Synnytyskertomukseni – short story long

Hei pitkästä aikaa bloginkin puolelle! Edellisen tekstin jälkeen elämämme on mullistunut täysin pienen ihmeemme myötä: pikku-Matsoni syntyi perjantaina 27.9. klo 01.46. Edelleen tulee hetkiä kun tuota poikaa lumoutuneena tuijotellessani hieraisen silmiäni ja mietin, onko hän oikeasti totta ja miten uskomattoman suuri onni meille on suotu. Toisaalta yhtä vahvasti tunnen myös sen, että juuri näin täytyy ollakin. Näin oli ja on tarkoitettu.

Miulta on kysytty paljon synnytyksestäni, ja että kuinkas sen viime tekstissäni mainitsemani ”käynnistysuhan” kanssa kävikään. Tässäpä siis tulee kertomukseni sellaisena kuin sen koin.

Synnytyskokemukseni oli parempi kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Olen tästä äärettömän onnellinen ja kiitollinen, mutta tiedän myös niiden huomattavasti haastavampien olemassaolosta. Siksi haluan korostaa jo heti alkuun, että iloitseminen omasta erittäin voimaannuttavasta synnytyskokemuksestani ei tarkoita että haluaisin leveillä sillä. Mielestäni mikään synnytys ei ole toistaan onnistuneempi tai epäonnistuneempi etenkään niissä – luojan kiitos enimmissä tapauksissa – joissa lapsi saadaan elävänä tähän maailmaan, tavalla tai toisella. Olen ylpeä jokaisesta äidistä omanlaisine synnytystarinoineen.

Usein käytän termiä long story short, mutta nyt sanon short story long. Tämän tekstin lukemiseen kannattaa varata aikaa: tajunnanvirtani oli voimakas ja vei täysin mennessään tähänastisen elämäni hienoimmasta kokemuksesta kirjoittaessani. Kuten tulette huomaamaan, synnytyskin oli kestoltaan yksi sujaus vain tämän tekstin pituuteen verrattuna :D

Jo aiemmin mainitsemassani tiistain 24.9. 41+0, toisin sanoen Omakantaankin käynnistysajaksi nimetyllä tarkastuksella, sain neuvoteltua meille vielä lisäaikaa synnytyksen luonnolliseksi käynnistymiseksi. Lääkärillä taisi olla pelisilmää, sillä hän hyväksyi toiveeni, mutta teki astetta ronskimman sisätutkimuksen. Se ei kyllä haitannut, koska olin ajatellutkin että ns. kalvoja saisi jo vaikka vähän pyöritellä. Myöhemmin samana päivänä alkoi hiljalleen supistella vaimeasti ja ajattelin, että oikealla tiellä taidetaan olla: onneksi, koska lääkärin sanojen mukaan synnytys käynnistettäisiin torstaina.

Keskiviikon kontrollikäyrien yhteydessä kätilö kokeili pyynnöstäni kohdunkaulaani ja -suutani. Ensimmäistä oli vielä jäljellä ja toisen tilanne oli pikkuriikkisen edistynyt edellispäivän lähes täysin epäkypsästä tilanteesta. Olin iloinen, koska edelleen satunnaisesti jatkuneet supistelut, joskin yhä hyvin vaimeat sellaiset, olivat edistäneet tilannetta. Kätilö oli mahtava ja juteltiin koko käyrilläoloni ajan siitä, miten luonnollinen käynnistyminen on aina paras vaihtoehto sekä syntyvän vauvan että äidin kannalta. Hänkin myönsi, ettei näe tilanteessani mitään kiirettä sillä kaikki oli hyvin.

Torstaiaamuna koitti jälleen lääkäriaika. Juuri se maanantaina määrätty the aika. Onnekseni miut ultrasi ja tutki eri henkilö kuin maanantaina ja oli kanssamme samaa mieltä siitä, että kaiken ollessa sekä miulla että vauvalla ok ja raskauden ollessa niin riskitön kuin ikinä mahdollista, olisi käynnistys turhan aikaista tehdä vielä näin 41+2 jos vain itse maltan odottaa. Ja miehän maltoin – vieläkään ei ollut hötky eikä kiire, koska vointini oli mitä parhain. Tilanne oli kuitenkin jälleen edennyt ja viimeistään taas sisätutkimuksessa käytettyjen napakoiden otteiden jälkeen oli jo sellainen kutina, että aika loppumetreillä tässä jo ollaan. Saimme lääkäriltä luvan lähteä kotiin ja lisäksi ohjeen seurata tilannetta erityisen tarkasti. Tiettyjen asioiden ilmaantuessa olisi tultava sairaalaan ”mieluummin liian aikaisin kuin myöhään”. Saimme vielä samalle torstai-iltapäivälle ajan kontrollikäyrille, mistä lähtiessämme vitsailimme kätilön kanssa, että nähdäänkö seuraavan aamun käyrillä klo 8.30 vai kenties jo ennen sitä. Ja tiedättekö sanonnan Ei niin pientä pilaa ettei totta toinen puoli? Niin miekin! ;)

Torstai-iltapäivää ja alkuiltaa myöden supistukset alkoivat voimistua siten, että illaksi suunnittelemani kävelylenkki oli jätettävä väliin. Miut tuntien tiedätte, että tämä oli jo vakava merkki ja viimeistään tässä vaiheessa aloin itsekin uskoa että hitsi vie, tästä ei taida enää olla paluuta! :D Noin neljän-viiden maissa Matias sai alkaa viritellä Tensiä kiinni selkääni. Äiti soitti jossain vaiheessa ja sanoin, että nyt on vähän vaikea keskittyä juttelemaan, että kerro vain, mutta puolet asioista saattaa valitettavasti mennä ohi. No, ainakin äiti sai kanssaelää supistuksissani, koska niiden aikana menin joko aivan mykäksi tai sitten hengittelin siihen malliin että linjan toisessa päässä sitä ei voinut olla kuulematta.

Illan mittaan vaihtelin sijaintiani jumppapallolta sohvalle Tens selässäni täristen. Oli nälkä, mutta mikään ei maistunut ja vettä olisi tehnyt mieli juoda mutta koskaan ei voinut tietää, milloin supistus sattuisi tulemaan. Nimittäin aina sen ”aallonharjalla” tuli jopa oksettava olo ja ajatus vedestäkin sai melkein yökkäämään. Jossain välissä sain kammettua itseni suihkuun ja muistan huudelleeni sieltä Matiakselle, että nyt ymmärrän miksi pian synnyttävät naiset vannovat aina lämpimän suihkun nimeen –helpottaahan tämä itseänikin, vaikka synnytykseen on vielä aikaa. Heheh.

Loppuillasta muistan sen verran, että veljeni soitti miulle yhdeksän maissa ”nyt vielä kun kerkeen ennen kuin synnytät”. Tosiaan, kumpikaan meistä ei tainnut arvata, että vajaan kuuden tunnin päästä vauva on jo sylissäni :D Sain ehkä sanottua itsekin johonkin väliin jotakin, mutta sori Henry, ihan kamalasti miulla ei ole muistikuvia – muuta kuin että supisteli ja kovaa.

Puoli yhdentoista maissa päätettiin käydä nukkumaan. Tai nukkumaan ja nukkumaan, mitä se itse kunkin kohdalla nyt tarkoittikaan :D Matias kyllä kyseli moneen otteeseen, että lähdettäisiinkö nukkumisen sijaan sittenkin jo sairaalaan, että vaikerointini supistusten aikana alkoi jo vähän näyttää siltä. No ei lähdetä, kyllähän nämä ovat vielä niitä supistuksia joiden kanssa pärjää kotona :D Enhän ollut vielä edes avannut puhelimeeni asentamaani supistuslaskuria, koska sehän laitetaan päälle vasta kun supistaa ehkä kymmenen minuutin välein?! En vain osannut enää järkeillä, että kellosta katsoessani minuu supisti kyllä jo viiden minuutin sykleissä – vähintään :D Samalla mietin, että onneksi laitoin suihkun jälkeen ihan varmuuden vuoksi päivävaatteet päälle, jos yön aikana tulisikin lähtö sairaalaan. Jo tuossa vaiheessa tuntui nimittäin siltä, että enää en kykenisi pukemaan päälleni.

Kello 23.30 tienoilla selässäni tärissyt Tens alkoi tuottaa enemmän pahaa oloa kuin kivunlievitystä ja nappasin koko laitteen kiinni. Siirryin sängystä olkkarin puolelle ja totesin tilanteen jo aika hälyttäväksi, kun siihen asti niin hyvänä palvelijana toiminut jumppapallo ei enää tuntunut helpottavan. Sohvalle kylkimakuulle siirtyminen pitkin seiniä kulkien taisi olla viimeinen niitti. Yritin hengittää jokaista supistusta mahdollisimman syvään ja täytyy myöntää, että viimeistään tässä vaiheessa supistuksen laantuminen tuntui aina siltä kuin olisin taivaassa.

Kello oli 0.26, kun sain soperrettua varovasti, että: ”Matias…nyt ehkä voitais lähteä…” (Ja fun fact: lapsivesi meni sillä samalla sekunnilla, kun sain suuni auki! :D) En ymmärrä millä tulevan isän vaistolla tuo mies ampaisi sängystä kuin ohjus ja alkoi kerätä kamoja kasaan samalla sairaalaan soittaen, että nyt oltais tulossa. Niin, itse en enää kyennyt ottamaan edes puhelinta käteeni (onneksi Matias hoiti senkin mukaamme :D) ja supistuspöpperöissäni mietin vain, että mites tässä nyt pitäisi toimia kun vettä tihkuu enkä halua pilata autonpenkkiä :D No Matiaksella oli jo pyyhe sinne aseteltuna ja kaikki loppuun asti ajateltuna. Hyvä ettei kriisi tullut, kun mie vielä yritin vaihtaa villasukkia normisukkiin kun niitä en ollut huomannut aiemmin illalla pukea. Ei hitto vie onnistunut, kun sattui niin kovasti ja sieltähän ne sukat löytyivät samalta kodinhoitohuoneen pöydältä vielä synnäriltä palatessammekin :D

Starttasimme kotipihasta kello 0.56. Automatka, se normaali viisiminuuttinen, taittui siinä hötäkässä ehkä kolmessa minuutissa, mutta tuntui päin vastoin ainakin tuplasti normaalia pidemmältä :D Koomisinta tässä oli se, että mietin yhä edelleen, että miltäköhän ne varsinaiset synnytyssupistukset sitten tuntuvat, kun jo nyt jo on aika napakka olo ja mahakin ihan laatikon mallinen. Matias kurvasi suoraan synnärin alaovelle ja vielä vitsaili aulassa, että mennäänkö yläkertaan poikkeuksellisesti hissillä. En muista sainko sanottua mitään: sisäinen hyötyliikkujani naurahti ehkä hieman, mutta myönnän miettineeni enemmän, että paina jo helkkari sitä nappia! (Oli jo painanut, totta kai, mutta hissin tuleminen tuntui kestävän ikuisuuden :D)

Yläkerrassa kätilö ja lääkäri olivatkin jo käytävällä vastassa No kyllä teitä jo odotettiinkin -tervehdyksen kera. Meinasin sanoa, että no kyllä tätä perillepääsyä jo odotettiinkin, mutta jostain syystä en ihan hirveästi pystynyt puhumaan. Kätilö onneksi kertoi todella yksiselitteisesti mitä seuraavaksi tapahtuu, koska kovin monimutkaisia ohjeita en tuossa vaiheessa varmaan olisi enää ymmärtänyt. Tutkimushuoneen sängylle pitkälleen käyminen oli aikamoista horroria, eikä ihme:
”Jooooooo, kahdeksan senttiä auki! Nyt mekko päälle ja saliin!”

What. Mitä. Ihmettä. Edelleen kun odotin niitä ”oikeita” supistuksia :D Halusin vielä kuulla vauvan sydänäänet siinä sängyllä (eihän miulla mikään kiire ollut, ei :D) ja kun kuulin tuon tasaisen jumputuksen ja tiesin että sieltä se on ihan elävänä tulossa, keräsin kaikki voimat, puin mekon päälleni ja ajattelin että nyt mennään eikä meinata. Hitto vie, mie teen tään ja seuraavan kerran seison omilla jaloillani oma lapsi sylissäni.

Muistan, että tässä vaiheessa kätilö mainitsi jotain minispinaalista, että se olisi ainut puudute mitä tässä välissä enää ehkämahdollisestipienellätodennäköisyydellä ehtisi antaa: täytyisi vielä kysyä lääkärin mielipidettä. Sen koommin en enää mistään puudutteista kuullutkaan, vaan lääkärin tullessa tsekkaamaan tilanteen saliin ohjeistus oli harvinaisen selvä: ”Ja heti seuraavalla supistuksella ponnistat!” Okkei, miepä ponnistan :D

Ensimmäinen supistus ja ponnistus tuli selinmakuulla, mutta sanoin että en saa tarpeeksi voimaa kun lantio tuntuu uppoavan jonnekin. Käännyin kehotuksesta kylkimakuulle ja sitten alkoi tapahtua. Asento tuntui todella hyvältä ja vaikka muutama ensimmäinen supistus menikin harjoitellessa, aloin pian ymmärtää jutun juonen. Matias kannusti koko ajan tosi hyvin, kätilö ja satunnaisesti salissa käynyt lääkäri myös. Liekö johtui siitä että en ollut ottanut edes Panadolin Panadolia saati mitään tujumpaa, pystyin olla koko ajan läsnä ja supistusten ja ponnistusten välillä jutustelemaankin. Oli niin hieno tunne, kun en ollut lääkepöllyissä ja kaikki tuntui lipuneen siihen pisteeseen niin luonnollisesti: en todellakaan ollut vaatinut tai edes odottanut itseltäni lääkkeetöntä synnytystä, mutta yhtäkkiä olin siinä tilanteessa ja jotenkin ihan supervoimissani myös siksi. Supistukset sattuivat kyllä, mutta joo, samanlaisiinhan olin tottunut jo muutaman edellisen tunnin ajan :D Ponnistaminen vaati paukkuja, mutta oli samalla niin hieno ja helpottava tunne.

Jossain vaiheessa kuulin päälaki näkyy jo -taikasanat. Mietin mielessäni, että voin valita kahdesta vaihtoehdosta: ajatella a) että nyt se kipu vasta alkaakin, tai b) miulla on etuoikeus synnyttää tähän maailmaan jotain uutta, hienointa ja rakkainta ikinä, mikä ajaa kaiken kivun edelle. Valitsin jälkimmäisen ja sain siitä ihan älyttömästi voimaa. Hitsi, se on meidän lapsi ja kun mie saan hänet synnyttää, niin se on kunnia-asia.

Sieltä se viimeinenkin ponnistus ajallaan tuli ja yhtäkkiä tajusin kätilön olevan vauva käsissään. Siis mitä ihmettä, eikö miun lantio ja muut paikat räjähtäneetkään tuhannen säpäleiksi, ja missä se oli se ”pahimman” ponnistuksen kipu?! Muistan ajatelleeni jopa niin, että mitähähtäh, tässäkö tää nyt oli? Toki kipu oli kovinta mitä olen koskaan kokenut, mutta luojan kiitos olin jättänyt kaikki pahimmat synnytyskauhutarinat lukematta: olisin ihan turhaan pelännyt pahinta ja vielä vähän enemmänkin. Itkun ja naurun sekaisesti otin pikku-Matsonin rinnalleni, katsoin Matiasta ja olin onnellisempi ja häkeltyneempi kuin ikinä siihenastisessa elämässäni. Ajattelin, että tässä myö nyt ollaan, meidän perhe. Kätilölle totesin, että: ”En muuten ole ottanut edes Panadoliakaan.”
”Joo ja sen mitä ehdin synnytystoivelistaasi vilkaista, niin siinä luki rauhallinen synnytys.”
”Oma mokani”, kuittasin :D
Että niin rauhallisesti sitä tosiaan mentiin, kun pikku-Matsoni syntyi kello oli 1.46, ja sairaalaan meidät kirjattiin sisään kello 1.10 :D 11-minuuttinen ponnistus- ja 14-minuuttinen jälkeisvaihe oli enää vain kirsikka kakkuun.

Kätilön tikkaillessa pieniä repeämiäni tuijottelimme Matiaksen kanssa pientä suurta ihmettämme ja ihailimme, miten nopeasti hän alkoi kivuta kohti rintaani ja tarttui siihen suullaan kuin vanha tekijä. Vasta äsken hädin tuskin silmillä ultrakuvista erotettava täplä oli nyt siinä ilmielävänä meidän luona. Ei sitä tunnetta voi sanoin kuvailla, hyvä että vieläkään edes todeksi uskoa. Juttelimme niitä näitä sekä Matiaksen että kätilön kanssa ja edelleen kiitollisena hyvästä olostani mietin, että onko juuri muutama minuutti sitten synnyttäneenä edes ”sallittua” olla näin hyvä olo niin psyykkisesti kuin fyysisesti. Kun tikit oli laitettu, jäimme synnytyssaliin oman perheen kesken ja ”synttärikahveja” odotellessa laitettiin ekat viestit perheillemme ja ystävillemme. Pikku-Matsoni on syntynyt.

Myöhemmin kätilö teki yhdessä Matiaksen kanssa punnitukset ja muut rutiinit, minkä jälkeen lähdimme kohti perhehuonettamme viiden maissa aamuyöllä. Tunelma oli maaginen: vasta muutama tunti aiemmin olimme kävelleet samalla käytävällä Matiaksen kanssa kahdestaan. Omat jalkani kantoivat hyvin ja sängylle istahtaminen ei sattunut yhtään tikeistä huolimatta. Myönnän ajatelleeni positiivisessa mielessä, että tämäkin vielä. Oli jotenkin sellainen olo, että tuon maailman suurimman pienen ihmeen vuoksi olisin tehnyt ja antanut omasta hyvinvoinnistani tai kropastani mitä vain, mutta siinä myö vain oltiin, meidän perhe, kaikki hyvissä sielun ja ruumiin voimissamme. Toki väsyneenä, mutta onnellisempana kuin koskaan aiemmin. Täydellisenä.

Tämän synnytyskertomukseni päätteeksi haluan kiittää koko Mehiläinen Länsi-Pohjan synnytysosaston mahtavaa henkilökuntaa saamastamme upeasta hoidosta, huolenpidosta ja kohtelusta. Perheitämme ja ystäviämme ihanasta kanssaelämisestä koko raskauden ajan ja aina sen jälkeenkin. Jokaista onnittelijaamme, tuttua ja tuntemattomampaa, kaikista onnitteluviesteistänne.

.
Kiitos Matias ja pikku-Matsoni, elämäni miehet, meidän tiimistämme <3

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa