Anna Huhtilainen

Päänavigointi

www.annahuhtilainen.com

Opaskirja sylissäni

Onnea sunnuntaina kuukauden täyttäneelle perheellemme! Erityisesti toki pikku-Matsonille, mutta myös meille vanhemmille: tuntuu niin hienolta, että olemme saaneet pidettyä yhden uuden ihmisen elossa ja ilmeisen tyytyväisenäkin vielä :D No joo, en tätä kyllä etukäteen epäillyt, mutta ymmärrätte kyllä pointtini :) Jos ja kun jokainen vanhempi on toivottavasti lapsestaan ylpeä, niin kyllä itsestäänkin saa olla. Vaikka meillekin on siunaantunut suhteellisen helppo kaveri, niin kyllähän tämä työstä käy joskin erittäin positiivisesta ja onnellisesta sellaisesta. Mikä voisi olla sen etuoikeutetumpi asia kuin saada pitää huolta pienestä, käytännössä vielä mistään mitään ymmärtämättömästä niin täydellisen viattomasta ihmiselämästä? Mitään tai kenenkään kokemuksia vähättelemättä miulle itselleni ei tule mitään hienompaa mieleeni <3

Vauvan tulo on opettanut paljon erilaisia asioita. Onneksi, siis onneksi en tehnyt itselleni minkäänlaisia odotuksia äitinä ennen pikku-Matsonin saapumista. Tai siis toki sellaiset itsestäänselvät asiat kuten juuri tuo hengissä pitäminen, perusluottamuksen synnyttäminen ja äärettömän rakkauden näyttäminen olivat itsestäänselviä. Mutta niiden lisäksi. Nimittäin paras opettaja vauva-arkeen on ollut vauva itse vaikka miten miekin erilaisia opuksia etukäteen luin ja pohdin, että hei joo, meilläkin kyllä sitten näin tai ei ainakaan noin – onneksi kuitenkin sillä mentaliteetilla, että parasta lienee poimia hyviä vinkkejä talteen ja testata sitten toimivatko ne meillä sen sijaan, että olisin vaikkapa alkanut suunnitella päivärytmiämme jonkun esimerkkitapauksen pohjalta :D

Siispä mitä tämä maailman rakkain mestariteos, sylimallinen opaskirjamme on jo tähän mennessä opettanut? Esimerkiksi (koska jos listaisin kaiken, loppuisi varmaan koko sivustoltani tila kesken :D), että…

– nyt tiedän, mistä ilmaisu ”vapaat kädet” on tai ei ole tullut. Mutta niin vain vanhakin koira oppii uusia temppuja ja vaikka vasurilla en vielä osaa kirjoittaakaan, esimerkiksi syöminen ja tiskikoneen tyhjennys pelkästään sen avulla alkaa jo luonnistua :D

– olen kirjoittanut aiemmin aikapessimismistäni eli siitä, että lähden joka paikkaan ihan typerän aikaisin. Varmuuden vuoksi. Nyt vauvan kanssa olen huomannut, että koskaan ei ole liian aikaisin, sillä aina voi tulla kakkavaippa tai muu muuttuva tekijä vielä viimehetkillä ennen lähtöä :D Miusta on tainnut tulla siis oikein sellainen tuplavarmuuden vuoksi -ihminen :D

– niinkin tylsä (paitsi omasta mielestäni :D) laji kuin kävely voi nousta ihan uusiin ulottuvuuksiin, kun tietää voivansa tarjota toiselle samalla hyvät päiväunet

– kun alat syödä, niin on kuin nakutettu että myös jollekin toiselle iskee nälkä samalla sekunnilla :D Onneksi tykkään muutenkin ruuasta kylmänä enkä esimerkiksi koskaan edes mikrota edellisen päivän jämiä. Siispä ruuan jäähtyminen ei ole haaste tai ongelma, vaan se, että syömiseen liittyen aikapessimistisyyteni selvästi kaipaa vielä harjoitusta ;)

– aiemmin sen ei ole tarvinnut olla edes verta, että minuu on ällöttänyt. No nyt ihmisestä lähtevät eritteet eivät enää aiheuta välitöntä oksennusrefleksiä – kunhan ne ovat omasta lapsestani peräisin. Elämä ja viimeistään vaipanvaihto opettaa ;)

– yöunien kestoa tulee laskettua tuntien lisäksi myös pätkissä. Sanoisin, että tämä kaksi-kolme yösyöttöä on aivan erinomainen tahti eikä vedä itseänikään aivan piippuun

– ennen on riittänyt, että julkisella paikalla on vessa. Nyt täytyy olla invavessa, koska vaunut :D Samasta syystä kaikki ovenavauspainikkeet ovat rakkautta :D

– jos puhelimeni on jo tähänkin saakka toimittanut perinteisen käyttötarkoituksensa lisäksi vähintään yhtä paljon kameran virkaa, erityisesti viimeinen kulunut kuukausi on muistuttanut miksi olen hankkinut iPhoneni suurimmalla mahdollisella muistilla varustettuna

– aika kuluu supernopeasti! Tuntuu, että aina on joko maananti, perjantai, aamu tai ilta. Niin ja imetys tai vaipanvaihto :D

– enää ei tarvitse miettiä että mitäköhän muut ajattelevat siitä, että olen saattanut käydä WhatsAppissa ihan randomeihin aikoihin keskellä yötä. Tai olla ollut käymättä sitten iltaseitsemän jälkeen, kun iltatoimemme ovat alkaneet

– elämässä pärjää oikeastaan ihan muutamalla perusasialla: luotettavien ihmissuhteiden lisäksi ruualla, unella ja puhtailla oltavilla. Kaikki muu on ekstraa. Ja että tämän faktan äärelle meidän aikuistenkin olisi hyvä pysähtyä entistä useammin

.
Kaikista eniten viimeinen kulunut kuukausi on kuitenkin opettanut tai ennemminkin näyttänyt, että elän tällä hetkellä elämäni onnellisinta aikaa <3
(…ja että on ihan ookoo jos blogitekstin julkaisukin viivästyy päivällä tai parilla ;))

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Arki 2.0

”Paljon onnea! MUTTA sitten ne yöheräämiset alkavat ja väsymys painaa ja nauttikaa nyt kun vielä olette kahdestaan…”

Näillä sanoilla alkoi moni saamamme onnittelu, kun julkistimme raskauteni viime keväänä. Tai onnittelu ja onnittelu, aika nopeasti ainakin sen terävin kärki pyyhkiytyi tuollaisista lauseista pois heti tuon mutan jälkeen.

Mutta kiitos joka tapauksessa. Yöheräämiset check, väsymys osittain check ja kahdenkeskinen aika vauvan syntymän jälkeen not check. Toisaalta en kyllä tiedä mitä muutakaan olisimme voineet vauva-arjelta odottaa – edes ennen vauvan syntymää? Ehkä ”onnittelijat” tarkoittivat pohjimmiltaan ihan hyvää, mutta jotenkin miun ois tehnyt mieli ravistaa jokaista tuonkaltaista tyyppiä: ajatteletko ihan oikeasti, että olemme lähdössä niin suinpäin vanhemmuteen, ettemme hoksaisi sen olevan välillä rankkaakin?

Tai tarkemmin sanottuna luonnollisen vauvantahtista.

Verrattain olemme päässeet tosi helpolla nämä ensimmäiset viikot: pikku-Matsoni herää syömään pari-kolme kertaa yössä, välillä kitisee mutta unille rauhoituttuaan tuhisee niin levollisena, että hädin tuskin siinä malttaa itse nukkua kun tekisi mieli vain tuijotella toista herkeämättä :) En todellakaan kiellä sitä, ettenkö joskus öisiin imetyksiin ryhtyessäni mieluummin vain kääntäisi kylkeäni unia jatkaakseni, mutta kun se ei ole vaihtoehto ja asian tiedostaa, tuntuvat nuo yösyömisetkin maailman luonnollisimmalta asialta.

Olen nukkunut öisin ihan supersyvästi ja -hyvästi ne pätkät, jotka vauvakin nukkuu. En tiedä mitkä paskamutsipisteet saan esimerkiksi siitä, etten ole kertaakaan säpsähdellyt hereille ja miettinyt, että vieläkö se elää ja hengittää?! Näin kun kuulemma on tapana vähintään yhdellätoista kymmenestä äidistä… Tunneissa olen saanut nukuttua keskimäärin vähintään kuusi tai seitsemän per yö, mutta kun ne tulevat pätkissä, ero normaaleiden lähes katkottomien yöunien tuomaan virkeyteen huomattava. Väsymystä on koko ajan tuolla jossain pinnan alla, mutta liekö hormonit vai mitkä, jotka pitävät miut yllättävänkin pirteänä aamusta iltaan. Ja toisaalta enpä muista milloin keskiraskauden jälkeen olisin nukkunut tällaisiakaan muutaman tunnin yhtenäisiä pätkiä, kun kasvava vatsa tiettyjä sisäelimiä painaessaan aiheutti yöllisiä heräämisiä hieman eri syistä ;)

Kaikki ovat ohjeistaneet nukkumaan aina silloin kun vauvakin nukkuu, mutta päikkäreitä en juurikaan ole ottanut. Kuten totesin, päivällä olen virkeä ja käytän tuon ajan johonkin muuhun rentoutumiseen kuten ristikoiden tekemiseen. Stressihän siitä vain tulisi, jos pyörisin sängyssä tai sohvalla ”pakosta” ihan vain siksi, että nyt pitäisi nukkua saamatta kuitenkaan unenpäästä kiinni. Ja miut tuntien todellakin tiedätte, etten ole vauvan päiväunien aikaan pyörimässä pitkin kotia rätti kädessä ja siivoamassa, vaikka sekin voisi joskus ihan toivottavaa olla :D En todellakaan, nytkin vauva on päikkäreillä ja mie istun koneella blogin parissa. Mikäs tämän rentouttavampaa, tosin sillä jännityksellä etten tiedä saanko julkaistua tätä tekstiä tänään, huomenna vai mikä päivä, koska ajankäyttö on tuon pikkuisen kanssa ihan omanlaistaan :D Mutta ymmärrätte pointtini.

Ja sitten se kolmas eli kahdenkeskinen aika. Kun perheeseen syntyy kolmas jäsen, joka on täysin riippuvainen meistä kahdesta aikuisesta, olisi melkein pelottavaa jos kertoisin miten olemme tehneet mieheni kanssa kahdestaan sitä, tätä ja tuota. Aivan parastahan on se, että tuore isä on nyt kolmatta viikkoa kotona isyyslomalla ja olemme ehtineet viettää aikaa kolmestaan niin ihanan paljon! Näinhän tämän kuuluu mennäkin: aamuisista köllöttelyhetkistä vaunulenkkeihin lähestulkoon kaikki on koettu ja jaettu yhdessä ja näitä jos mitä muistellaan sitten kliseisessä kiikkustuolissa. Ehkä tämä on osaltaan vauvakuplaa, kun tuntuu etten noista miehistäni erossa haluaisi olla hetkeäkään. Olen tehnyt tässä jo parina päivänä lähtöä spinningiin erinomaisen fyysisen vointini ja lajin skaalattavuuden vuoksi, mutta enhän mie raaski! Vaikka kyseessä olisi häviävän pieni hetki päivästä, on miulla kuitenkin sellainen olo että nämä kolme ensimmäistä viikkoa ovat nyt vain ja ainoastaan perheaikaa ja omiksi hetkikseni riittää esimerkiksi nämä vauvan lukuisat päiväunet ja niiden aikana mielekäs puuhastelu – tai puuhastelemattomuus.

.
Arki 2.0, sitä tämä on ja aivan ihanaa onkin! En oikeastaan edes tiedä, miten osaisin olla enää ilman niitä yöheräämisiä tai ah, niin makeita uneenvaipumisia iltaisin ;)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Synnytyskertomukseni – short story long

Hei pitkästä aikaa bloginkin puolelle! Edellisen tekstin jälkeen elämämme on mullistunut täysin pienen ihmeemme myötä: pikku-Matsoni syntyi perjantaina 27.9. klo 01.46. Edelleen tulee hetkiä kun tuota poikaa lumoutuneena tuijotellessani hieraisen silmiäni ja mietin, onko hän oikeasti totta ja miten uskomattoman suuri onni meille on suotu. Toisaalta yhtä vahvasti tunnen myös sen, että juuri näin täytyy ollakin. Näin oli ja on tarkoitettu.

Miulta on kysytty paljon synnytyksestäni, ja että kuinkas sen viime tekstissäni mainitsemani ”käynnistysuhan” kanssa kävikään. Tässäpä siis tulee kertomukseni sellaisena kuin sen koin.

Synnytyskokemukseni oli parempi kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Olen tästä äärettömän onnellinen ja kiitollinen, mutta tiedän myös niiden huomattavasti haastavampien olemassaolosta. Siksi haluan korostaa jo heti alkuun, että iloitseminen omasta erittäin voimaannuttavasta synnytyskokemuksestani ei tarkoita että haluaisin leveillä sillä. Mielestäni mikään synnytys ei ole toistaan onnistuneempi tai epäonnistuneempi etenkään niissä – luojan kiitos enimmissä tapauksissa – joissa lapsi saadaan elävänä tähän maailmaan, tavalla tai toisella. Olen ylpeä jokaisesta äidistä omanlaisine synnytystarinoineen.

Usein käytän termiä long story short, mutta nyt sanon short story long. Tämän tekstin lukemiseen kannattaa varata aikaa: tajunnanvirtani oli voimakas ja vei täysin mennessään tähänastisen elämäni hienoimmasta kokemuksesta kirjoittaessani. Kuten tulette huomaamaan, synnytyskin oli kestoltaan yksi sujaus vain tämän tekstin pituuteen verrattuna :D

Jo aiemmin mainitsemassani tiistain 24.9. 41+0, toisin sanoen Omakantaankin käynnistysajaksi nimetyllä tarkastuksella, sain neuvoteltua meille vielä lisäaikaa synnytyksen luonnolliseksi käynnistymiseksi. Lääkärillä taisi olla pelisilmää, sillä hän hyväksyi toiveeni, mutta teki astetta ronskimman sisätutkimuksen. Se ei kyllä haitannut, koska olin ajatellutkin että ns. kalvoja saisi jo vaikka vähän pyöritellä. Myöhemmin samana päivänä alkoi hiljalleen supistella vaimeasti ja ajattelin, että oikealla tiellä taidetaan olla: onneksi, koska lääkärin sanojen mukaan synnytys käynnistettäisiin torstaina.

Keskiviikon kontrollikäyrien yhteydessä kätilö kokeili pyynnöstäni kohdunkaulaani ja -suutani. Ensimmäistä oli vielä jäljellä ja toisen tilanne oli pikkuriikkisen edistynyt edellispäivän lähes täysin epäkypsästä tilanteesta. Olin iloinen, koska edelleen satunnaisesti jatkuneet supistelut, joskin yhä hyvin vaimeat sellaiset, olivat edistäneet tilannetta. Kätilö oli mahtava ja juteltiin koko käyrilläoloni ajan siitä, miten luonnollinen käynnistyminen on aina paras vaihtoehto sekä syntyvän vauvan että äidin kannalta. Hänkin myönsi, ettei näe tilanteessani mitään kiirettä sillä kaikki oli hyvin.

Torstaiaamuna koitti jälleen lääkäriaika. Juuri se maanantaina määrätty the aika. Onnekseni miut ultrasi ja tutki eri henkilö kuin maanantaina ja oli kanssamme samaa mieltä siitä, että kaiken ollessa sekä miulla että vauvalla ok ja raskauden ollessa niin riskitön kuin ikinä mahdollista, olisi käynnistys turhan aikaista tehdä vielä näin 41+2 jos vain itse maltan odottaa. Ja miehän maltoin – vieläkään ei ollut hötky eikä kiire, koska vointini oli mitä parhain. Tilanne oli kuitenkin jälleen edennyt ja viimeistään taas sisätutkimuksessa käytettyjen napakoiden otteiden jälkeen oli jo sellainen kutina, että aika loppumetreillä tässä jo ollaan. Saimme lääkäriltä luvan lähteä kotiin ja lisäksi ohjeen seurata tilannetta erityisen tarkasti. Tiettyjen asioiden ilmaantuessa olisi tultava sairaalaan ”mieluummin liian aikaisin kuin myöhään”. Saimme vielä samalle torstai-iltapäivälle ajan kontrollikäyrille, mistä lähtiessämme vitsailimme kätilön kanssa, että nähdäänkö seuraavan aamun käyrillä klo 8.30 vai kenties jo ennen sitä. Ja tiedättekö sanonnan Ei niin pientä pilaa ettei totta toinen puoli? Niin miekin! ;)

Torstai-iltapäivää ja alkuiltaa myöden supistukset alkoivat voimistua siten, että illaksi suunnittelemani kävelylenkki oli jätettävä väliin. Miut tuntien tiedätte, että tämä oli jo vakava merkki ja viimeistään tässä vaiheessa aloin itsekin uskoa että hitsi vie, tästä ei taida enää olla paluuta! :D Noin neljän-viiden maissa Matias sai alkaa viritellä Tensiä kiinni selkääni. Äiti soitti jossain vaiheessa ja sanoin, että nyt on vähän vaikea keskittyä juttelemaan, että kerro vain, mutta puolet asioista saattaa valitettavasti mennä ohi. No, ainakin äiti sai kanssaelää supistuksissani, koska niiden aikana menin joko aivan mykäksi tai sitten hengittelin siihen malliin että linjan toisessa päässä sitä ei voinut olla kuulematta.

Illan mittaan vaihtelin sijaintiani jumppapallolta sohvalle Tens selässäni täristen. Oli nälkä, mutta mikään ei maistunut ja vettä olisi tehnyt mieli juoda mutta koskaan ei voinut tietää, milloin supistus sattuisi tulemaan. Nimittäin aina sen ”aallonharjalla” tuli jopa oksettava olo ja ajatus vedestäkin sai melkein yökkäämään. Jossain välissä sain kammettua itseni suihkuun ja muistan huudelleeni sieltä Matiakselle, että nyt ymmärrän miksi pian synnyttävät naiset vannovat aina lämpimän suihkun nimeen –helpottaahan tämä itseänikin, vaikka synnytykseen on vielä aikaa. Heheh.

Loppuillasta muistan sen verran, että veljeni soitti miulle yhdeksän maissa ”nyt vielä kun kerkeen ennen kuin synnytät”. Tosiaan, kumpikaan meistä ei tainnut arvata, että vajaan kuuden tunnin päästä vauva on jo sylissäni :D Sain ehkä sanottua itsekin johonkin väliin jotakin, mutta sori Henry, ihan kamalasti miulla ei ole muistikuvia – muuta kuin että supisteli ja kovaa.

Puoli yhdentoista maissa päätettiin käydä nukkumaan. Tai nukkumaan ja nukkumaan, mitä se itse kunkin kohdalla nyt tarkoittikaan :D Matias kyllä kyseli moneen otteeseen, että lähdettäisiinkö nukkumisen sijaan sittenkin jo sairaalaan, että vaikerointini supistusten aikana alkoi jo vähän näyttää siltä. No ei lähdetä, kyllähän nämä ovat vielä niitä supistuksia joiden kanssa pärjää kotona :D Enhän ollut vielä edes avannut puhelimeeni asentamaani supistuslaskuria, koska sehän laitetaan päälle vasta kun supistaa ehkä kymmenen minuutin välein?! En vain osannut enää järkeillä, että kellosta katsoessani minuu supisti kyllä jo viiden minuutin sykleissä – vähintään :D Samalla mietin, että onneksi laitoin suihkun jälkeen ihan varmuuden vuoksi päivävaatteet päälle, jos yön aikana tulisikin lähtö sairaalaan. Jo tuossa vaiheessa tuntui nimittäin siltä, että enää en kykenisi pukemaan päälleni.

Kello 23.30 tienoilla selässäni tärissyt Tens alkoi tuottaa enemmän pahaa oloa kuin kivunlievitystä ja nappasin koko laitteen kiinni. Siirryin sängystä olkkarin puolelle ja totesin tilanteen jo aika hälyttäväksi, kun siihen asti niin hyvänä palvelijana toiminut jumppapallo ei enää tuntunut helpottavan. Sohvalle kylkimakuulle siirtyminen pitkin seiniä kulkien taisi olla viimeinen niitti. Yritin hengittää jokaista supistusta mahdollisimman syvään ja täytyy myöntää, että viimeistään tässä vaiheessa supistuksen laantuminen tuntui aina siltä kuin olisin taivaassa.

Kello oli 0.26, kun sain soperrettua varovasti, että: ”Matias…nyt ehkä voitais lähteä…” (Ja fun fact: lapsivesi meni sillä samalla sekunnilla, kun sain suuni auki! :D) En ymmärrä millä tulevan isän vaistolla tuo mies ampaisi sängystä kuin ohjus ja alkoi kerätä kamoja kasaan samalla sairaalaan soittaen, että nyt oltais tulossa. Niin, itse en enää kyennyt ottamaan edes puhelinta käteeni (onneksi Matias hoiti senkin mukaamme :D) ja supistuspöpperöissäni mietin vain, että mites tässä nyt pitäisi toimia kun vettä tihkuu enkä halua pilata autonpenkkiä :D No Matiaksella oli jo pyyhe sinne aseteltuna ja kaikki loppuun asti ajateltuna. Hyvä ettei kriisi tullut, kun mie vielä yritin vaihtaa villasukkia normisukkiin kun niitä en ollut huomannut aiemmin illalla pukea. Ei hitto vie onnistunut, kun sattui niin kovasti ja sieltähän ne sukat löytyivät samalta kodinhoitohuoneen pöydältä vielä synnäriltä palatessammekin :D

Starttasimme kotipihasta kello 0.56. Automatka, se normaali viisiminuuttinen, taittui siinä hötäkässä ehkä kolmessa minuutissa, mutta tuntui päin vastoin ainakin tuplasti normaalia pidemmältä :D Koomisinta tässä oli se, että mietin yhä edelleen, että miltäköhän ne varsinaiset synnytyssupistukset sitten tuntuvat, kun jo nyt jo on aika napakka olo ja mahakin ihan laatikon mallinen. Matias kurvasi suoraan synnärin alaovelle ja vielä vitsaili aulassa, että mennäänkö yläkertaan poikkeuksellisesti hissillä. En muista sainko sanottua mitään: sisäinen hyötyliikkujani naurahti ehkä hieman, mutta myönnän miettineeni enemmän, että paina jo helkkari sitä nappia! (Oli jo painanut, totta kai, mutta hissin tuleminen tuntui kestävän ikuisuuden :D)

Yläkerrassa kätilö ja lääkäri olivatkin jo käytävällä vastassa No kyllä teitä jo odotettiinkin -tervehdyksen kera. Meinasin sanoa, että no kyllä tätä perillepääsyä jo odotettiinkin, mutta jostain syystä en ihan hirveästi pystynyt puhumaan. Kätilö onneksi kertoi todella yksiselitteisesti mitä seuraavaksi tapahtuu, koska kovin monimutkaisia ohjeita en tuossa vaiheessa varmaan olisi enää ymmärtänyt. Tutkimushuoneen sängylle pitkälleen käyminen oli aikamoista horroria, eikä ihme:
”Jooooooo, kahdeksan senttiä auki! Nyt mekko päälle ja saliin!”

What. Mitä. Ihmettä. Edelleen kun odotin niitä ”oikeita” supistuksia :D Halusin vielä kuulla vauvan sydänäänet siinä sängyllä (eihän miulla mikään kiire ollut, ei :D) ja kun kuulin tuon tasaisen jumputuksen ja tiesin että sieltä se on ihan elävänä tulossa, keräsin kaikki voimat, puin mekon päälleni ja ajattelin että nyt mennään eikä meinata. Hitto vie, mie teen tään ja seuraavan kerran seison omilla jaloillani oma lapsi sylissäni.

Muistan, että tässä vaiheessa kätilö mainitsi jotain minispinaalista, että se olisi ainut puudute mitä tässä välissä enää ehkämahdollisestipienellätodennäköisyydellä ehtisi antaa: täytyisi vielä kysyä lääkärin mielipidettä. Sen koommin en enää mistään puudutteista kuullutkaan, vaan lääkärin tullessa tsekkaamaan tilanteen saliin ohjeistus oli harvinaisen selvä: ”Ja heti seuraavalla supistuksella ponnistat!” Okkei, miepä ponnistan :D

Ensimmäinen supistus ja ponnistus tuli selinmakuulla, mutta sanoin että en saa tarpeeksi voimaa kun lantio tuntuu uppoavan jonnekin. Käännyin kehotuksesta kylkimakuulle ja sitten alkoi tapahtua. Asento tuntui todella hyvältä ja vaikka muutama ensimmäinen supistus menikin harjoitellessa, aloin pian ymmärtää jutun juonen. Matias kannusti koko ajan tosi hyvin, kätilö ja satunnaisesti salissa käynyt lääkäri myös. Liekö johtui siitä että en ollut ottanut edes Panadolin Panadolia saati mitään tujumpaa, pystyin olla koko ajan läsnä ja supistusten ja ponnistusten välillä jutustelemaankin. Oli niin hieno tunne, kun en ollut lääkepöllyissä ja kaikki tuntui lipuneen siihen pisteeseen niin luonnollisesti: en todellakaan ollut vaatinut tai edes odottanut itseltäni lääkkeetöntä synnytystä, mutta yhtäkkiä olin siinä tilanteessa ja jotenkin ihan supervoimissani myös siksi. Supistukset sattuivat kyllä, mutta joo, samanlaisiinhan olin tottunut jo muutaman edellisen tunnin ajan :D Ponnistaminen vaati paukkuja, mutta oli samalla niin hieno ja helpottava tunne.

Jossain vaiheessa kuulin päälaki näkyy jo -taikasanat. Mietin mielessäni, että voin valita kahdesta vaihtoehdosta: ajatella a) että nyt se kipu vasta alkaakin, tai b) miulla on etuoikeus synnyttää tähän maailmaan jotain uutta, hienointa ja rakkainta ikinä, mikä ajaa kaiken kivun edelle. Valitsin jälkimmäisen ja sain siitä ihan älyttömästi voimaa. Hitsi, se on meidän lapsi ja kun mie saan hänet synnyttää, niin se on kunnia-asia.

Sieltä se viimeinenkin ponnistus ajallaan tuli ja yhtäkkiä tajusin kätilön olevan vauva käsissään. Siis mitä ihmettä, eikö miun lantio ja muut paikat räjähtäneetkään tuhannen säpäleiksi, ja missä se oli se ”pahimman” ponnistuksen kipu?! Muistan ajatelleeni jopa niin, että mitähähtäh, tässäkö tää nyt oli? Toki kipu oli kovinta mitä olen koskaan kokenut, mutta luojan kiitos olin jättänyt kaikki pahimmat synnytyskauhutarinat lukematta: olisin ihan turhaan pelännyt pahinta ja vielä vähän enemmänkin. Itkun ja naurun sekaisesti otin pikku-Matsonin rinnalleni, katsoin Matiasta ja olin onnellisempi ja häkeltyneempi kuin ikinä siihenastisessa elämässäni. Ajattelin, että tässä myö nyt ollaan, meidän perhe. Kätilölle totesin, että: ”En muuten ole ottanut edes Panadoliakaan.”
”Joo ja sen mitä ehdin synnytystoivelistaasi vilkaista, niin siinä luki rauhallinen synnytys.”
”Oma mokani”, kuittasin :D
Että niin rauhallisesti sitä tosiaan mentiin, kun pikku-Matsoni syntyi kello oli 1.46, ja sairaalaan meidät kirjattiin sisään kello 1.10 :D 11-minuuttinen ponnistus- ja 14-minuuttinen jälkeisvaihe oli enää vain kirsikka kakkuun.

Kätilön tikkaillessa pieniä repeämiäni tuijottelimme Matiaksen kanssa pientä suurta ihmettämme ja ihailimme, miten nopeasti hän alkoi kivuta kohti rintaani ja tarttui siihen suullaan kuin vanha tekijä. Vasta äsken hädin tuskin silmillä ultrakuvista erotettava täplä oli nyt siinä ilmielävänä meidän luona. Ei sitä tunnetta voi sanoin kuvailla, hyvä että vieläkään edes todeksi uskoa. Juttelimme niitä näitä sekä Matiaksen että kätilön kanssa ja edelleen kiitollisena hyvästä olostani mietin, että onko juuri muutama minuutti sitten synnyttäneenä edes ”sallittua” olla näin hyvä olo niin psyykkisesti kuin fyysisesti. Kun tikit oli laitettu, jäimme synnytyssaliin oman perheen kesken ja ”synttärikahveja” odotellessa laitettiin ekat viestit perheillemme ja ystävillemme. Pikku-Matsoni on syntynyt.

Myöhemmin kätilö teki yhdessä Matiaksen kanssa punnitukset ja muut rutiinit, minkä jälkeen lähdimme kohti perhehuonettamme viiden maissa aamuyöllä. Tunelma oli maaginen: vasta muutama tunti aiemmin olimme kävelleet samalla käytävällä Matiaksen kanssa kahdestaan. Omat jalkani kantoivat hyvin ja sängylle istahtaminen ei sattunut yhtään tikeistä huolimatta. Myönnän ajatelleeni positiivisessa mielessä, että tämäkin vielä. Oli jotenkin sellainen olo, että tuon maailman suurimman pienen ihmeen vuoksi olisin tehnyt ja antanut omasta hyvinvoinnistani tai kropastani mitä vain, mutta siinä myö vain oltiin, meidän perhe, kaikki hyvissä sielun ja ruumiin voimissamme. Toki väsyneenä, mutta onnellisempana kuin koskaan aiemmin. Täydellisenä.

Tämän synnytyskertomukseni päätteeksi haluan kiittää koko Mehiläinen Länsi-Pohjan synnytysosaston mahtavaa henkilökuntaa saamastamme upeasta hoidosta, huolenpidosta ja kohtelusta. Perheitämme ja ystäviämme ihanasta kanssaelämisestä koko raskauden ajan ja aina sen jälkeenkin. Jokaista onnittelijaamme, tuttua ja tuntemattomampaa, kaikista onnitteluviesteistänne.

.
Kiitos Matias ja pikku-Matsoni, elämäni miehet, meidän tiimistämme <3

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

”100 % hoidettu, 0 päivää jäljellä”

”Raskausviikko 41 (40+0), 100 % hoidettu, 0 päivää jäljellä”, sanoo puhelimeeni lataamani raskaussovellus. Tai myönnetään että yksi niistä, koska parasta huviahan tässä on ollut viimeiset kymmenet viikot odottaa jokatorstaisten uusien tekstien ilmestymistä – ja erityisesti tietoa siitä, minkä hedelmän tai kasviksen kokoinen vauva milloinkin on ;) – vähintään kolmeen eri sovellukseen. Joskin nuo tekstit toistavat hyvin paljon toisiaan ja jossain tuossa 30 viikon jälkeen alkoi hetken tuntua jo siltä, että levy on jäänyt hiukan päälle ja loppuaika on pelkkää odottelemista ja kasvamista ilman sen suurempia virstanpylväitä vauvan kehityksessä (vaikka jokainen päivä eteenpäin supertärkeä toki <3).

Tosin niinhän tämä raskauslevy on jäänyt myös itselläni päälle :D Mutta nyt on näin ja tuntuisi melkein teennäiseltä kirjoittaa tässä hetkessä jostain muusta etenkin, kun nyt on ihan mustaa valkoisella että tässä ois niinku nolla päivää jäljellä – mikä ei kyllä korreloi omien olojeni ja tuntemusteni kanssa ei sitten tippaakaan :D Kaikille kysyjille olen sanonut, että enemmänkin on sellainen fiilis, että tässähän voisi pakata sairaalakassin (ps. 90-prosenttisesti pakattu!) sijaan vaikka vähän isomman matkalaukun ja ottaa parin viikon äkkilähdön etelään.

Onneksi en olekaan mennyt sanomaan missään vaiheessa mitään sellaista, että tästä blogista ei sitten mitään raskausblogia tule. Miusta on nimittäin aina hauska seurata, kun vaikkapa häitä suunnitteleva morsian tai raskautensa julkistava tuleva äiti vannoo, että: ”Ei tästä mitään hää-/mammablogia tule!” Lukijakokemukseni perusteella voisin melkein jo tuossa vaiheessa sanoa, että totta kai siitä tulee – ja olisi melkein hassua jos ei tulisi! Pian sitten kirjoitetaankin, että: ”Oho, onpas tullut juteltua paljon nyt näistä häistä/tulevasta vauvasta, mutta se lienee ihan luonnollista.” Nimenomaan, ja just tuonkaan takia en ole halunnut itse lähteä siihen, että olisin vannonut juttujeni olevan paljonkin jotain muuta kuin odotusta, synnytystä tai jotain niiden väliltä. Heti kun tämä asia oli julkista, niin tiesin kyllä, mihin tekstini tulevat pitkälti liittymään ainakin jollain tasolla. Kirjoittaminen on edelleen yksi parhaista tavoistani prosessoida asioita, ja niinpä tämä on just niin mamma- tai ei mammablogi kuin miusta kulloinkin sattuu tuntumaan ;) Ja nyt on tuntunut.

Mutta takaisin tähän päivään, ja kurkistus jo ensi viikkoonkin olkoon tämä asia sitten miten ajankohtainen ja toteutuva vai ei. Täällä Länskässä on tapana, että synnytys käynnistetään viikolla 41+0, joka miulla virallisesti täyttyy tiistaina. Jos mietit kyseisen ajankohdan olevan ristiriidassa ihan alkutekstini kanssa, saat selityksen asialle täältä. Tuo 41+0 kuulostaa omaan korvaani tosi aikaiselta etenkin kun raskaus ei ole millään lailla eikä kummankaan osapuolen kannalta riskiraskaus, fyysinen tilanteeni oli ainakin vielä viime viikolla aivan epäkypsä ja vauva on saamansa kokoarvion mukaan pienehkö. Itselleni tuntuisi paljon mielukkaammalta vaihtoehdolta saada odotella ainakin muutama päivä tuon alustavan käynnistyspäivän yli ja katsoa josko jotain alkaisi tapahtua ihan luonnollisesti. Toisaalta tässä on vielä tiistaihin monta päivää ja sitäkin enemmän tunteja aikaa kaiken alkaa tapahtua spontaanisti. Täytyy muistaa myös sen vaihtoehdon olemassaolo, eikä elää vielä liikaa tulevassa :)

Mutta all in all: vaikka miulla ei ole tippaakaan kiire synnyttämään, niin tämän käynnistysasian vuoksi toivoisin synnytyksen alkavan luonnollisesti ennen tiistaita, mutta ei välttämättä yhtään aiemmin kuin vaikkapa juuri edeltävänä yönä :) Ja vaikka kätilöt kysyessäni sanoivat etteivät voi kommentoida tätä käynnistysajankohtaa muuten kuin sen olevan ”sairaalan linja”, voi asiasta kuulemma vielä neuvotella tuolloin tiistaina päivystävän lääkärin kanssa. Ja aionkin jos selvää lääketieteellistä perustetta ei ole: uskon, että osaan kyseenalaistaa kunnioittaen. Siis taas kerran JOS sinne asti mennään – voihan tosipaikat olla silloin juuri päällänsä tai kenties jo ohitsekin. Elämä on oikeasti niin hienoa kaikessa arvaamattomuudessaan erityisesti tällaisten positiivisten juttujen suhteen :) Voin kertoa, että enpä muista milloin aiemmin olisin herännyt uuteen päivään tai käynyt nukkumaan näin suurella mielenkiinnolla kuin toki kaikkien viimeisten yhdeksän kuukauden, mutta sanoisin että erityisesti ehkä nyt viimeisen viikon ajan :)

.
Tässä siis tilannekatsaus tältä torstailta. Kaiken kertomani jälkeen voitte ehkä kuvitella, että ihan jonkun verran mietityttää mikä on tilanne ensi viikolla tähän aikaan – vai kirjoittelenko kenties tässä saman pöydän ääressä teille vaikkapa uutta ”viikkokatsausta” :D

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

…ja muita tehokkaita troppeja

Viimeksi kirjoittelin siitä, miten liike on edelleen lääke ja pitkin koko raskautta olen hehkuttanut samaa niin kasvotusten kuulumisten kysyjille kuin esimerkiksi Instagramissani. Olen vain niin käsittämättömän kiitollinen tästä, että voin mennä ja tulla aikalailla normaaliin tapaan joitain pieniä rajoitteita lukuun ottamatta :)

Melkein vannon, ettei kasettini olisi kestänyt jos olisin joutunut jossain vaiheessa vaikkapa vuodelepoon. …tosin vielähän tässä on todennäköisesti päiviä synnytykseen jäljellä, että eipä nuolaista ennen kuin tipahtaa :D Tai totta kai se olisi kestänyt, koska meillä ihmisillä nyt vain on taipumus sopeutua tilanteisiin, mutta joka tapauksessa. Ainakin raskausaika olisi niin ollen ollut moninkerroin…no, kirjaimellisesti raskaampaa.

Mutta kuten elämässä ylipäätään, on tässäkin tilassa oltava muitakin itsestään huolehtimisen keinoja kuin liikunta. Sellaisia hyvin arkisiakin asioita, joiden koen edistäneen hyvinvointiani raskausaikana ja toisaalta myös tukeneen valmistautumisessa tulevaan elämänmuutokseen. Näitä oli oikeasti mielenkiintoista pohtia ja huomata, että ilmeisesti arkeeni on jo yhdeksän kuukautta sitten kuulunut aidosti omia juttujani, koska koen että paljoakaan ei tässä odotusaikana ole muuttunut.

– asioista puhuminen. Tärkeintä ikinä, olipa elämäntilanne mikä tahansa! Tämä oppi tulee jo kotikasvatuksesta ja kantaa yhä edelleen. Olen ehkä rasittavuuteenkin asti aloittanut vastaamaan kuulumisten kyselyyn viimeiset kuukaudet sillä, miten raskaus on edennyt. Toisaalta aivan luonnollista, mutta tiedän ettei kaikkia vain yksinkertaisesti kiinnosta: sitä olen pyrkinyt kunnioittamaan nostamalla itsekin puheenaiheeksi myös muita asioita raskauden lisäksi. Mutta huomaan kyllä, että esimerkiksi puhelut oman äidin kanssa on noin 95-prosenttisesti raskaudesta juttelua – mutta tämä ymmärtääkseni molempien osapuolten kiinnostuksesta johtuen (ja ainakin omaa jännitystäni lieventävänä tekijänä) ;)

– podcastien kuunteleminen. Olen kuunnellut varmaan about kaikki suomen kieliset podcastit raskaudesta, synnytyksestä ja jo vähän vauva-arjestakin :D Ns. tiedän mitä teen tulevilla vaunulenkeilläkin ;)

– lepo. Kotona on raskauden alusta asti kannustettu lepäämään milloin ikinä siltä tuntuu, eli en ole kokenut minkäänlaista huonoa omaatuntoa esimerkiksi päiväunien ottamisesta. Niistä on melkein tullut jo tapa, joskin joinain päivinä tuntuu vaikealta rauhoittua nukkumaan hetkeksi. Toisaalta taas on niitäkin päiviä, kun väsymys yksinkertaisesti iskee niin täysillä päälle, etten yksinkertaisesti pysty toimimaan ilman että olen hetkeksi ummistanut silmäni ja vaipunut vaikka viideksi minuutiksi uneen. Koska yöunet ovat melko katkonaisia, olen pyrkinyt menemään viimeistään yhdeksältä tai viimeistään puoli kymmeneltä nukkumaan, jotta aamukuuden herätykseen asti ”unta” tai tarkemmin sanottuna ainakin nyt jotain lepoaikaa tulee lähemmäs tuntia

– myös se ruokavalio, kun nyt kerta liikunta ja lepokin on käsitelty. Perusterveellistä, monipuolista ja sopivalla tavalla kulloisiakin ”cravingseja” kuunnellen. Leipää olen syönyt raskausaikana enemmän kuin moneen vuoteen yhteensä siinä missä kahvinjuonnin lopetin alkuraskaudeksi kokonaan. En ole ollut ruoka-asioissa hätävarjelun liioittelija, mutta esimerkiksi sinihomejuustoon en ole koskenut ollenkaan. Toisaalta taas olen kaapinut taikinakulhoja, joissa on pyöritetty yhtenä ainesosana raakaa kananmunaa, joka ei ole suoranaisesti kiellettyjen listoilla, mutta ei kai erityisen suositeltavaakaan. Yksinkertaisesti: en ole jaksanut stressata ruoka-asioistakaan oikeastaan millään tasolla, vaan luottanut terveeseen järkeen

– oma aika ja jopa tietynlainen tylsyyskin. Viimeksi lauantaina vietin iltaa yksin kotona ja siinä missä olisin jossain muussa tilanteessa saattanut kokea itseni todella tylsistyneeksi, nyt kaikki tuntui jopa ainutlaatuiselta. Koska eletään aikoja, jolloin synnytyksen suhteen mitä vain voi tapahtua milloin vain, sohvalla makoillessani ja puhelinta selatessani (jepjep :D) pohdiskelin samalla, että tääkin tuntuu jotenkin niin hienolta, kun en yhtään tiedä montako tällaista iltaa on vielä edessäpäin. Tiedän, että yksinolon hetkiä miulle suodaan varmasti vauvan synnyttyäkin, mutta roolini on tuolloin kuitenkin aivan eri. Ihan varmasti mie mietin – tippaakaan tulevan isän taitoja epäilemättä, vaan täysin luonnollisesta reaktiosta johtuen – että miten niillä nyt menee siellä vaunulenkillä tai että oliskohan kohta jo aika imettää tai muuta vastaavaa :D Ehkä juuri tuossa lauantaisessa ”tylsyyden hetkessä” tuntui entistä korostuneemmin niin jännältä ajatella, että nyt olen vielä ”pelkkä” Anna, mutta hetkenä minä hyvänsä katselenkin kaikkea äidin roolista käsin. Äi-ti-nä. Huh, miten hienoa!

– vauvan vaatteiden ja tavaroiden valmisteleminen ja järjesteleminen. Vaikka varsinainen pesänrakennusvietti on tainnut ohittaa meidän osoitteen aika kaukaa, ei käy kieltäminen, etteikö pikkuruisten vaatteiden hypistely ja vaunujen kokoaminen konkretisoisi koko ajan lähestyvää synnytystä ja uutta arkea. Siinä missä ”normaali” pyykinpesu tuntuu noh, vähintäänkin normaalilta, on noiden pienten vaatteiden kanssa ollut aivan eri fiilis. Tehdessäni pyykkihuoltoa laitan usein esimerkiksi Instastooreja pyörimään taustalle, mutta vauvanvaatteita kuivamaan nostaessani omat ajatukset ovat olleet ainoat asiat, joiden olen tuolloin edes halunnut päästää täyttämään mieltäni

– koen, että myös ihan normaali elämä on ollut mitä parasta valmistautumista tulevaan. Jos se ei nyt sinänsä ole opettanut vauva-arkeen, niin ainakin se on hyvä vertauskohta: lukemattomia kertoja olen miettinyt, että kohta sitä, tätä ja tuota tehdään kolmestaan, tai että miltäköhän arkemme näyttää vaikka kuukauden päästä samaan aikaan keskiviikkopäivästä. Nyt näpyttelen koneella blogia sekä työjuttuja, mutta pian kuvioissa ovat jo aivan erilaiset hommat ja nämä tässä hetkessä päiväni täyttävät asiat saavat ainakin hetkeksi aikaa ihan sivuroolin

Tärkeintä on kuitenkin ehkä se, että olen mielestäni pystynyt olla hössöttämättä ja stressaamatta. Niin synnytykseen kuin kaikkeen muuhunkin tulevaan pätee edelleen se, että kun en tiedä mitä on luvassa, niin en tiedä ja mieluummin otan tilanteet vastaan sellaisina kuin ne tulevat ilman etukäteen luotuja käsikirjoituksia. Tämä ei tarkoita, että ajattelisin vauva-arjen sujuvan löysin rantein ja ilman mitään ennakkovalmistautumista. Ei. Omalla kohdallani koen, että olen valmistaunut ja olemme yhdessä valmistautuneet kotona juuri omalla, meille ja perheellemme sopivalla tavalla. Varmasti on lukuisia asioita, joita myö hoksataan vasta vauvan tultua taloon, mutta se on ihan ok.

.
Äitejä ja ylipäätään vanhempia muistutetaan usein armollisuudesta itseään kohtaan, ja onnekseni koen osanneeni noudattaa tuota ohjetta jo pitkin odotusaikaamme.

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa