakkaus on neljä vuotta nuori

Julkaisin tällä viikolla Instaani allaolevan kuvan, joka taisi aiheuttaa – muissakin kuin itsessäni – myönteisiä huokailuja :) Ja ihan aiheesta, koska olihan teema ns. suurin niistä, eli rakkaus ;)

Sain kuvan tiimoilta muutaman pyynnön, josko voisin avata tarinaamme hieman lisää blogissanikin. Itse asiassa olen sen jo tehnytkin reilu kaksi vuotta sitten täällä. Koska tilanne ei ole ratkaisevasti muuttunut paitsi siltä osin, että yhteisiä vuosia on nyt takana jo reilu neljä ja rakkaus, no, se nyt vain tuntuu päivä päivältä syvemmältä, ajattelin että miksi keksiä pyörää uudestaan. Voin siis edelleen allekirjoittaa kaiken pari vuotta sitten kirjoittamani, joten seuraavassa tuo kesäkuussa 2015 kirjoittamani juttu vielä kokonaisuudessaankin.

’Rakkaus on kaksi vuotta nuori

Mie oon monta kertaa teksteissäni maininnut, miten paljon hyviä ihmisiä ja asioita blogi on elämääni tuonut. Tai tarkemmin sanottuna uskon niin, että näiden ihmisten ja asioiden on ollut tarkoituskin tulla elämääni, ja blogi on vain ollut siinä positiivisena välikätenä tai yhdistävänä tekijänä. Tiedättehän: uudet ystävät, kaverit, ”vertaistukijat”, mahtavat yhteistyötahot ja -kuviot. Mutta myös jotain ja jonkun paljon enemmän, mistä ette monet tätä ennen olleetkaan vielä tietoisia.

Koska rakkaus on tänään kaksi vuotta nuori, haluan kertoa, vaikka yleisesti ottaen olenkin pitänyt blogissani melko matalaa profiilia parisuhteestamme. Ja kuten edeltä osasittekin ehkä jo päätellä, niin kyllä tämäkin jollain lailla blogiini, joskaan ei sen pääasialliseen aihepiiriin, kuuluu ;)

”Everything happens for a reason” -ihmisenä miun tekisi tarkemmin ottaen mieli sanoa, että rakkaus on vajaa kaksikymmentä vuotta nuori. Tavattiin nimittäin ensimmäisen kerran yhteisten tuttaviemme häissä kesällä 1995. Ja että varmasti menisi kuin elokuvissa, niin ensitapaamisemme meni häävalssin merkeissä. Toivon mukaan ensimmäisen, muttei viimeisen sellaisemme ;) Joistain hetkistä jää mieleen ihan erityinen muistijälki, ja tuo tanssi oli just sellainen. En voi sanoa muistavani hirveän paljon asioita vuodesta -95 ehkä ensimmäistä koulupäivääni lukuunottamatta, mutta tuo punahousuinen poika oli jostain syystä jäänyt mieleeni niinkin vahvasti että huomasin vuosien varrella aina silloin tällöin miettiväni mitä hänelle mahtaa kuulua. Meidän äidit tunsivat toisensa, mutta eivät olleet erityisen tiiviisti tekemisissä, joten kuulumisia en sitäkään kautta edes tullut kysyneeksi.

Välissä kului siis 18 vuotta, kunnes kaksi vuotta sitten juhannusaatonaattona huomasin että blogini Facebook-sivu oli saanut uuden tykkääjän. Yhdistin heti nimen ja ulkonäön, enkä millään malttanut olla laittamatta tälle uudelle tykkääjälle inbox-viestiä. Miulle tuli vain sellainen älytön tarve kysyä että mitä kuuluu, ihan kuten keneltä vanhalta tutulta tahansa kysytään. Muistan vielä kun miulla oli ongelma että miten aloitan viestin etten kuulosta ihan tyhmältä. ”Moi! En tiedä muistatko minuu ja tää saattaa kuulostaa ihan randomilta, mutta…” saattoi tarkemmin ajateltuna kylläkin kuulostaa ihan randomilta, mutta yllättävän nopeasti sain kuitenkin vastausviestin :D Ja muistikuvia oli toisellakin osapuolella, eli ihan huti viestini ei ollut. Ette varmaan ihan kamalasti ylläty, kun kerron että se juhannus meni aika tiiviisti koko ajan piteneviä inbox-viestejä näpytellen – ja jatkuvasti sellaisen pelon takaraivossa kasvaen, että kohta se kuitenkin lopettaa viestinsä sanomalla että pitää mennä, tyttöystävä huutelee tuolla jo syömään tms. :D Ajattelin, että se ois ollut just niin miun tuuria. Onnekseni se viestittely päätyi – ei päättyi – kuitenkin siihen, että juhannuksen jälkeisellä viikolla jossain viestissä sovittiin että saisin oikein miellyttävän vieraan luokseni Joensuuhun tulevana viikonloppuna :)

Oikeesti en oo varmaan koskaan miettinyt niin paljon kuin tuolloin, että mikä onni olikaan ollut, että a) olin joskus perustanut blogin, ja että b) olin perustanut sille myös Facebook-sivun. Varmaan halailin tietokonettanikin jo siinä samalla :D

Sain luokseni Joensuuhun vieraan, joka kylläkin tuntui heti tutulta kaikistä välissä olleista vuosista huolimatta – tai liekö niillä edes väliä jos kyse olikin vain siitä paljon puhutusta kemiasta. Jännitti kyllä ihan sikana, mutta samaan aikaan yllätin monesti itteni ajattelemasta että kaikkien ”mutkien” kautta tään ei voi muuta kuin kuulua mennä just näin. Siitä alkoi viikonloppureissut puolin ja toisin niin Joensuuhun, Savonlinnaan kuin Kouvolaankin. Siitä alkoi miun elämäni tähän mennessä onnellisin kaksivuotinen, jonka aikana viikonloppureissuista Kouvolaan on ehtinytkin tulla jo pysyvämpi reissu. Kaksivuotinen, josta oon niin sunnattoman kiitollinen, ja jolle en voi muuta kuin toivoa niin pitkää jatkoa kuin meissä täällä henki pihisee. Sen eteen olen valmis tekemään kaikkeni, mikä on paljon luvattu, mutta kun toista vaan rakastaa niin äärettömästi! Ja kun tuon kaikkensa pääsee tekemään yhdessä <3

Rakkaus on tänään kaksi vuotta nuori, eikä toivottavasti vanhene koskaan, edes sitten ”virallisesti” parikymppisenäkään.’

.

Vaikka tästä kaikesta on koko ajan entistä enemmän aikaa, on tunne silti yhäkin niin uskomaton. Uskomattoman kiitollinen! Kun jotain sellaista, mitä ”tapahtuu vain elokuvissa” napsahtaakin omalle kohdalle, olisi suorastaan vaikea olla uskomatta ihmeisiin, hyvään ja positiivisen ajattelun voimaan! Ja hei, koska miullekin, niin siullekin. Toivottavasti tämä tarina saa siut luottamaan hyvään ja asioiden tapahtumiseen tarkoitettuna hetkenään, olipa kyse rakkaudesta tai mistä muusta tahansa itsellesi merkityksellisestä jutusta!

.
Tänään rakkaus on pian neljä vuotta ja kolme kuukautta nuori. Ja syy siihen, miksi jaksan uskoa ihmeisiin ja hyvään päivä päivältä entistä lujemmin <3

.
ps. Jos teeman muut harvat tekstini kiinnostavat, niin täältä löytyy yksi :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Aarre ankeutta vastaan

Tiedättekö mikä asia kerta toisensa jälkeen onnistuu yllättämään miut edelleen ihan totaalisesti? Mikä näiden reilun viiden bloggausvuodenkin tuntuu aina yhtä mukavalta ja positiivisella tavalla häkellyttävältä? No se, kun joku sanoo miun inspiroivan. Että joku miun postaus on tuonut hymyn huulille tai pistänyt ajatukset juoksemaan, tai että jonkun Instaan postaamani treenikuva on saanut nousemaan sohvalta lenkille. Mitenköhän voisin tarpeeksi kiittää teitä tällaisten kommenttien jättäjiä?! <3

Toisaalta taas. Kun alan miettiä, niin kyllähän itsekin inspiroidun tosi paljon eri ihmisistä ja etenkin nykyisin mitä enenevin määrin somen kautta. On ihmisiä, joita en ole koskaan edes tavannut livenä, mutta joiden kanssa tuntuu olevan silti joku yhteys. Sekä heitä, joiden kanssa tuota yhteyttä on myöhemmin päässyt syventämään myös ns. ihan oikeassa elämässä. Toivon, että olen muistanut itsekin kiittää mahdollisimman monia inspiraationlähteitäni heidän jakamastaan ilosta ja herättämistään ajatuksista! :)

Yksi ihminen, jota en ole koskaan tavannut kasvotusten, mutta jonka tekstit eri somekanavissa saavat aina nyökkäilemään ja aiheuttavat lisää tätä! -efektin, on Vastaisku ankeudelle -blogin Jenny. Olette varmasti aika monet hänen tekstejään lukeneetkin, ja voinette yhtyä ajatukseeni siitä, että jo blogin nokkela nimi itsessään kertoo paljon sen sisällöstä?

Ensinnäkin Jenny on todella taitava kirjoittamaan. Ankeus saa vastaiskun todella ymmärrettävällä tavalla, mistä huokuu hyväksyntä ja sellainen optimistinen realistisuus. Sellainen, että maailman negatiivisinkaan ihminen ei yksinkertaisesti edes voi ärsyyntyä Jennyn teksteistä ja niiden totuudensiemenistä. Mitäänhän ei tietenkään myönnetä, mutta rohkenen väittää ;)  Olipa aihe mikä tahansa, Jennyn postauksissa on aina luonnollinen positiivinen vire: ne eivät ole kopioita self help -oppaista tai muista ajattelun käsikirjoista, vaan tekstit kumpuavat omista kokemuksista ja ovatkin ehkä juuri siksi niin aitoja. Positiivisuus ei ole missään nimessä päälleliimattua, vaan ainakin näin lukijana miulle on syntynyt käsitys, että nimenomaan oman itsensä ja kokemustensa hyväksymisestä. Arvostan sitä, että Jenny puhuu asioista niiden omilla nimillään, eikä jätä tekstejään lopulta hyvin sisällöttömäksi sanahelinäksi, mitä blogeista tuntuu nykyisin löytyvän ainakin kolmetoista tusinasta.

Vielä en ole saanut kunniaa tavata Jennyä livenä (= ottaa selfietä hänen kanssaan ;)), niin sitä odotellessa saatte tyytyä omaan naamaani… ;)

Miksi mie halusin nostaa juuri tänään esille Jennyn blogeineen? Perimmäisenä syynä ihan vain laittaakseni hyvän kiertoon: kiitoksen Jennylle ja teille kaikille muille vinkin erittäin hyvästä, ymmärrettävästä ja ihmisläheisestä blogista :) Esimerkkinä ihmisestä, josta huokuu hyvä olo näin virtuaalimaailmankin välityksellä, ja josta meillä kaikilla on varmasti syytä ottaa mallia!

.
…jollaisen vuoksi ainakin itselläni riittää edelleen uskoa ihmisiin <3

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Luopuen voi myös lisätä

Viimeisen puolentoista viikon aikana koen olleeni aidommin lomalla kuin koko kesänä yhteensä vielä tähän mennessä. Viikko sitten maanantaina otimme suunnan kohti Savonlinnaa ja sunnuntaina jatkoimme reissuamme Kiteelle. Siispä käytännössä on tullut oltua melkein metsän keskellä, toki juoksevat vedet ja sähköt sekä auto käytössämme, mutta joka tapauksessa. Ja tiiättekö mitä? Olo on tällä hetkellä ihan suunnattoman onnellinen!

Näinä päivinä oon saanut käydä läpi tunteita laidasta laitaan. Reiluun viikkoon on mahtunut kaikkea äärettömästä ilosta haikeuteen ja vakavaksi vetäviin asioihin. Onpa tunne ollut mikä tahansa, niin olen jatkuvasti kohdannut mielessäni yhden ja saman ajatuksen: luopuen voi myös lisätä. Lisätä iloa, vapautta, energiaa, mielenkiintoa, intoa… Kun luopuu jostain, tilalle saa ja mahtuu niin paljon kaikkea uutta. Uuden ei tarvitse olla välttämättä mitään aineellista, vaan vaikkapa jonkin tunteen vahvistumista. Been there, done that, ja veikkaan, että moni tietää mistä puhun? Ainakin mie olen tätä pyöritellyt tätä teemaa jo pidempään, erityisesti tämän kuluneen vuoden ajan.

Meillä ihmisillä on todennäköisesti joku luontainen tarve hamstrata ympärille paljon materiaa. Onko se jäänne lajimme keräilijäluonteesta, tuoneeko se turvallisuuden tunnetta vai onko kyse halusta ilmentää omaa elintasoaan, on oma tarinansa. Itse keskityn mieluummin siihen, miten olen huomannut elämänlaatuni oikeastaan parantuneen, kun olen alkanut tietoisesti päästää irti kaikesta turhasta. Yksinkertaisimmillaan: keittokauha on tarpeellinen joo, mutta sitten kun niitä onkin kertynyt laatikkoon seitsemän, muuttokuormaa pakatessa tai viimeistään sitä purkaessa turhauttaa. Rankasti. Etenkin, kun meillä syödään mitään kauhottavaa ehkä kerran vuodessa :))

Tällä lomallani olen osallistunut myös erään sukulaisemme asunnon tyhjentämiseen. Meitä oli paikalla isompi porukka ja jokainen sai ottaa mukaansa mitä halusi. En tiedä kumpusiko tunne juuri noista vielä tuoreessa muistissa olevista muuttokuormista, heheh, vai mistä, mutta oli jotenkin todella vapauttavaa sanoa, etten halua tai tarvitse mitään. Että miulla on jo ihan kaikkea ja ylikin. Ok, muutaman valokuvan ja kaksi kirjaa nappasin mukaani, mutta se oli siinä. Suhteellisen vähän siihen nähden, että kämppä oli täynnä astiaa jos toistakin ja pursusi kaikkea ihan kivaa sekä käyttökelpoista tavaraa. Jotenkin en vaan enää jaksa. En halua ympäröidä itseäni tavarapaljoudella tai tietoisesti kantaa uuteen kotiin taakaksi mitään sellaista, mikä painaa valmiiksi jos ei muuta niin ainakin mieltä. Juuri, kun olen saanut inventoitua noin kuuden vuoden matkalta mukaani kertyneen materian.

Eikä materia ole ainut, mitä tällä pohjoisemman Itä-Suomen turneella on tullut pohdiskeltua. Ehkä ajatukseni ihmissuhteistakin ovat saaneet tietynlaista perspektiiviä. Hyväksyntää, vahvistumista, mutta myös luopumista. Entistä syvempää ymmärrystä siitä, ketä haluaa pitää lähellään ja kuka on itselleni vain taakaksi. Kuulostaa aika karulta, mutta jos asiaa ei myöntäisi, oma olo kävisi väistämättä tosi raskaaksi. Velvollisuudentunto ja miellyttämisenhalu ovat ehkä kuormittavimmat asiat, mitkä harteilleen voi ottaa. Onneksi ne voi myös aina laskea alas, mutta muistutan, että vain jokainen meistä itse! Ja sitten kun tämän on hoksannut, seuraava ajatus lienee kiitollisuus tästä oikeudesta :)

Yksi kerta toisensa jälkeen herättelevä juttu on sitten tämä ns. mökkilaiffi. Myönnän, että en viihtyisi tällaista aikaa ihan luonnon armoilla vettä järvestä kantaen ja puhelin offlinessa, mutta tällainen sopivan loiva ja tietyt fasiliteetit takaava irtiotto on todella jees. Vaikka puitteet ovat jopa paremmat kuin omassa kodissa, välimatka arkeen ja rutiineihin on tarpeeksi pitkä. Tässäkin asiassa hetkeksi luopuminen niistä omista peruskuvioista tuulettaa päätä niin hyvin! Nytkin on jo melkein puolipäivä, ja tässä mie vaan istun vielä aamutakki päällä juuri lopettelemamme aamupalan jälkeen. Kotona olisin varmaan jo käynyt vähintään treenaamassa ja ruokakaupassa pyykkikoneen pyöriessä taustalla.

Tiedän, että myös tältä reissulta palaaminen on omanlaistaan luopumista, ja ns. lomaltapaluumasennus on hyvin suurella todennäköisyydellä luvassa. Kuitenkin se on vain päivä-pari, kun meno on taas entisellään. Tavallaan on aika pelottavaa, miten helposti sitä aina sujahtaa takaisin arjen pyöritykseen, mutta toisaalta kun arki on hyvää ja onnellista, ajatus siitä ei ahdista tippaakaan.

.
…etenkään, kun viimeistään tänä aamuna heräillessäni tein päätöksen siitä, että ajelen vielä ensi viikolla ainakin parin yön visiitille takaisin Kitteelle :D Jäisin varmasti jo tältä samalta istumalta, mutta loppuviikolle on tiedossa niin kivoja juttuja Kouvolassa, että jos jostain muusta, mutta niistä en nyt halua luopua ;)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Kuinka kuuntelet ja katsot?

”Meillä kaikilla on kaksi korvaa, kaksi silmää ja vain yksi suu. Syystä”, sanoi kouluttajamme Lasse viime viikolla NLPT I -koulutuksessa. Tämä on vähän noloa myöntää, mutta en kuolemaksenikaan muista mikä tuo Lassen esittämä syy oli tai että mihin se edes liittyi. Ilmeisesti siinä hetkessä ajattelin, etten koskaan unohda tätä, koska olin kirjoittanut muistiinpanoihin vain tuon saman lainauksen millä tämän tekstini aloitin.

Ehkä omaa muistamattomuuttani tai sitten yksinkertaisesti noiden sanojen ollessa niin totta, olen pyöritellyt niitä mielessäni tässä jo viikon päivät. Kun en ole enää ajatustyöstäni huolimatta päässyt Lassen ”juurisyyn” ytimeen, olen alkanut rakennella päässäni mitä erilaisimpia merkityksiä tuolle virkkeelle. Se pätee nimittäin aika moneen asiaan. Pohdipa!

Tässä saatettiin olla samassa asiassa tai sitten ei :D Ainakin jossain sellaisessa, mihin tuo virke myös sopii :)

Itse todistin viimeksi tänään ajatuksen kahdesta korvasta ja silmästä sekä yhdestä suusta todenperäisyyden kertoessani ystävälleni erästä itselleni merkityksellistä asiaa. Kerroin ja kuvailin ja vuodatin ja fiilistelin muutaman minuutin, jotka itselleni tuntuivat siinä hetkessä monin tavoin kuitenkin paljon enemmältä. Sain juttuni päätökseen, jolloin ystäväni harmitteli ettei hän oikein osaa sanoa mitään. Vastasin hänelle, että ei tarvitsekaan. Nimittäin tuossa tilanteessa riitti, että huomasin ystäväni kuuntelevan — niin ja katsovan.

Kuulenko vai kuuntelenko? -ajatus on todennäköisesti meille kaikille tuttu. Enemmän kuin mitkään lohduttavat sanat, ainakin itselleni jopa merkityksellisempää on se, miten huomaan toisen olevan tilanteessa läsnä. Kuuntelemista täydentää myös katse. Puhua voi vaikka kuuroille korville, mutta silmät ovat sielun peili, sanotaan. Ja kyllä, silmistä näkyy myös läsnäolo tai sen puute. Väitän, että ainakin jos vähän tarkemmin aistimme, niin huomaamme milloin vastapuolen silmissä eli mielessä vilisee kauppalistat, vastaamattomat sähköpostit, aikataulut tai oikeastaan ihan mikä tahansa muu kuin mitä olet juuri kertomassa.

Ihmisille on luontaista kokea tarvetta olla merkityksellinen ja tulla huomioiduksi. Ja koska tiedämme miten hyvältä se itsestä tuntuu, kannattaa tuon tunteen saavuttaminen mahdollistaa kaikille muillekin! Se on nimittäin vieläpä aika helppoa :) Olisinkohan itsekin tänään kolmisen minuuttia kertonut ystävälleni tuota asiaani: kolmisen minuuttia, jotka olivat loppujenlopuksi hänen kahdestakymmenestäneljästä tunnistaan aika pieni siivu, mutta itselleni positiivisessa mielessä sitäkin pidemmät ja merkityksellisemmät. Kiitos!

Kuuntelemisen ja katsomisen taito lienee sellaisia, joissa on mahdollisuus harjaantua aina vaan :) Ja koska olen itse taas saanut noin jakamatonta huomiota osakseni, on suorastaan velvollisuus luvata kehittää noita taitoja entistä tietoisemmin. Otatko siekin haasteen vastaan? :)

Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Mitä muutollemme kuuluu?

Kiitos oikein hyvää! :) Tässä vaiheessa tosin pitäisi ehkä vielä käyttää sanaa remontti kuten ainakin instaseuraajani ovat huomanneet, mutta joka tapauksessa. Sitä nopeamminhan se itse muuttokin sitten tulee, mitä ripeämmin saadaan uusi kotimme omannäköiseksemme.

Alkuperäinen tarkoituksemme oli vain vaihtaa keittiöstä kaapinovet sekä työtasot ja maalata pari seinää. Mutta kuten suunnitelmilla on tapana, niin meilläkin ne vaihtuivat aika railakkaasti. Keittiöön ei kosketa sittenkään kuin kalustemaalilla ja D-C-Fixilla, mutta just eilen mietittiin että seinämaalia on käytävä ostamassa lisää jotta sitä riittää koko asuntoon. Niin ja parkettikin hiotaan ensi viikolla. Odottamani Ikean reissu on vielä heittämättä, mutta ei siitäkään taida kovin kevyt keikka tulla, nimittäin tässä matkanvarrella olen keksinyt jos ja vaikka mitä mikä näyttäisi kiv…eiku mitä myö ehdottomasti uuteen kotiin tarvitaan :))

Olen nauttinut ihan suunnattomasti erityisesti noiden keittiön kaapinovien parissa puuhailusta! 8) Maalaaminen on just parasta, kun sitä saa tehdä sellaiselle pinnalle, joka on pinta-alaltaan sopivan kokoinen eikä pelkkää yksityiskohtaa tai toisaalta niin laaja että kerkeis kyllästyä :D Oon saattanut taidoillani jopa vähän yllättää muitakin kuin itseäni: kyllä nämä rakentajasuvun geenit pääsee miussakin esille, kunhan tilaisuus siihen tarjoutuu! ;)

Olette myös jonkin verran kyselleet tästä meidän pikkuruisesta keittiöremontista. Miten käsittelimme kaapinovet, mitä maalia käytämme ja niin edelleen. Ajattelinkin, että kunhan homma on valmis, niin voisin tehdä asiasta ihan oman tekstinsä ja esitellä siinä käyttämiämme tuotteita ja muita yksityiskohtia. Ainakin vielä tähän mennessä tämä projekti on nimittäin ollut sellainen, johon voisin lähteä uudestaankin! Kiitos myös mahtavalle remppaseuralleni ja -opastajalleni eli miehelleni, jonka kanssa ollaan vietetty tämän homman parissa ihan oikeasti laatuaikaa :) Siinä kun sormet maalissa sutii menemään, tulee maalaamisen lisäksi keskityttyä ihan eri tavalla myös toisen juttuihin eikä vaikka somen selaamiseen!

Kerroin muutostamme jokunen viikko sitten ja jo siinä vaiheessa iloitsin, että muuttomatkaa on vain yksi kerros ylöspäin. Tiiättekö, se on ollut suuri etu jo tässä vaiheessa! :D Unohtuneita suteja, pensseleitä tai roskapusseja ei ole tarvinnut lähteä hakemaan mistään matkojen, vaan ainoastaan muutaman portaan päästä alakerrasta. Illalla voi remppailla ihan rauhassa, kun kotimatkaan menee korkeintaan se puoli minuuttia jiiänee ;) Koska nämä faktat eivät ikävä kyllä estä hikikarpaloita siinä vaiheessa kun aloitetaan varsinaisen muuttokuorman roudaus, niin antakaa miun nyt iloita :D

.
Remppaintoa meille ja kaikille muille, joilla kenties on samantyyppinen projekti meneillään! Löytyykö teistä lukijoista oman elämänne jormapiisisiä? ;)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka