Anna Huhtilainen

Päänavigointi

www.annahuhtilainen.com

Aikapessimisti

Törmäsin äskettäin termiin aikaoptimistisuus. Aikaoptimistiset ihmiset usein laskeskelevat ajan riittävän, mutta lopulta huomaavat juoksevansa bussiin pää kolmantena jalkana tai laittavansa viimehetkellä viestiä, voisiko tapaamista siirtää vartilla eteenpäin.

Sitten on meitä aikapessimistejä. Meitä, jotka ei ikinä opita tai ymmärretä, ettei kävelymatka kotoa lähikauppaan ole yhden yön aikana pidentynyt mihinkään, tai että joskus tunnissakin ehtii tehdä yllättävän monta asiaa. Meitä, jotka eivät vain luota ajan riittävän, vaikka tietäisivätkin totuuden olevan ihan päinvastainen.

Itselleni aikaoptimistisuus on todella vieras juttu ja jos siihen joskus ajaudun, niin kyseessä on täysi vahinko tai kokonaan itsestäni johtumaton syy. Esimerkiksi kerran meinattiin myöhästyä Terhin kanssa laivasta, koska Helsingin keskustassa oli mielenosoituksena järjestetty traktorimarssi. Ja jokainen meidät tunteva tietää, että oltiin lähdetty tällekin reissulle vähintään tunti ekstra-aikaa varaten :D

Miulla on nimittäin tapana aikatauluttaa kaikki aina ihan vain varmuuden vuoksi mahdollisimman väljästi. Jos jossain pitää olla kello kymmenen, olen paikalla viimeistään varttia vaille. Vaikka olisin menossa ”vain” kaverin kanssa kahville, mitä nyt helposti siirtäisikin vaikka nopealla Whatsapp-viestillä.

Ja sit kun on liian ajoissa, niin voi… ;)

Ja antakaapa vain olla, kun kyseessä on jotain virallisempaa. Esimerkiksi eilen miulla oli lääkäri kello 15, mutta istuin odotusaulassa jo puoli kolmelta. Itse asiassa olin pihassa jo kahdelta, mutta ajattelin että jos menen jo silloin odottelemaan, niin lääkäriaseman vastaanottovirkailijat varmaan pitää minuu ihan hulluna :D No, tapoin sitten aikaani ja kävin vähän (pun intended, jotka tietävät Kemin keskustan :D) kiertelemässä kaupoilla ja mietin, että olisinko voinut käyttää tämänkin ajan tehokkaasti esimerkiksi töitä tehden. En ilmeisesti :D

Eikä aina tarvitse olla edes mitään virallista, vaan tätä ominaisuuttani ilmentää monikin asia arjessani. Esimerkiksi Kouvolassa tiesin kodin ja juna-aseman väliä sen miljoona kertaa kuljettuani, että kunhan lähden 20 minuuttia ennen junan saapumista, ehdin kyllä ja aikaa jää vielä ylikin. No mitä mie tein, ihan joka ikinen kerta? Lähdin kotoa viimeistään puoli tuntia ennen, mieluummin vielä vähän sitäkin aiemmin. Koska jos en just sillä kerralla olisi esimerkiksi kävellyt normaalia vauhtiani tai jotain muuta yhtä todennäköistä :D

Tämä piirre on sinänsä ihan hyvä, että elämäni aikana en ole juuri myöhästellyt mistään. Enkä edes kovin usein saapunut paikalle naama punaisena hikikarpaloita otsalta pyyhkien :D Toisaalta taas mietin, kuinka monta minuuttia (tuntia) olisin pystynyt käyttämään johonkin hyödyllisempään kuin tyhjänpanttina odottelemiseen ja huokailemiseen, että miten mie taas onnistuin tässä?! Ehkä tästä omasta tavastani on poikinut myös se, että minuu alkaa helposti ärsyttää jonkun toisen myöhästely. Vaikka tietäisin sen olevan tälle henkilölle x yhtä lailla tapa kuin itselleni tuo liian ajoissa oleminen, niin silti. Ajoissa oleminen on kohteliasta ja kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvää käytöstä, mutta en tiedä hyödyttääkö tämä ”aikapessimisminikään” oikeastaan yhtään ketään :D

.
Mutku! Siinä missä vaikka viisikin minuuttia tuntuu joskus maailman pisimmältä ajalta, voivat ne toisella kertaa olla just ne ratkaisevat!

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Intuitio ei tunne jossittelua

Puhuin eilen äärimmäisen viisaan ystäväni kanssa pitkän puhelun, jonka aikana käsittelimme jälleen sekä elämän pohjamudat että huippuhetket. Ja tuttuun tapaamme ennen heippojen sanomista totesimme, kuinka kiitollisia molempiin ääripäihin sijoittuvista kokemuksistamme lopulta olemmekaan. Ja että miten niillä kaikilla on tarkoituksensa, ymmärsimmepä niitä vielä tai emme.

Eilisestä puhelusta mieleeni jäivät erityisesti ystäväni sanat siitä, että mikä meitä ihmisiä saakaan epäilemään itseämme, taitojamme ja valintojamme? Miksi silloin, kun joku muu(kin) on jo huomannut ja ottanut potentiaalimme puheeksi, alamme itse epäröidä kykyjämme ja olemme usein valmiita astumaan askeleen taaksepäin ja perääntymään. Niin naulan kantaan ja tulipa sanoitettua sekin kela, jota olen itse pyöritellyt viimeaikoina paljon mielessäni. Joskus omien ajatusten sanoiksi pukeminen tuntuu haastavalta, mutta onneksi on joko samalla tavalla ajattelevia tai ajatuksesi lukevia ystäviä ;)

Kiitos vahvan intuitioni, olen taipuvainen bongailemaan ympäristöstäni otollisia Tämä!-fiiliksen synnyttäviä juttuja. Sellaisia, joihin hyppäämistä punnitsen järjelläkin, mutta joista perääntyminen ei välttämättä käy edes vaihtoehtona mielessäni. On epävarmuutta ja epävarmuutta, joista vähintään toinen yleensä poikii lopulta vain onnistumisen kokemuksia, kun on itse valmis oppimaan uutta ja ottamaan haasteita vastaan. Mitä sanoisi järki? kysytään usein. Sen sijaan intuition kanssa ei tarvita konditionaalia tai jossittelua: se sanoo selkeästi ja muistuttelee jälkeenpäin, jos toimitkin sitä vastoin.

Samalla tavalla kuin intuitio ohjaa innostumistani, jotkut ja oikeastaan tosi monet – muiden ehkä automaattisestikin miulta odottamat – asiat eivät sykähdytä itseäni yhtään. Pidän ”tunteettomuuden tunnetta” intuition selvänä viestinä siitä, ettei kyseessä ole nyt oma juttuni ollenkaan. Luotan siihen paljon vahvemmin kuin että lähtisin sokeana seuraamaan jonkun muun minuun liittämiä oletuksia tai odotuksia. Esimerkiksi töiden saralla teen tällä hetkellä just sitä mistä tykkään ja nautin, sekä sitä, mihin oikeasti herään silmät kiiluen joka aamu. Olen vastannut tänä syksynä lukemattomia kertoja kysymykseen, olenko (eli miksi en ole) hakenut luokanopettajan töitä. Vastaus on yksinkertainen: siksi, koska tällä hetkellä ne eivät sykähdytä lyhyitä sijaisuuksia lukuun ottamatta.

Sen sijaan mikä kiehtoo, on kirjoittamiseen liittyvät työt. On aivan uskomatonta, miten Kemiin muuton myötä ne ovat lähteneet entisestään kiitoon! Kaupunki, johon en vielä jokunen kuukausi sitten edes tiennyt muuttavani, onkin tullut parin kuukauden aikana varmaankin niin tutuksi kuin ylipäätään tällaisella aikavälillä on mahdollista :D Teen paljon hommia ”yksityisille” asiakkailleni, mutta ihan pian on tulossa ulos matskua, joka ei profiloidu niin tarkasti tiettyyn tahoon. Sitten aion avata näitä työkuvioitani konkreettisemmin täällä blogissanikin, koska a) olette niistä niin paljon kyselleet ja b) olen ihan liian onnellinen ja kiitollinen pitääkseni kynttilää vakan alla. Jos en olisi rohkeasti seurannut intuitiotani ja sen tuuppailemana tarttunut tilaisuuksiin, en todellakaan olisi nyt tässä kirjoittamassa tätä tekstiä :)

.
Intuitio on lopulta aina vahvempi kuin taipumus perääntymiseen, kunhan sisäistä ääntään ei itse tietoisesti tukahduta tai hiljennä. Eli seuraavan kerran kun mietit mitä tekisit: ota se ratkaiseva askel! Kun (kenties hullunkin) rohkea päätös tuntuu siusta itsestäsi hyvältä, se riittää, etkä ole kenellekään selityksen velkaa :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Pois alta risut ja männynkävyt!

Olen aina kokenut olevani äärimmäisen vähän kilpailuhenkinen. Ala-asteen hiihtokilpailuissa kaaduin ensimmäisessä ylämäessä ja oikeastaan ainut harmittanut asia oli se, että kaikki kaverit menivät menojaan ja jouduin hiihtämään koko loppumatkan yksin. Tai ilman ketään, joka olisi edes vähän kirittänyt. Perinteisestä, usein liikuntasuorituksiin liitetystä voitontahdosta ei siis koskaan ole voinut puhua kanssani samassa lauseessakaan. Lisäksi myös tietynlainen ”eiku mie tiiän että tää asia on just näin!” -kovapäisyytenikin on hieman laantunut vuosien aikana. Tosin tähän väliin täytyy aina muistaa mainita se, että hitto vie edelleen mie suoritin ja kirjoitin lukiossa sen pitkän matikan, vaikka oma uskoni meinasi jo välillä (ekan kurssin jälkeen loppua) ja opettajakin kehotti harkitsemaan lyhyeen vaihtamista. Että on siitä omapäisyydestä joskus jotain hyötyäkin ollut ;)

Tietyissä asioissa olen taistelijasielu, joka ei luovuta ennen kuin on kääntänyt kaikki kivet ja kannot päästäkseen haluamaansa päämäärään. Tai ainakin sellaiseen lopputulokseen, ettei kukaan koskaan – vähiten mie itse – pääse sanomaan tai syyttämään, että jotain enemmän olisi vielä ollut tehtävissä. Etsin faktat ja mietin ratkaisukeskeisesti, miten olisi tarkoituksenmukaisinta toimia. En epäröi pyytää apua tai ylipäätään puhua asioista. Mieleeni ei nimittäin ihan heti tule montaakaan sellaista ongelmaa, joka olisi ainakaan pahentunut keskusteltuani siitä itseäni viisaampien kanssa.

Siinä missä joku hiihtää verenmaku suussa ylittääkseen maaliviivan ensimmäisenä, mie puolestaan lähetän sähköposteja perään ja selostan ja perustelen. Äärimmäisissä tapauksissa otan vaikka puhelimenkin sen perinteisimmässä tarkoituksessa käteeni, vaikka virallisille tahoille soitteleminen on kaukana lempipuuhistani :D Mutta ehkä se kertookin kyseisen asian merkityksellisyydestä, kun noin äärimmäisyyksiin olen valmis menemään ;) Ja kuten jo edellä kirjoitin: omapäisyyteni on lieventynyt jo sille tasolle, ettei miulle ole ylitsepääsemätöntä myöntää olevani väärässä. Mutta niin pitkään kuin joku asia on tai tapahtuu vastoin omaa järjellistä ajatteluani, moraalikäsitystäni tai arvojani, en anna periksi.

Ehkä arvaattekin, mitä olen tässä viimeviikkoina harrastanut ja omalla mittapuullani taas hetkeksi ihan tarpeeksi. Sähköposteja ja puheluita on lähtenyt niin lääkäreille kuin verottajallekin. Kaikkien turhautumisten ja kyyneltenkin jälkeen sanonpahan vain taas, että kannatti! Saatan olla joskus se maailman ärsyttävin asiakas linjoilla heti aamukahdeksalta, mutta toisaalta en tee sitä vain lämpimikseni, vaan omia oikeuksiani puolustaakseni. Tässä kaiken rumban keskellä olen miettinyt, miten usein ihmiset ehkä alistuvat jonkun auktoriteetin sanan alle. Tyyliin kun lääkäri, verottaja tai joku muu yleisesti arvostettu taho sanoo tai päättää jotain, niin asiaan ei nähdä tai siihen ei edes hoksata lähteä selvittämään vaihtoehtoisia ratkaisuja.

Kokemuksesta tiedän, että mustaa valkoiselta tavatessaan tällainen tavan talliainen tuntee itsensä todella pieneksi ja voimattomaksi. Toisaalta juuri siinä on kenties hetki, joka voi määritellä mihin suuntaan tilanne kerrallaan ja siten laajemmassa kuvassa koko elämänkatsomus alkaa muotoutua. Asiat ovat varmasti täyttä paskaa, jos paskaa on valmis ottamaan vastaan kerta toisensa jälkeen. Omat lähiaikojen keissinikin olisivat olleet lopputulokseltaan aivan erilaiset, jos en olisi rohjennut kyseenalaistaa, selvittää, puhua, pyytää apua ja ilman muuta myös nähdä vaivaa. Kyllä, hommat olisivat voineet mennä ojasta allikkoon, mutta olisinpahan ainakin yrittänyt. Toisaalta ihan samat mahdollisuudet oli onnistua, mikä puski itseäni eteenpäin. Ja onneksi puskikin, koska nyt ei lohduta ainoastaan se, että ainakin yritin, vaan myös se, että onnistuin.

Ja pakko vielä lopuksi mainita, että ojasta allikkoon olisi varmasti menty, jos olisin hyökkäillyt linjoja pitkin haukkumalla ja haistattelemalla tai yhtään asioihin perehtymättä. Elämän pieniä muistutuksia siitä, miten ystävällinen ja kohtelias käytös sekä itsensä asiallinen, mutta napakka ilmaiseminen tulee aina takaisin muodossa tai toisessa :)

.
Mieluummin oikeudenmukaisuuden toteutuminen kuin hiihtokisojen voitto. Tai miksei molemmatkin, mutta jokainen käyttää omia vahvuuksiaan ja niin edelleen… ;)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Ristikkolehtireissulla

Hellurei! Jos aika olisi kuusi vuotta sitten, alkaisin nyt kirjoittaa yksityiskohtaisesti Espanjan reissustamme. Tai olisin itse asiassa kirjoittanut kuulumisia jo about päivittäin reissun päältä :D Mutta blogit ja kenties mie bloggaajanakin olen muuttunut: päiväkirjamaiset tekstit siitä, mitä teimme Mijaksessa tai ferioimmeko Fugessa tuntuvat olevan menneen talven lumia tai ainakin viimepäivien helteitä ;) Lisäksi en enää koe pienintäkään painetta päivitystahdista, vaan tällainen pari-kolme kertaa viikossa on nykyiseen elämänrytmiini ja -sisältööni nähden oikein sopiva. Tai mikä ettei vaikka viikon taukokin, jos vaihtoehtona on tankata deetä lähes aamusta iltaan altaalla, missä oli niin (lue: sopivan) kuuma, että kone olisi varmasti sanonut sopimuksensa irti :D Niin ja viettää aikaa äitin kanssa ensimmäisen kerran sitten heinäkuun lopun! <3

Miulla oli reissussa kone mukana, mutta uskokaa tai älkää: se pysyi visusti repussa aina tähän aamuun asti :D Läppäri assosioituu miulla niin tiiviisti työasioihin, että taisin pitää sen matkalla alitajuntaisestikin poissa näkyvistä. Puhelimella kyllä roikuin ihan normaaliin tapaan, ja vaikka työskentelen myös sillä, on se miulle enemmän vapaa-ajanviettoväline.

Tähän päivään mennessä en ole kokenut tarvetta somelomien pitämiselle, vaan jotenkin se osa-alue rajautuu elämästäni pois automaattisesti aina silloin, kun ympärillä tapahtuu jotain muuta miulle merkityksellisempää. Ok, Instaani latasin nytkin kuvia tuon tuosta, mutta esimerkiksi blogia ei oikeastaan tullut mieleenkään kirjoittaa. Toisaalta taas jos olisi tullutkin, niin sekin olisi ollut ihan fine. Samoin jäivät vähäisetkin instastoorini, koska ei vain tuntunut siltä. Asiaa on vähän hankala selittää ja ehkä ymmärtääkin, koska olisihan lomalla kerrankin aikaa istahtaa koneen ääreen ihan kunnolla ja ottaa sinne stooreihinkin matskua muualta kuin kotisohvalta. Mutta niiden sijaan yksi tämänluonteisen lomani onnistumisen mittari on täyttynyt ristikkolehti, eikä montaa sivua jäänyt tälläkään reissulla tekemättä! ;)

Asia erikseen on sitten sellaiset reissut, joilla lähtökohtaisestikin tiedän kirjoittavani tai tekeväni töitä. Muistelen lämmöllä esimerkiksi Tallinnan lemmenlomaamme Terhin kanssa, kun linnoittauduimme sohvannurkkaan, pistimme Spotifysta sopivaa kirjoitusmusiikkia soimaan ja uppouduimme molemmat omiin hommiimme. Tällainen reissu meidän on ollut tarkoitus toteuttaa uudestaan asap ja itse asiassa nyt Espanjassa aloinkin jo miettiä, josko ottaisin vaikka viikon äkkilähdön kirjoitus- ja työntekolomalle johonkin lämpimään tulevan talven aikana. Suurimman osan hommistani kun voin kuitenkin hoitaa ihan mistä tahansa toimivien nettiyhteyksien päästä :)

.
Mutta vielä ennen tuota mahdollista reissua: tämä loma oli monessa mielessä rankan kesän jälkeen todella tarvittu ja ansaittu. Sen lisäksi, että nautin auringosta, muun muassa nauroin noin viisi päivää putkeen :D Ai että! <3

ps. Siellä Mijaksessa käveltiin pitkin poikin sekä ihasteltiin maisemia sekä säälittiin ”taksiaaseja”. Ja Fugessa ferioinnin sijaan vietettiin ihanaa koti-iltaa ja katseltiin ilotulituksia oman talon parvekkeelta käsin ;)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Nollia perään

Tänään lähden Espanjaan ja itse asiassa tulinkin päivittämään blogia viimeisten pakkailujen lomassa ja vielä se, tämä ja tuo -listan pyöriessä päässäni. Kyseessä tosin on ”vain” pidennetyn viikonlopun mittainen reissu ja sääennuste näytti tasaista täyttä aurinkoa ja 25 astetta (<3) koko ajaksi. Siispä veikkaan, ettei isoa vahinkoa tapahdu, vaikka sattuisin nyt unohtamaan jonkun pitkähihaisen tai -lahkeisen. Muutama luottopaita ja -shortsit sekä lenkkarit mukaan, niin eiköhän se paketti ala olla aika lailla kasassa :D Äiti nimittäin lupaili aamulenkkejä, joita odotan jo kovasti, koska aamukävelyt ovat olleet aina ihan perinne meidän yhteisillä reissuilla!

Valitessani äsken pakattavia nykyisellään karsitusta, mutta silti yltäkylläisestä vaatehuoneestani, mietin taas kerran miten etuoikeutettu olenkaan. Ensinnäkin, voin valita mitä päälleni puen ja ottaa vielä vaikka muutaman vaihtoehtoisenkin vaatekappaleen mukaan. Toisekseen olen lähdössä ulkomaille, mikä tuntuu aina yhtä kivalta, vaikka oikeastaan tosi normaalilta osalta elämää. Juuri näinä hetkinä pysähdyn kiitollisuuden äärelle ja siitä huolimatta, että matkustelu on kuulunut elämääni lapsesta lähtien, ymmärrän, ettei se(kään) ole itsestäänselvyys.

Totta kai hehkutan meidän reissua ja ylipäätään kaikkea sellaista, mikä on ekstraa omaan arkeeni. Mutta uskokaa; kun on vähästäkin kiitollinen, niin yhä ”pienemmät” asiat alkavat tuntua entistä isommalta ekstralta, tai siltä mitä se isompi ekstra tuntuu. Äh, hankala selittää, mutta hiffaatte kyllä! Miusta tuntuu, että tällaisella take nothing for granted -mentaliteetilla eläen asia kerrallaan alkaa tuntua entistä paremmalta ja arvokkaammalta. Toisin sanoen ei-itsestäänselvyydeltä. Se sekä tuntuu hienolta että saa kuin itsestään lisättyä kiitollisuutta elämään.

Tällä ajatuksenkululla olen nopeasti ja usein havahtunut siihen, että miksi edes lähtisin etsimään onnea sen syvemmältä kuin omista arvoistani ja asenteistani? Lottovoitot tai muut vastaavat jättipotit voivat toki helpottaa elämää, mutta ne eivät yksistään koskaan muuta sitä, miten ja miltä kantilta asiat näkee, kokee ja ottaa vastaan. Ei ole itsestäänselvyys, että meillä on mahdollisuus nousta kohta Malagan koneeseen. Toisaalta itsestäänselvyys ei ollut myöskään se, että meillä oli etuoikeus herätä tähänkin päivään, jona reissulle lähtö koittaa.

.
Elämä on aikamoinen jättipotti jo itsessään. Kuinka moninumeroiseksi sen saldo kasvaa, rippuu paljon meistä jokaisesta itsestämme. Siispä annammehan jokaisen uuden aamun tai vaikka lempiruuasta tai ystävän lähettämästä viestistä ilahtumisen lisätä siihen nollia perään!

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa