Anna Huhtilainen

Päänavigointi

Työt

Iltahommista ihan oikeiksi töiksi

Hyvää sunnuntaihuomenta! Milläs muullakaan sitä päivänsä aloittaisi kuin jo hieman arkeen katsahtamalla? ;) Toisaalta tämä hetki sopii siihen vallan mainiosti: ihan vielä kun ei maanantaihin ”tarvitse” (lue loppuun, niin ymmärrät :)) hypätä, mutta toisaalta on jo hyvä vähän suunnitella, että mitäs sitä tulevalla viikolla.

Instastoorien puolella olenkin kertoillut työkuvioistani. Teen siis oman yritykseni töitä, eli oikeastaan kaikkea, mikä jollain tavalla liittyy kirjalliseen viestintään :) Edelleen saan jonkun verran kysymyksiä, että: ”Niin mut mites ne oikeet työt, ootko niihin meinannut mennä?” No, omasta mielestäni oikeat työt ovat juuri näitä, joihin käytän aikaani ja energiaani, ja joista miulle myös maksetaan :D Vaikka miten teen niitä kotoa käsin ja samalla koneella, jolla vapaa-ajallani surffailen netissä myös omaksi ilokseni. Ja vaikka miten voin useimmiten järkkäillä omat aikatauluni myös kahdeksan ja neljän välillä melko vapaasti. Mutta niiden ”oikeiden töiden” tiedustelijoille: olen kyllä ilmoittautunut täällä Kemissä rehtoreille sijaisrekistereihin. Itse asiassa ensimmäisen pätkän menenkin tekemään jo ensi viikolla :)

Tein jo viime lukuvuoden aikana päätökseni jäädä pois opettajan töistä. Silloin, kun koko muuttoasiasta ei ollut vielä aavistustakaan. Olin itse asiassa Kouvolan päässä ehtinyt jo ilmoittaa, etten jatkossa enää sitoudu tiettyihin päiviin tai tunteihin, mutta olen ilman muuta käytettävissä sijaisena. Haluan kuitenkin pitää ainakin jonkinlaisen tatsin koulumaailmaan, koska vaikka opettajuus ei enää unelma-ammattini olekaan, niin tärkeä sija sillä sydämessäni kuitenkin on :) Mutta joka tapauksessa, tämä maisemanvaihdos tuli siis monellakin tapaa juuri hyvään saumaan!

Jo kesällä olin yhteydessä Kemin peruskoulujen rehtoreihin ja miulle tarjottiin heti kättelyssä eräältä koululta äitiysloman sijaisuutta syyslukukaudeksi. Houkutteleva tilaisuus, ehdottomasti! Mutta sitäkin enemmän minuu houkutti ja ”halutti” seurata omaa sydäntäni ja sen viitoittamaa tietä pistää nyt kaikki paukut oman yritykseni pyörittämiseen. Ainakaan tähän mennessä päivääkään en ole katunut! On ihan parasta, että ”iltahommat” ovat nyt virallisesti muuttuneet omalla mittapuullani siksi oikeaksi työksi ;) Mie niin rakastan kaikkea ideointia, kirjoittamista, oikolukemista ja pilkkujen laittamista paikoilleen! Tekstien parissa hujahtaa helposti tunti jos toinenkin – ja sitten on ihana tulla tänne bogin puolelle kirjoittamaan ihan ajatuksenvirtaa ja hengähtämään ilman vaatimusta oikeakielisyydestä ja huippuunsa hiotusta tekstisisällöstä :D Kirjoittamista toki tämäkin on, mutta omalle päälleni niin eri luonteista.

Joku varmaan miettii edelleen siellä, että mitä kaikkea mie siis niin kuin ihan konkreettisesti teen? Ylläpidän asiakkaideni somekanavia, kirjoitan muun muassa artikkeleita ja uutiskirjeitä sekä muita eri tyylisiä miulta tilattuja tekstejä. Haamubloggaan, oikoluen, stilisoin ja tarkistan oikeakielisyysasioita yritysten nettisivuille (ja toki muihinkin kohteisiin) menevistä julkaisuista. Välillä nyhjäisen ihan tyhjästä vapain käsin ja välillä pidän puhelinpalaveria tai kirjoittelen asiakkaani tekemien ranskalaisten viivojen pohjalta eheän tekstin. Eli oikeasti ihan kaikkea mikä jotenkin menee kirjallisen viestinnän alle – ja joskus ehkä sopivasti vähän ohikin ;) Eli jos on tarvetta jollekin, ihan mille tahansa, niin otapa yhteyttä! Asiakaskuntani on laajentunut jo mukavasti, mutta nyt kun tosiaan olen priorisoinut aikaani enemmän näihin töihin, niin tilaakin vielä on :)

Niin ja se tärkein juttu mitä teen: rakastan miun työtäni! <3 Sen vuoksi toivon, että tekemistäni kyseenalaistettaisiin jatkossa entistä vähemmän. On ymmärrettävää, että joillekin virastoaikoihin koko elämänsä ajan tottuneille tällainen työskentelytapa voi olla ihan uutta ja tuntematonta. Joku toinen taas voi miettiä, että onko tuossa mitään järkeä, kun tulot vaihtelevat kuukausittain ja entäs jos vaikka sairastun? Mie en ole hirveästi jaksanut murehtia etukäteen, vaan ajatellut, että mitä tahansa voi tulla vastaan missä työssä tahansa. Mieluummin keskitän senkin energian taas varsinaiseen tekemiseen, minkä tiedän kyllä näkyvän sitten työni jäljessäkin :)

.
Omannäköistämme arkea meille kaikille! Pääasia, että jokainen viihdymme omassamme, emmekä elä vain tulevia vapaita tai lomia varten! Eiks vaan? :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Kypärätemppu

Kesälomaa on kulunut kohta kuukausi, joten joko saan vähän palata työasioihin? Tai oikeastaan joko saan vähän muistella, koska varsinaisesta paluusta puhutaan meidän opettajien ammattikunnassa vasta reilun kuukauden päästä ;)

Eilen törmäsin erään instaseurattavani kuvaan, jossa hän oli kietonut huivista turbaanin päähänsä. Kuvatekstissä oli mielenkiintoinen ja käsitteli muun muassa sitä, että pään ”suojaaminen” helpottaa myös keskittymistä ja omaan tilaan rauhoittumista. Kuin salama kirkkaalta taivaalta mieleeni tuli eräs luokkatilanne, jota haluan vielä muistella kirjoittaen.

Muisto tämän kevään viimeisiltä koulupäiviltä :)

Olin pitämässä matikantuntia ja alkutunnin opetuskeskustelun jälkeen oli aika käydä tehtävien kimppuun. Siinä vaiheessa pari oppilasta laittoi pyöräilykypärät päähänsä – käytännössä siis rikkoivat koulun sisällä ei saa käyttää päähineitä -sääntöä. Aikuisena tietysti vähän kyseenalaistin, että eikö nyt matikka kiinnostele, vai mitä näillä ei-edes-niin-showmaakareilla oli mielessään. Kyllä kiinnostaa, kuului vastaus kuin yhdestä suusta. Näiden kypärien kanssa on vain paljon helpompi keskittyä, kun on jotain painoa pään päällä! Saadaanko tämän kerran pitää? Ajattelin, että okei, olkoon menneeksi: jos kypärät kerran parantavat keskittymistä, niin hyvä juttuhan se vain on. Järkeilin, että kyllä ne kypärät äkkiä myös lähtevät päästä pois, jos se olisikin ollut vain temppu saada sekä omat että muiden ajatukset muualle kuin matikkaan.

Muutaman hetken kuluttua tajusin, että hitsi vie, oppilaat taisivat oikeasti puhua ihan totta! Sekä keskittyminen että työnjälki oli ihan eri luokkaa kuin usein aiemmin. Muistan, miten oma ajatukseni karkasivat tuossa vaiheessa hetkeksi ihan johonkin muuhun kuin opetettavaan asiaan. Olen kyseenalaistanut ja kyseenalaistan edelleen monia koulujen perinteisiä sääntöjä. Ymmärrän kyllä hyvät tavat ja mielestäni esimerkiksi lippikset otetaan pois heti välitunnilta tullessa. (Välillä tulee jopa sellainen olo, että miksi noin itsestäänselvä asia täytyy olla kirjoitettuna koulun sääntöihin? Hyvät tavat tulisi mielestäni oppia jo siellä kuuluisassa kodissa, mutta nyt en mene sille raiteelle, tai tämä teksti ei pääty koskaan :D) Mutta kerta nuo järjestyssäännöt on, niin mielestäni niihin tulisi yhtä lailla kirjata se, että opettajien tulee kuunnella, kuulla ja kunnioittaa oppilaita. Koska minä olen aikuinen ja sanon, koska näin on aina tehty tai koska näin nyt koulun säännöissä lukee, ovat lopulta todella tehottomia argumentteja, jotka saavat oppilaat jokaisessa ikäluokassa usein vain provosoitumaan.

Reflections :))

Vielä hetkeksi tuohon edelliseen kypäräcaseen palatakseni, hommanhan kruunasi sitten se, että eräs toinen koulun aikuinen tuli yllättäen luokkaamme kesken tunnin ja alkoi ensimmäisenä meuhkata kyseisille oppilaille, että ettekö tiedä, mitä koulun säännöissä lukee? Taisipa itsekin saada osani – samalla, kun mietin mielessäni, että ei ei ei, ei näin! Harmitti nimittäin ihan suunnattomasti, että tämä sama henkilö ei ollut ollut kuulemassa hyvää keskusteluamme oppilaiden kanssa juuri ennen luokkaamme saapumistaan. Lasten kanssa nimittäin olimme juuri todenneet, että tämä yhdessä nimeämämme kypärätemppuhan taitaa tosiaan toimia ja helpottaa ihan jokaisen työrauhaa. Sen, jolla on kypärä päässä, ja juuri sen kypärän vuoksi myös muidenkin.

.
Taas voidaan miettiä, kummat toimivat fiksummin, lapset vai aikuiset? Lapset, jotka keksivät keinon parantaa omaa keskittymistään ja osasivat myös perustella sen, vai aikuiset, joista toinen ensin kyseenalaisti ja toinen sittemmin pisti asian ihan tarpeettoman suuriin mittasuhteisiin? Ainakin itse opin lapsilta taas. Montakin asiaa.

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Vanhempia ja olevinaan viisaampia

Pitkästä aikaa opejuttuja! Miusta tuntuu, että kirjoitan tosi usein töistä, mutta eihän se ihan niin taida mennäkään jos rupean selailemaan juttujani taaksepäin. Tai sitten kirjoitan, mutta kun näitä töitä on  siunaantunut niin montaa erilaista, että melkein joka päivälle varmasti riittäisikin jotain tarinoitavaa joltain alalta :D No mutta joka tapauksessa, tänään ajatuksiani taas opettajan silmin katsottuna.

Äikänopen hommien lisäksi olen tosiaan nyt kevätlukukauden pitänyt kakkosluokkalaisille kaksi tuntia viikossa ”äidinkieltä”. Oppiaine sitaateissa sen vuoksi, että äikkää siinä muodossaan kuin se perinteisimmin ajatellaan, emme ole tainneet tehdä kertaakaan. Tai no, ollaan toki luettu ja kirjoitettu, mutta kieliopit ja muut olen jättänyt ihan tietoisesti unholaan. Toisin sanoen olen päässyt toteuttamaan opettajan työtäni juuri sillä tavalla kuin unelmissani aina tekisin tai kuten niissä ylipäätään koko koulu toimisi…eli luonteenvahvuuksista käsin! Yllätyitkö?! ;) Unelmieni koulussa matikassakin varmaan opetettaisiin kaavoja tyyliin myötätunto+välittäminen=empatia, ja kemiassa tutkittaisiin hyvän mielen tai rakkauden kemiallisia reaktioita ;) No joo.

Yksi sykähdyttävin tunti kakkosten kanssa kevään aikana on ollut se, kun muutama viikko sitten pohdimme yhdessä myötätuntoa. Sana itsessään oli lapsille aika tuntematon, mutta kun vähän lähdin jouhauttelemaan aiheeseen, luokka oli yhtäkkiä täynnään myötätuntoisia oppilaita, jotka osasivat mahtavasti sanoittaa tuota vahvuutta ja siihen liittyviä tunteita. Uskomattoman hienoa! Joku oppilaista totesikin myötätuntoa sanana makustellessaan, että: ”Vähän siistiä, nyt miulla on yksi taito lisää! Tai onhan se taito ollut, mutta nyt sillä on nimikin!”

Oppilaat saivat pohtia tuolla tunnilla, miten yksinkertaisia asioita niin (ainakin osalle heistä vielä siinä vaiheessa) erikoinen sana kuin myötätunto voi tarkoittaa ja sisältää. Että mitä se ihan konkreettisimmillaan voi olla, ja miten helppo sitä onkaan osoittaa. Itse toimin vain kirjurina, kun oppilailta alkoi sadella ihan huiman hienoja ajatuksia. Vai mitä sanotte seuraavasta?

Niinpä. Jäin tunnin jälkeen katselemaan tuota taulua ja mietin, että mikä meihin aikuisiin ihmisiin niin usein menee. Jos kahdeksan-yhdeksänvuotiaat osaavat sanoittaa myötätuntoa noin hienosti, niin mikä meidät vanhemmat ja olevinaan viisaammat ihmiset sitten saa milloin ohittamaan apua tarvitsevan tai yksinäisen, milloin puhumaan inhottavia asioita selän takana tai aiheuttamaan muunlaista henkistä pahaa oloa kanssaihmisille?

Vielä pidemmälle vietynä minuu on kiinnostanut jo pitkään – ja tuossa tilanteessa nousi taas kerran niin voimakkaana tunteena pinnalle – se, miksi jossain vaiheessa elämää myötätunnossamme tapahtuu helposti notkahdus? Uskon, että meille kaikille on annettu syntymälahjana myötätunnon taito, jonka terävin kärki on lähtenyt jossain vaiheessa kulumaan, ennen kuin tilanteeseen on havahtunut ja pystynyt itse toimimaan aktivoidakseen tuota luonteenvahvuuttaan. Onko tämä maailma oikeasti niin paha, että luotto hyvään hälvenee, vai nähdäänkö kodeissa niin paljon ei-myötätuntoisuutta, että se alkaa heijastua lapsen käytöksessä? Antaako kaveripiiri esimerkkiä, vai voiko jopa murrosiän myllerryksessä vaikka hormonit vaikuttaa tähän kaikkeen?

Voi olla, että edelliset ajatukseni ovat täysin päättömiä ja selitys on oikeasti jossain muualla. Mutta tiiättekö, kun etenkin noiden kakkosten kanssa työskennellessä tulee vain sellainen olo, että älkää koskaan muuttuko tai ainakaan antako maailman ja ihmisten järjettömyyden kyynistyttää teitä! Toki yksilöitä on joka lähtöön ja lapsetkin osaavat halutessaan olla aikamoisia, mutta isommassa linjassa näin. Tekisi mieli ottaa koko luokka halaukseen ja valaa sillä uskoa, että hyvääkin on vielä olemassa ja jokainen heistä voi itse olla voimallinen ja liikkeellepaneva osa sitä.

.
Muut aikuiset: ollaanhan esimerkkeinä nuoremmillemme! Tai tarkemmin ajateltuna, ehkä meidän olisikin syytä ottaa esimerkkiä heiltä?

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Omalla polullani

Koen tällä hetkellä eläväni töideni (ja okei aika monien muidenkin asioiden, mutta se on sitten toinen tarina :D) suhteen erilaisten unelmien ja suunnitelmien ristiaallokossa. Olen hiljalleen hyväksynyt sen, että sinne, tänne ja vähän tuonnekin jakautuva kiinnostukseni ja innostukseni on oikeastaan ihan ok. Kuten myös se, ettei miun tarvitse pakottaa itseäni määrittelemään tarkasti sitä, mitä haluan isona tehdä. Pääsen paljon helpommalla, kun annan itselleni luvan toteuttaa omaa juttuani – tarkoittipa se sitten opettajuutta, sisällöntuotantoa, raakaleipuriutta tai vaikka niitä kaikkia yhdessä :)

Olen miettinyt paljon esimerkiksi tätä bloggaamista ja sisällöntuotantoyrittäjyyttäni. Kuten tiedetään, jo pelkkä blogini on tuonut elämääni ihan superhyviä asioita. Lisäksi tuskin jaksaisin kohta jo seitsemättä vuotta kirjoitellakaan, ellei tämä olisi elämäntapa, josta nautin. Rakastan sitä, että blogissani pääsen purkamaan mietteitäni ja voin antaa ajatuksen virrata ja tekstin viedä. Se on virkistävää vastapainoa asiakkailleni tekemäni sisällöntuotannon rinnalla, mitä teen toimeksiantajan asettamien raamien puitteissa ja useimmiten oikeakielisyyttä vaalien.

Eihän tällä blogin kirjoittamisella teitä rakenneta tai sairaita hoideta, joten…niin, onko tällä oikeastaan mitään merkitystä? Toisaalta blogini kautta olen alun perin pystynyt rakentamaan itselleni toisen ammatin ja oman sisällöntuotantoyrityksen, eli tarkemmin ajateltuna onhan tällä ollut suurikin merkitys! Jos mietitään asiaa myös taloudellisesta näkökulmasta, niin jokainen Suomen kansalainen tietänee sen vakion, että veroja täällä täytyy maksaa, olivatpa tulot peräisin mistä kuopankaivamisesta tahansa. Niin tai vaikka tietokoneen näpyttelemisestä kahvilassa istuskellen – vai mitensemeni?! ;)

Ja sitten tulilla on yksi kirjaprojektikin! Saatatte bongata tästä kuvasta myös jotain muutakin, mistä yrittäjän työssä erityisesti pidän ;)

Yrittäjähenkisyys tulee miulle verenperintönä. Olen jo pienestä pitäen kasvanut siihen maailmaan kiinni, ja yrittäjyyteen myös omat tulevaisuudensuunnitelmani liittyvät. Tiedän, että esimerkiksi meidän iskä, harmillisen lyhyen iän, mutta sitäkin pidemmän yrittäjäuran eläneenä, olisi nyt tätä vähän ”vanhoillisempaa sukupolvea” ja mistäpä mie tiedän vaikka nytkin naureskelisi hyväntahtoisesti pilvenreunalla, että siellä se Antsu kirjoittelee nettiin tietokoneella, eikös se laite ollut pasianssin pelaamista varten?! Niin. Niin kirjoittelenkin ja voi vitsit miten tästä hommasta tykkäänkään! En helpon rahan, vaan sen vuoksi, että miulla on palo tähän hommaan. On supersiistiä, kun työ ja intohimo ovat kuin synonyymeja toisilleen :)

Olen kasvanut hyvin työorientoituneessa perheessä. Se on näkynyt vanhempiemme pitkinä työpäivinä, ehkä joskus meihin lapsiinkin välittyneenä stressinä. Toisaalta se on näkynyt myös terveenä ylpeytenä omasta työstä sekä menestymisenä siinä, mihin on oikeasti ollut paloa. Unelmien toteutumisena.

.
Aina, ihan aina lapsen silmin asia on näyttäytynyt myös niin, että sitä paremmin työssään pärjää, mitä enemmän se tuntuu omalta jutulta. Tätä ohjenuoraa seuraten myös miun on helppo luottaa ja uskoa oman intohimoni toteuttamiseen myös työn saralla, tarkoittipa se käytännössä mitä tahansa tai vaikka kaikkia yhdessä ;)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

”It takes much longer to clean up a broken spirit”

Tänä lukuvuonna olen saanut kunnian tehdä töitä sekä ala- että yläkoulun puolella. Näin tiistaisin kakkosluokkalaisia opettaessani hyppy koulun toiseen päätyyn on aika suuri suoraan seiska- ja kasiluokkalaisten tunneiltani. Samalla kun siirryn ”pienten päähän” fyysisesti, on myös aivot naksautettava hieman eri asentoon.

Rakastan nuoremmissa oppilaissa eniten sellaista vilpittömyyttä, jota tokaluokkalaisissa vielä esiintyy. Toki yksilöitä riittää joka lähtöön, mutta noinniinku pääsääntöisesti. Lapset ovat läsnä aitoine ajatuksineen ja tunteineen, eivätkä ehkä hoksaa sanoa just sitä mitä opettaja kulloinkin haluaa kuulla. He myös osaavat kehua itseään ja välillä tuskin malttavat odottaa omaa puheenvuoroaan, kun jostain jutusta tekisi mieli päästä kertomaan justnythetipaikalla. Kädet ovat kilvan ylhäällä ja lähestulkoon jokaisella tuntuu riittävän sanottavaa asiasta tai ainakin sen vierestä.

Lapsissa on hurjasti ennakkoluulottomuutta ja rohkeutta sanoa, tehdä, heittäytyä ja laittaa itsensä likoon. Nämä ovat piirteitä, joita usein huomaan kaipaavani niin teini-ikäisissä ihan kuten meissä aikuisissakin. Tuntuu, että itsevarmuus on unohtunut jonnekin – jäänyt ehkä sinne ala- ja yläkoulun ovien väliin. Tai jos se ei ole unohtunut, niin usein se on ainakin saattanut muuttaa muotoaan. Uhoaminen ja ylimielisyys lienevät itsevarmuuden ilmenemistapoja nekin, mutta huomattavasti vähemmän tarkoituksenmukaisia eivätkä kovin kauaskantoisia.

On ymmärrettävää, että teini-iässä esimerkiksi fyysisten muutosten keskellä nuori voi olla hyvin hukassa itsensä kanssa. Siinä ohessa kun hoidettavana on vielä koulu, harrastukset, sosiaalinen elämä ja jatkuvasti lisääntyvä vastuu olemisestaan ja elämisestään, veikkaan että aika monen tekisi mieli joskus vain käpertyä hetkeksi vanhempien kainaloon kauaksi ”pahalta maailmalta”. Ja todella toivon, että mahdollisimman monella on siihen tilaisuus – tiedän nimittäin, miten tärkeää oman äidin syli on vielä näin kolmenkympinkin lähestyessä, vaikka suurimmat kipuilut lienee jo kipuiltu.

Mietinkin usein, miten itse opettajana voisin tukea terveen itsevarmuuden säilymistä? Ja laajemmassa kuvassa sitä, että koko toimintaympäristö olisi luottamusta herättävä, eli sellainen, jossa jokainen rohkenisi heittäytyä ja muiden oleminen jopa kannustaisi siihen. Miten itsetuntoa saisi tuettua jokaisen yksilön kohdalla siten, että pikkuhiljaa koko kulttuuri alkaisi muuttua? Opettaja yksin ei ihmeitä tee, mutta voi olla yksi tai karusti jopa ainut aikuinen, jolta lapsi tai nuori saa itsetuntoaan vahvistavaa palautetta. Samalla kun tämä kuulostaa pelottavalta ja rehellisesti sanoen ainakin itselleni myös haasteelta, voi siihen suhtautua myös kunniatehtävänä mikäli se yhtään auttaa käärimään omat hihat ja pidentämään pinnaa yhdenkään ”haastavan tapauksen” kanssa.

Jos aina keskitytään epäonnistumisiin/mokailuihin/virheisiin, niin tottahan se on, että kokemus niistä vahvistuu sen sijaan, että vaikutus itsevarmuuteen ja -tuntoon olisi millään tapaa positiivinen. Kuinka moni meistä aikuisista kuin automaattisesti vastaa lapsen tai nuoren vastarintaan vastarinnalla? Ärähtää, koska turhauttaa? Käyttää auktoriteettiaan väärin hyväksi? Taas päästään siihen lempiaiheeseeni, että ihanko oikeasti myö halutaan lapsillemme ja nuorillemme näyttää tällaista esimerkkiä? Esimerkkiä, jossa alennumme itse samaan käytökseen ja annamme ymmärtää, että kovaäänisin tyyppi tai epäystävällisin keino lopulta voittaa? Jossa itsevarmuus ja -tunto rakentuu sen pohjalle, kuinka monen ihmisen niskan päälle on päässyt?

Edelleen yksi parhaista koskaan näkemistäni tekstinpätkistä!

.
Olen se muutos, jonka haluan maailmassa nähdä, vai miten se meni. Ainakin teen parhaani :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka