Anna Huhtilainen

Päänavigointi

Työt

Oppia työ kaikki

Selaisinpa mitä tahansa vuosien takaisia päiväkirjojani tai silloisten kavereideni kaverikirjoja, yksi juttu olisi pomminvarma. Haaveammattia kysyttäessä miun vastaus oli opettaja tai kaupan myyjä. Check ja check. Lapsena opettajan työssä houkutteli eniten taululle kirjoittaminen ja opettajanhuoneeseen pääseminen. Kaupan myyjän sen sijaan saisi näpytellä kassakonetta ja sehän se vasta mielenkiintoiselta ja niin jännältä vaikuttikin!

Totuus on tarua ihmeellisempää, niin kuin sanotaan. Pelkkä liitutaululle kirjoittaminen tai kassakoneen näppäily kun yksikseen eivät riitä, vaan luonnollisesti myös noihin töihin liittyy paljon muutakin, kuten vuorovaikutus erilaisten ihmisten kanssa. Tänään juttukeikalta kotiin kävellessäni mietin, että loppujen lopuksi olen ehtinyt jo tähän ikään mennessä tekemään sinällään hyvin erilaisia töitä, mutta niitä kaikkia on yhdistänyt yksi asia: ihmiset ja sosiaalisten taitojen käyttäminen ja samalla toki niiden harjaannuttaminen ja vahvistaminen.

Ehkäpä työhistoriani edellä mainittujen lisäksi muun muassa henkilökohtaisena avustajana ja marjanmyyjänä kertoo omaa kieltään siitä, että pelkkiä papereita pyöritteleväksi konttorirotaksi miusta ei olisi. Tarvitsen ihan ehdottomasti ihmiskontakteja ja kanssakäymistä, mutta. Jatkuvaa hälyä ja melua päivästä toiseen en ehkä enää jaksaisi. Joku voi sanoa miun tottuneen liian hyvään, mutta itse ajattelen enemmänkin löytäneeni oman juttuni – ja pystyväni käyttämään ja kehittämään siinäkin sosiaalista puoltani.

Liikkuva, mutta ei aina niin ergonominen toimistoni ;)

Nautin ihan suunnattomasti esimerkiksi juttukeikoista, jotka vievät minua erilaisiin paikkoihin ja erilaisten ihmisten luokse (mutta etenkin omaan rauhaani työstämään juttuja eteenpäin, tässä lienee tärkeä pointti myös :D). Ellen tekisi näitä freelancer-kirjoittajan hommia, tuskin olisin tämän syksyn aikana käynyt esimerkiksi autotarvikeliikkeessä keskustelemassa auton esilämmitysjärjestelmistä, pankissa kuulemassa korkosuojauksista tai tavannut tansanialaista piispaa :D Ehkä noista edellisistä mikään ei ihan osu intohimoihini, mutta miten paljon olenkaan oppinut! Ilman nykyisiä töitäni tuntisin Kemistäkin ehkä yhden promillen siihen verrattuna, mihin nyt olen saanut tutustua. Sosiaalisia verkostoja on vesillä siellä ja täällä, mikä tuo jopa tietynlaista turvallisuudentunnetta näin äskettäin paikkakunnalle muuttaneena.

Tämänpäivisissä pohdinnoissa huomasin toisenkin kaikkia tekemiäni töitä yhdistävän tekijän: nimenomaan uuden oppimisen. Siinä missä opettajana opin jatkuvasti jotain sekä oppilailtani että kollegoiltani tai henkilökohtaisena avustajana elämän rajallisuus ja asioiden ”itsestäänselvyyttömyys” porautui tajuntaani entistä vahvemmin, nykyisissä hommissani vähintäänkin yleissivistys ja paikallistuntemus kasvavat todella roimasti. Kun pääsen paneutumaan asiaan, huomaan yhtäkkiä kirjoittavani vaikka niistä autotarvikkeistakin kuin viimeistä päivää – enkä malttaisi millään lopettaa :D

.
On oikeasti tosi hieno tunne olla omissa unelmahommissaan. En sano tätä ylpeillen, vaan taas kerran rohkaistakseni jokaista tekemään mahdollisesti tarvittavia siirtoja omalla kohdallaan. Töiden parissa tulee kuitenkin vietettyä niin merkittävä siivu elämästä, että ainakin mie haluan saada siitä paljon muutakin kuin pelkän rahallisen korvauksen :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Putki päällä

Ohhoh, tässähän on vierähtänyt aikaa jo tiistaista sunnuntaihin ja samalla joulukuun toisen päivän iltaan. Oon kirjoittanut tämän viikon aikana niin paljon, että samalla tunti- ja tekstimäärällä olisi syntynyt jo monen monta blogipostausta – ehkä juuri siksi hädin tuskin tajusin, että tiistaisesta tekstistä on ehtinyt vierähtää jo niin ”kauan”.

Mutta sitähän tää miun arki nykyisin on hyvin pitkälti on. Kirjoittamista, kirjoittamista ja editoint…eli kirjoittamista :D Vaikka tää on ollut lempipuuhaani about aina, on oma kehittyminen silti hienoa huomata. Ulkopuolisilta saadut kehut ilahduttavat ilman muuta, minkä lisäksi sellaiset vitsit mie handlaan tään homman -fiilikset oman pään sisällä ovat myös ihan parhaita. Joku sanoo kehityksen loppuvan tyytyväisyyteen, mutta mie uskallan edelleen väittää tyytyväisyyden buustaavan eteenpäin – vasta tyytyminen olisi aika pelottavaa.

Kullanarvoisia ovat myös kaikki saamani kehitysideat ja parannusehdotukset. Sekä ne satunnaiset hetket, kun tuijotan tyhjää Word-tiedostoa vieressäni kaikki matskut, joista valmis teksti pitäisi noinniinku periaatteessa olla tosi helppoa koostaa. Koen nuo turhauttavatkin hetket tosi tärkeiksi, koska edessäni ei ainoastaan vilise kirjoittamattomat rivit, vaan samalla on pysähdyttävä miettimään, että miksi nyt tuntuu tältä. Okeiokeiokei, ettette saa aivan väärää kuvaa, en todellakaan jaksa aina olla noin syvällinen, mutta joskus on melkein pakko.

Yleensä writer’s blockeihin on olemassa hyvin järkeekäypä selitys. Ja uskokaa, sen ei aina tarvitse olla kummallisempi kuin juuri pesuohjelman lopettanut pyykkikone :D (Vaikka vastaavasti se kyllä voi olla vaikka joku suuri huoli, joka ei meinaa millään jättää rauhaan, vaikka yrittäisi keskittyä täysillä ihan johonkin muuhun.) Itse asiassa moni kotoa käsin työskentelevä joutunee harjoittelemaan rajanvetoa sen suhteen, milloin on töissä ja milloin kotitöissä. Äkkiseltään voisi ajatella, että no siinähän sitä samalla toisella kädellä kirjoittaa ja toisella imuroi tai vähintään nostaa ne pyykit. Eikä syömistäkään tarvitse sen kummemmin miettiä, koska ainahan siellä kaapissa jotain on.

Ja tiedättekö mitä? Etenkin tuo jälkimmäinen pitää miun kohdalla paikkaansa. Siinä mielessä siis, että usein työpäivieni aikana syön nimenomaan sitä, mitä kaapista löytyy. Onneksi tykkään kylmänä suoraan purkista  -tyylistä, koska yhtään kulinaristisempana ihmisenä paketista syöty Nyhtökaura ja edellisenä päivänä paahdetut myskikurpitsat säilytysrasiasta voisi olla aika no go :D

Välillä ehtii heittäytyä myös muulla tavalla luovaksi ;) Tai ainakin miulla OLI visio ;D

Kuten punaisen lankani katoamisesta huomaatte, viimepäivien kirjoitusmoodi on edelleen päällä ja vahvasti :D Oikeastihan miun nimittäin piti kirjoittaa siitä, että miten meidän kaikkien olisi hyvä oppia ammentamaan tyytyväisyydestä sekä suhtautumaan kehuihin kiitollisuudella, eikä heti itseämme vähätellen (ja yhtäkkiä oonkin Nyhtökauran syömisessä?! Miten tässä taas näin kävi?! :D). Miusta tuntuu siltä, että jätän nuo mielestäni täyden huomionsa ansainneet teemat johonkin seuraavaan tekstiini ja nyt toivottelen enää mukavaa ensimmäisen adventtisunnuntain iltaa! :)

.
Hyvää draivia meille kaikille taas huomenna koittavaan arkeen!

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Näinhän tää on ennenkin tehty – mutta onneksi ei tarvitse tehdä enää

Tällä viikolla miulla on ollut etuoikeus päästä työskentelemään lasten kanssa pariinkin eri otteeseen. Keskiviikkona kävin puhumassa kirjoittamisesta kolmas- ja neljäsluokkalaisille, ja juuri kun pääsin tuolta keikalta kotiin, kilahti viesti jossa tarjottiin sijaisuutta torstaille. Samoilla lämpimillähän sekin meni, ja kalenteroimani toimistojutut sain siirrettyä tälle päivälle.

Keskiviikkona ”luennoin” kirjoittamisesta: ideoinnista, motivaatiosta, omasta kirjoittajataustastani ja nykyisistä töistäni. Eilinen torstai taas oli perinteinen koulupäivä musiikin-, hissan-, kuviksen- ja paditunteineen. Aika monta ajatusta opettajuuteen sekä lasten ja nuorten kanssa työskentelemiseen liittyen on siis ehtinyt päässäni tällä viikolla vilistä.

Samalla kun muistan, miksi tykkäsin tehdä opettajan töitä kokopäiväisesti, ymmärrän koko ajan paremmin myös sen, miksi jättäydyin kyseisestä ammatista pois.

Lapset ovat oikeasti ihan huippuja. Hyvä ettei miulle taas tullut melkein itku silmään kaikista niistä mahtavista oivalluksista, mitä ohikiitäviin oppitunteihin mahtui, tai niistä mahtavista kysymyksenasetteluista, joihin sain keskiviikkona ihan oikeasti miettiä vastauksia. Miten lapset osaavat ottaa toiset huomioon sekä olla aidosti kiinnostuneita ja terveellä tavalla jopa uteliaita, pohtia ja pähkäillä. Toki myös sitä kaikkea päinvastaista, mutta edelleen olen sitä mieltä, että aikuisen on osattava nähdä lapsen ”taakse” ja ymmärrettävä tai ainakin osata lähteä ratkomaan syitä seurausten takana.

Toisaalta taas en vaihtaisi enää mistään hinnasta nykyistä työarkeani kokopäiväiseen opettajuuteen. Tai ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä – olen tosi kiitollinen siitä, että tuokin tutkinto on, koska never say… Mutta siis. Se, että saan tulla työhuoneeseen, avata milloin minkäkin tekstieditorin, unohtaa ajankulun ja näpytellä menemään omassa rauhassani, tuntuu ihan luksukselta. Voin valita taustaäänet tai -äänettömyyden, aikatauluttaa hommani muutenkin kuin 45 minuutin raameihin. Olen vastuussa oikeastaan vain itsestäni ja siitä, että hommat on deadlineen mennessä tehty.

Näiden havaintojeni synnyttämät tunteet saavat miut entistä enemmän ihailemaan opettajia ja heidän jaksamistaan. Etenkin sellaisten, jotka eivät kärjistetysti sanottuna vedä vuodesta toiseen samoin kalvosulkeisin, vaan ovat valmiita laittamaan itsensä likoon ja aidosti kiinnostuneita kulloisistakin oppilaistaan. Miusta on mahtavaa huomata, miten oppilaat kehuvat opettajiaan ja luokan kapinallisen mörököllinkin mielestä koulu on lopulta ihan jees, vaikka äkkiseltään kivemmalta vaihtoehdolta tuntuisikin pelata kotona päivät pitkät tietokoneella.

Pitkään elin itsekin melko mustavalkoisesti ajatellen, enkä vielä opettajaksi opiskelemaan lähtiessäni olisi voinut edes kuvitella, millaista tai millaisten juttujen sulavaa sopusointua (työ)arkeni vuonna 2018 on. Tuskinpa tällaiset kuviot silloin edes olivat mielessä, koska periaatteessa vaikka somekin, jonne työni paljon painottuu, oli vasta niin lapsenkengissä, etten varmasti itsekään älynnyt että saattaisin joku päivä päivittää Facebookia ja Instaa työkseni. Ja vieläpä jollekin ulkopuoliselle niin, että siitä myös maksetaan miulle :D Ja tehdä ohessa myös niiiiiiin paljon kaikkea muuta, myös niitä opehommia.

.
Mutta ihanaa, ettei kaikki ole niin mustavalkoista! Oikeasti tämä nykyaika mahdollistaa ihan tosi paljon, kunhan vain itse katselee mahdollisuuksia vähän avarammin kuin näinhän tää on ennenkin tehty -tyyppisin lasein :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Tyhjän päältä täyteen kalenteriin

Yrittäjätaipaleellani tuli eilen ensimmäistä kertaa vastaan se hetki, kun jouduin sanomaan työtarjoukselle kiitos, mutta ei kiitos. Nimittäin ensimmäistä kertaa tuli vastaan myös se hetki, kun kalenterini on tietylle aikavälille aivan totaalisen täyteen buukattu. BOOM!

Tilanne on sinällään todella hieno, koska ”loppuunmyyty” kalenterini tarkoittaa paljon töitä. Entistä hienompaa on se, että olen tullut tähän pisteeseen täysin oma-aloitteisuuteni ansiosta – ja ilmeisesti hoitamalla hommani hyvin :) Jos en olisi heti Kemiin muutettuamme alkanut kontaktoida eri tahoja, saisin tällä hetkellä selailla huomattavasti tyhjempiä kalenterisivuja. Uusimpina hommina olen nyt siis avustajana Kaleva Medialla ja Kemin kaupungilla, eli teen heille toimittajan töitä. Lisäksi tarkistan valmistuvien ammattikorkeakouluopiskelijoiden opinnäytetöiden kieliasuja. Aiemmat asiakkaani mukaan lukien teen just kaikkea sitä, mitä rakastan! Tuntuu hullulta, että muutin tänne valehtelematta ihan tyhjän päälle, ja jo nyt asiat ovat näin kuten ovat :D

Mutta siihen eiliseen vielä. Silmäilin vuorotellen kalenteriini ja sähköpostini viestikenttään ja pyöritin samalla mielessäni erilaisia aikataulutusvaihtoehtoja. Lopulta oli vain todettava, että parempi skipata kyseinen homma etenkin, kun haluan aikatauluissani aina olevan pientä liikkumavaraa vakkariasiakkaideni akuutteja juttuja varten. Joo, teen työni edelleen parhaiten pienessä paineessa, mutta kun mennään sen veteen piirretyn viivan yli, niin… No, silloin en enää pysty antamaan parastani – ja huonoahan mie en lähde tekemään.

Jokainen yrittäjä varmaankin tietää, miltä tuntuu kieltäytyä toimeksiannosta, joka on just eikä melkein oma juttu. Ehkä tässä ammatissa tulee hiukan ahneeksikin, koska jokainen vastaanotettu työtarjous tarkoittaa myös tilille kilahtavia euroja. Eikä ikinä tiedä, milloin tulee hiljaisempi jakso, vaikka sellaista ei koskaan toki toivokaan.

Klik tänne! :)

.
On järkevää takoa kun rauta on kuumaa, mutta vähintään yhtä järkevää on muistaa oma jaksaminen. Omassa tapauksessani ihan tällaisessakin tilanteessa, kun kyseessä on vain muutaman päivän suma, jonka jälkeen kalenterini näyttää jo paljon fiksummalta :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Intuitio ei tunne jossittelua

Puhuin eilen äärimmäisen viisaan ystäväni kanssa pitkän puhelun, jonka aikana käsittelimme jälleen sekä elämän pohjamudat että huippuhetket. Ja tuttuun tapaamme ennen heippojen sanomista totesimme, kuinka kiitollisia molempiin ääripäihin sijoittuvista kokemuksistamme lopulta olemmekaan. Ja että miten niillä kaikilla on tarkoituksensa, ymmärsimmepä niitä vielä tai emme.

Eilisestä puhelusta mieleeni jäivät erityisesti ystäväni sanat siitä, että mikä meitä ihmisiä saakaan epäilemään itseämme, taitojamme ja valintojamme? Miksi silloin, kun joku muu(kin) on jo huomannut ja ottanut potentiaalimme puheeksi, alamme itse epäröidä kykyjämme ja olemme usein valmiita astumaan askeleen taaksepäin ja perääntymään. Niin naulan kantaan ja tulipa sanoitettua sekin kela, jota olen itse pyöritellyt viimeaikoina paljon mielessäni. Joskus omien ajatusten sanoiksi pukeminen tuntuu haastavalta, mutta onneksi on joko samalla tavalla ajattelevia tai ajatuksesi lukevia ystäviä ;)

Kiitos vahvan intuitioni, olen taipuvainen bongailemaan ympäristöstäni otollisia Tämä!-fiiliksen synnyttäviä juttuja. Sellaisia, joihin hyppäämistä punnitsen järjelläkin, mutta joista perääntyminen ei välttämättä käy edes vaihtoehtona mielessäni. On epävarmuutta ja epävarmuutta, joista vähintään toinen yleensä poikii lopulta vain onnistumisen kokemuksia, kun on itse valmis oppimaan uutta ja ottamaan haasteita vastaan. Mitä sanoisi järki? kysytään usein. Sen sijaan intuition kanssa ei tarvita konditionaalia tai jossittelua: se sanoo selkeästi ja muistuttelee jälkeenpäin, jos toimitkin sitä vastoin.

Samalla tavalla kuin intuitio ohjaa innostumistani, jotkut ja oikeastaan tosi monet – muiden ehkä automaattisestikin miulta odottamat – asiat eivät sykähdytä itseäni yhtään. Pidän ”tunteettomuuden tunnetta” intuition selvänä viestinä siitä, ettei kyseessä ole nyt oma juttuni ollenkaan. Luotan siihen paljon vahvemmin kuin että lähtisin sokeana seuraamaan jonkun muun minuun liittämiä oletuksia tai odotuksia. Esimerkiksi töiden saralla teen tällä hetkellä just sitä mistä tykkään ja nautin, sekä sitä, mihin oikeasti herään silmät kiiluen joka aamu. Olen vastannut tänä syksynä lukemattomia kertoja kysymykseen, olenko (eli miksi en ole) hakenut luokanopettajan töitä. Vastaus on yksinkertainen: siksi, koska tällä hetkellä ne eivät sykähdytä lyhyitä sijaisuuksia lukuun ottamatta.

Sen sijaan mikä kiehtoo, on kirjoittamiseen liittyvät työt. On aivan uskomatonta, miten Kemiin muuton myötä ne ovat lähteneet entisestään kiitoon! Kaupunki, johon en vielä jokunen kuukausi sitten edes tiennyt muuttavani, onkin tullut parin kuukauden aikana varmaankin niin tutuksi kuin ylipäätään tällaisella aikavälillä on mahdollista :D Teen paljon hommia ”yksityisille” asiakkailleni, mutta ihan pian on tulossa ulos matskua, joka ei profiloidu niin tarkasti tiettyyn tahoon. Sitten aion avata näitä työkuvioitani konkreettisemmin täällä blogissanikin, koska a) olette niistä niin paljon kyselleet ja b) olen ihan liian onnellinen ja kiitollinen pitääkseni kynttilää vakan alla. Jos en olisi rohkeasti seurannut intuitiotani ja sen tuuppailemana tarttunut tilaisuuksiin, en todellakaan olisi nyt tässä kirjoittamassa tätä tekstiä :)

.
Intuitio on lopulta aina vahvempi kuin taipumus perääntymiseen, kunhan sisäistä ääntään ei itse tietoisesti tukahduta tai hiljennä. Eli seuraavan kerran kun mietit mitä tekisit: ota se ratkaiseva askel! Kun (kenties hullunkin) rohkea päätös tuntuu siusta itsestäsi hyvältä, se riittää, etkä ole kenellekään selityksen velkaa :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa