Eilen aamukahvia keittäessäni konkretisoitui, että hei, siitähän on tasan neljä viikkoa, kun napsautin tuon saman vekottimen päälle ensimmäistä kertaa tässä kodissa. Ikkunasta ulos katsellessani ja päivän ensimmäisiä auringonsäteitä odotellessani tuli hirmuinen kiitollisuuspuuska, jonka pyörteissä intouduin päivittämään Instagramiani tapoihini nähden poikkeuksellisen pitkän kuvatekstin kera. Hetki oli käsinkosketeltavan levollinen, jota sarastava aamu ja ympärillä ollut täysi hiljaisuus korostivat.
Kuukauden aikana on tapahtunut niin paljon. No hei Anna, luonnollisesti! C’moon, uusi ympäristö ja uudet tuttavuudet, niin kai siltä tuntuisi jo vähemmästäkin! Totta kai. Mutta tähän selittämättömään tunteesen liittyy niin paljon muutakin. Eilen illalla kuvailin ystävälleni ääniviestissä, että tämä on enemmänkin taas sitä, että tuntuu kuin yksi iso elämän ratas olisi pyörähtänyt eteenpäin. Että myös ajatukseni ovat siirtyneet satoja kilometrejä eteenpäin. Tai en tiedä mihin päin, mutta johonkin, missä niiden on nyt hyvä olla, ja missä ne resonoivat pitkästä aikaa kaiken olemiseni kanssa. Kun katson aikaa taaksepäin, niin miusta alkaa entistä vahvemmin tuntua siltä, että tämä maisemanvaihdos ei ollut pelkästään fyysinen majanmuutto, vaan niin paljon enemmän. Ja juuri oikeaan aikaan.
Jo aiemmin viittaamaani eiliseen kuvatekstiin kirjoitin, että joskus on mentävä kauas – eikä pelkästään nähdäkseen lähelle. Miulla on nimittäin tällä hetkellä niin vahva tunne siitä, että matkassani on mukana se kaikki hyvä sieltä ”entisestä läheltä”, minkä haluankin säilyttää, mutta että tämä kauas lähteminen on tarjonnut jo tähän mennessä niin paljon sitä, mitä olen elämääni kaivannut. Kuulostan ehkä maailman epämääräisimmältä, kun vastaan No mitä se on? Mitä olet kaivannut? -kysymyksiisi, että tätä tunnetta.
Tänään blogini luonnoksiin kurkatessani löysin seuraavan tekstin alkukesältä. Avaisikohan se muuten niin hankalasti sanoiksi puettavaa ajatustani tai tunnettani yhtään paremmin?
Ihan samalla tavalla kuin tuijotan tätä puhtaan valkoista tekstitilaa, tuijotan välillä myös omaa elämääni. Päivät täyttyvät mukavasta tekemisestä, mutta silti kaikki tuntuu silloin tällöin niin tyhjältä. Tuntuu, että samalla kun tekemistä on sopivasti ja mielenkiinnon kohteita paljon, olen myös tosi jumissa. Tekisi mieli vuodattaa koko elämäni blogiin, mutta toisaalta taas itsesuojeluvaistoni estää ainakin vielä tässä vaiheessa tekemästä sitä. Välillä vain tuntuu siltä, että joistain pienemmistäkin asioista olisi helpompi kirjoittaa, mikäli taustat olisi lukijoidenkin tiedossa. Valinta on omani, tiedän, mutta tämä lienee sitä veitsenterällä taiteilua oman yksityisyyden suhteen.
Välillä mietin jopa sitä, että onko miulla oikeus olla ”jumissa”. Elämässä tapahtuu asioita, joskin joitakin raastavan hitaassa aikataulussa, mutta toisia taas siten, ettei aamulla herätessä osaisi edes arvata, mikä tilanne vallitsee illalla nukkumaan käydessä. Silti tuntuu, että vellon jossain ja haluaisin päästä tekemään jotain merkityksellistä tai ainakin nykyistä merkityksellisempää monellakin elämän osa-alueella. Pelkään, että liekkini ja intohimoni asioihin lopahtaa, jos en ns. saa pian lisää bensaa liekkeihini.
Muistan, kun istuin tuolloin kahvikupin kanssa ruokapöytämme ääressä, avasin blogini kirjoitustilan ja annoin vain mennä tunteen vallassa. Annoin mennä ajattelematta yhtään mitä kirjoitan, miksi kirjoitan tai edes että miten kirjoitan. Tiesin jo siinä vaiheessa, etten julkaise tekstiäni ainakaan siinä hetkessä, mutta lienee joku merkityksensä sivun automaattisesti tekemällä tallennuksellakin? Muistan myös sen, että tuon viimeisen pisteen jälkeen iski turhautuminen ja painoin raksista koko hoidon pois silmistäni.
.
Tavallaan olisi ollut mielenkiintoista tietää, miten tuo kesäkuinen tekstini olisi jatkunut. Toisaalta olen onnellinen, että jatkan sitä nyt näillä sanoilla ja tunteilla. Bensaa liekeissäni, ja pitkästä aikaa ihan kunnolla sittenkin! <3
.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa
