www.annahuhtilainen.com

Kävellen kohti keski-ikäisyyttä

Kävely! Tuo toisaalta niin tylsä, mutta silti ihan äärettömän koukuttava laji! Näkemykseni, että puolentoista vuoden takainen Caminomme muutti suhtautumiseni siihen täysin, voimistuu edelleen. Kuten olette blogistani miljoonaan kertaan lukeneet, niin työmatkakävelystä en enää luopuisi ja monet muutkin lyhyehköt matkat tulee usein taitettua jalan. Kokemus matkojen pituudestakin on muuten muuttunut ihan jonkun verran: joskus muutama vuosi sitten puolen tunnin (työ)matka olisi tarkoittanut varmaa auton käynnistämistä :D (…ja koska yli-ihminen en ole, enkä sellaiseksi pyri, niin mainitsen myös, että vastaavasti en kyllä luopuisi omasta autostanikaan. Esim. isosti kaupassa, you know!)

Pelkän työmatka- ja muun hyötyliikunnan lisäksi kävelystä on löytynyt viimeaikoina ihan uusi ulottuvuus. Nimittäin se on todella hyvää parisuhdeaikaa! Voit lukea otsikon nyt uudestaan, kun kerron, että tilanteemme on edennyt jo samanlaiset tuulipuvut -tasolle… Mutta hei, on ne sentään eriväriset ja toisaalta ei se oltu myö, vaan urheiluliikkeen hyvä tarjous :D Etenkin nyt huhtikuun aikana myö ollaan lenkkeilty yhdessä tosi usein ja käyty samalla myös ehkä parhaita keskusteluja! Jos puhelimet ylipäätään on mukana, niin ne pysyvät visusti taskussa – paitsi kuvien ottamiset, heheh. Mitä muuten on harrastettu suhteessa ihan todella vähän, eli joo, kyllä tässä jutussa joku taikansa ihan selvästi on! ;)

Tänään meidän lenkille ilmaantui tällainen kolmas pyörä :D

Kun omat ”oikeat” liikuntaharrastukset ovat asia erikseen, niin kävelyä ei tule ajateltua sellaisena varsinaisena treeninä. On oikeastaan ihan sama, viettääkö lenkillä puoli vai kaksi tuntua tai kenties jotain siltä väliltä. Kävellessä jo itse jutteleminen on fyysisestikin paljon helpompaa kuin juostessa, vaikka jälkimmäinen aikamoista kevyttä hölköttelyä omassa tapauksessani onkin. Kävellessä on helppo olla omien ja yhteislenkeillä myös toisen ajatusten kanssa läsnä, kun ei tarvitse miettiä esimerkiksi miltä hikiset vaatteet tuntuvat tai miten happi riittää muuhun kuin pelkkään hengittämiseen. Saattaa kuulostaa tosi hassulta, mutta näin mie sen koen. Myös lähteminen on helpompaa, nimittäin koko vaatekerrastoa ei välttämättä tarvitse vaihtaa, vaan etenkin nyt menneinä (ja toivottavasti myös tulevina) lämpiminä kevätpäivinä on riittänyt suunnilleen se, että on vain vetäissyt kengät jalkaan!

.
Noniin, nyt tässä taas kävelystä vähäksi aikaa ;) Aivan varmasti palaan aiheeseen jatkossakin, mutta ennen sitä: kävelepä (tai pyöräile!) alkavalla viikolla edes yksi sellainen matka, jolle ottaisit tottumuksesta oman auton tai julkisen ja pyydä joku seuraksesi! Saatatte hyvinkin koukuttua! :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Someihmisiä

Nykyaikaa parjataan paljon siitä, miten lapset – eivätkä paljon aikuisetkaan – muuta tee, kuin tuijottavat puhelinten ja padien näyttöjä niskat vääränä. Okei, totta tuokin, ja aiheesta keskustelu on varmasti ihan tarpeellista. Mie vain olen edelleen vahvasti sitä mieltä, että kunhan näitä laitteita sovelluksineen osaa käyttää sekä ajallisesti että tavallisesti fiksusti, niistä on lopulta enemmän hyötyä kuin haittaa.

Itse olen solminut lähestulkoon kaikki aikuisiän ystävyyssuhteeni eri somekanavien kautta tai ainakin niiden myötävaikutuksesta. Eli jos en olisi viettänyt täällä niin paljon aikaani, olisi monta tärkeää ihmissuhdetta jäänyt syntymättä. Toki aina voi miettiä sitä, mitä samaan aikaan olisi tapahtunut vaikka salilla tai jossain muussa ”livesti sosiaalisessa paikassa” – olisinko kenties tavannut siellä vähintään yhtä kivoja tyyppejä? Ehkä useampiakin? No, sitä en oikeastaan edes jaksa ajatella, koska olen niin kiitollinen näistä nyt elämässäni olevista ihmisistä. Eikä heidän arvoaan muuten yhtään vähennä se, että olemme tutustuneet somen kautta – tuskin edes muistan sitä, koska tuntuu kuin olisi tunnettu aina! :D

Näyttää siltä kuin olisin syönyt pelkkiä salaatinlehtiä punakaalilla ja yhdellä ravulla :D Totuus kuitenkin piilee tuon kaiken vihreän alla :D

Aloin kelata näitä juttuja eilen alkuillasta, kun istuin junassa Helsingistä Kouvolaan. Eilinen oli nimittäin jotenkin niin malliesimerkki kaikesta tuosta edellä kertomastani. Aamulla menin kimppakyydillä (Facebookista bongatulla, heheh! ;)) Helsinkiin. Siellä tapasin ensin Janinan, jonka kanssa nykyisin erittäin syvä ystävyytemme alkoi blogikollegiudesta. Janinan kanssa aamukahvit juotuamme hengailin päivän Kaisan kanssa. Meidät yhdisti ehkä viime syksynä (?) Instagram, jossa ensin kommentoitiin toisillemme, sitten alettiin viestitellä ja lopulta vaihdoimme aktiiviseen whatsappailuun. Ainiin ja kyllähän myö tässä välissäkin kerran jo pikaisesti nähtiin, kun Kaisa kävi marraskuussa ohikulkumatkallaan hakemassa tilaamansa raakasuklaajoulukalenterin tästä meiltä! :)

Ja sitten, kuten aika moni teistä varmasti muistaakin: jos ei ois somea ja bogia, niin tuskinpa olisin eilen hypännyt kimppakyytiinkään Kouvolasta käsin ;) Illalla olisin varmaan jatkanut junalla Joensuuhun asti, siis jos elämäni olisi edennyt sillä tavoin kuin vielä viisi vuotta sitten tähän aikaan kaavailin. Mutta onneksi kävikin niin, että itse laatimieni maailman parhaiden (…) suunnitelmien noudattamisen sijaan elämä päätti kuuluisasti tapahtua ja määrittää suuntansa ihan itse <3

.
Näitä mietin eilen ja aika paljon vielä tänäänkin. Voi tätä nykyaikaa ja no, koko elämää! :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Vanhempia ja olevinaan viisaampia

Pitkästä aikaa opejuttuja! Miusta tuntuu, että kirjoitan tosi usein töistä, mutta eihän se ihan niin taida mennäkään jos rupean selailemaan juttujani taaksepäin. Tai sitten kirjoitan, mutta kun näitä töitä on siunaantunut niin montaa erilaista, että melkein joka päivälle varmasti riittäisikin jotain tarinoitavaa joltain alalta :D No mutta joka tapauksessa, tänään ajatuksiani taas opettajan silmin katsottuna.

Äikänopen hommien lisäksi olen tosiaan nyt kevätlukukauden pitänyt kakkosluokkalaisille kaksi tuntia viikossa ”äidinkieltä”. Oppiaine sitaateissa sen vuoksi, että äikkää siinä muodossaan kuin se perinteisimmin ajatellaan, emme ole tainneet tehdä kertaakaan. Tai no, ollaan toki luettu ja kirjoitettu, mutta kieliopit ja muut olen jättänyt ihan tietoisesti unholaan. Toisin sanoen olen päässyt toteuttamaan opettajan työtäni juuri sillä tavalla kuin unelmissani aina tekisin tai kuten niissä ylipäätään koko koulu toimisi…eli luonteenvahvuuksista käsin! Yllätyitkö?! ;) Unelmieni koulussa matikassakin varmaan opetettaisiin kaavoja tyyliin myötätunto+välittäminen=empatia, ja kemiassa tutkittaisiin hyvän mielen tai rakkauden kemiallisia reaktioita ;) No joo.

Yksi sykähdyttävin tunti kakkosten kanssa kevään aikana on ollut se, kun muutama viikko sitten pohdimme yhdessä myötätuntoa. Sana itsessään oli lapsille aika tuntematon, mutta kun vähän lähdin jouhauttelemaan aiheeseen, luokka oli yhtäkkiä täynnään myötätuntoisia oppilaita, jotka osasivat mahtavasti sanoittaa tuota vahvuutta ja siihen liittyviä tunteita. Uskomattoman hienoa! Joku oppilaista totesikin myötätuntoa sanana makustellessaan, että: ”Vähän siistiä, nyt miulla on yksi taito lisää! Tai onhan se taito ollut, mutta nyt sillä on nimikin!”

Oppilaat saivat pohtia tuolla tunnilla, miten yksinkertaisia asioita niin (ainakin osalle heistä vielä siinä vaiheessa) erikoinen sana kuin myötätunto voi tarkoittaa ja sisältää. Että mitä se ihan konkreettisimmillaan voi olla, ja miten helppo sitä onkaan osoittaa. Itse toimin vain kirjurina, kun oppilailta alkoi sadella ihan huiman hienoja ajatuksia. Vai mitä sanotte seuraavasta?

Niinpä. Jäin tunnin jälkeen katselemaan tuota taulua ja mietin, että mikä meihin aikuisiin ihmisiin niin usein menee. Jos kahdeksan-yhdeksänvuotiaat osaavat sanoittaa myötätuntoa noin hienosti, niin mikä meidät vanhemmat ja olevinaan viisaammat ihmiset sitten saa milloin ohittamaan apua tarvitsevan tai yksinäisen, milloin puhumaan inhottavia asioita selän takana tai aiheuttamaan muunlaista henkistä pahaa oloa kanssaihmisille?

Vielä pidemmälle vietynä minuu on kiinnostanut jo pitkään – ja tuossa tilanteessa nousi taas kerran niin voimakkaana tunteena pinnalle – se, miksi jossain vaiheessa elämää myötätunnossamme tapahtuu helposti notkahdus? Uskon, että meille kaikille on annettu syntymälahjana myötätunnon taito, jonka terävin kärki on lähtenyt jossain vaiheessa kulumaan, ennen kuin tilanteeseen on havahtunut ja pystynyt itse toimimaan aktivoidakseen tuota luonteenvahvuuttaan. Onko tämä maailma oikeasti niin paha, että luotto hyvään hälvenee, vai nähdäänkö kodeissa niin paljon ei-myötätuntoisuutta, että se alkaa heijastua lapsen käytöksessä? Antaako kaveripiiri esimerkkiä, vai voiko jopa murrosiän myllerryksessä vaikka hormonit vaikuttaa tähän kaikkeen?

Voi olla, että edelliset ajatukseni ovat täysin päättömiä ja selitys on oikeasti jossain muualla. Mutta tiiättekö, kun etenkin noiden kakkosten kanssa työskennellessä tulee vain sellainen olo, että älkää koskaan muuttuko tai ainakaan antako maailman ja ihmisten järjettömyyden kyynistyttää teitä! Toki yksilöitä on joka lähtöön ja lapsetkin osaavat halutessaan olla aikamoisia, mutta isommassa linjassa näin. Tekisi mieli ottaa koko luokka halaukseen ja valaa sillä uskoa, että hyvääkin on vielä olemassa ja jokainen heistä voi itse olla voimallinen ja liikkeellepaneva osa sitä.

.
Muut aikuiset: ollaanhan esimerkkeinä nuoremmillemme! Tai tarkemmin ajateltuna, ehkä meidän olisikin syytä ottaa esimerkkiä heiltä?

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Haasteena hyvä mieli

Puhun aina sen puolesta, että pienet asiat ovat usein kaikista merkityksellisimpiä. Siitä, kuinka onni koostuu loppujenlopuksi hyvin perusasioista, ja kuinka jo vaikka kevätaurinko itsessään voi tuoda hyvää mieltä. Etteivät nämä asiat jäisi vain puheen tasolle, teen itselleni satunnaisesti pieniä ”viikkohaasteita”, joiden avulla pyrin tietoisesti tuottamaan tai lisäämään hyvää ympärilleni – ja luonnollisesti saan sillä hymyn myös omille kasvoilleni :)

Tarkoitan näillä haasteilla oikeasti tosi helposti toteutettavia asioita, joiden eteen ei tarvitse sen kummemmin ponnistella tai käyttää vaivaa. Tällä viikolla haasteenani on ollut muistaa kiittää käden heilautuksella kaikkia autoilijoita, jotka ovat jääneet odottamaan suojatien eteen päästääkseen miut ja mahdolliset kanssakulkijani jalan tai pyörinemme menemään ensin :) Kyllä tämä on kuulunut tapoihini aiemminkin, mutta selvästi enemmän kiittämiselettä on tullut toteutettua nyt kiinnitettyäni asiaan huomiota.

Etenkin kävellen liikenteessä ollessani olen ehtinyt havainnoida autoilijoiden reaktioita, ja kyllä mie oon aika monta hymyä ratin takana tämän viikon aikana nähnyt. Lisäksi olen ilahtunut useamman kerran myös siitä, että autoilija on nyökännyt tai morjestanut takaisin. Seuraava haasteeni voisi ollakin se, että muistan itsekin tehdä saman autoillessani – väistää ja moikata takaisin! Mielestäni liikenne jos mikä on yhteispeliä, ja jotenkin tästä tulee taas sellainen yhteenkuuluvuuden tunne, että kaikki pyritään tekemään hommasta turvallista ja ystävällistä, olipa kulkuneuvo mikä tahansa omista jaloista autoon.

Muita aiempia ”viikkohaasteitani” ovat olleet muun muassa, että olen

– kehunut päivässä vähintään yhtä työkaveria (kivasta vaatteesta, kampauksesta, hienosta tilanteen hoitamisesta tai mistä tahansa!). Niinä päivinä, kun en ole koululla, olen ottanut kehujeni kohteeksi jossain muussa yhteydessä tapaamani ihmisen

– kiinnittänyt huomiotani erityisen paljon siihen, että sanoittaisin asioita enemmän myönteisen kuin kielteisen kautta (myös ne kehut ei muuten oo huonon sijaan tää on muuten hyvänä! ;))

– vähintään kerran päivässä kertonut jollekin ihmiselle Whatsappin tai muun kanavan kautta, että välitän

– toivottanut jokaiselle kasvotusten, puhelimitse, sähköpostitse… kohtaamalleni asiakaspalvelijalle keskustelumme päätteeksi hyvää päivänjatkoa

– päättänyt jokaisen pitämäni oppitunnin kehumalla jotain edellisen 45 minuutin aikana luokassa hyvin onnistunutta asiaa

Haluan painottaa tässä yhteydessä myös sitä, että vaikka kyseessä onkin ”haaste”, niin olen tarkoittanut esimerkiksi kaikkia sanomiani kehuja ja välittämisen ilmaisujani. Ajattelen niin, että sanoissa – niin kasvotusten kuin viestein ilmaistuissa – on aina mukana oma energiansa, jonka haluan itseltäni lähtevänä olevan aitoa.

Ja tiiättekö, kun näihin, kuten mihin tahansa muihinkin, asioihin kiinnittää hetken normaalia enemmän huomiota, niin siitä ne vain alkavat automatisoitua kuin itsestään :) Jää vähän kuin sellainen hyvä putki päälle, jota ei raaski katkaista! :D Toisille kannustavasti ja ylipäätään ystävällisesti puhuminen virittää myös omaa sisäistä puhetta entistä positiivisempaan sävyyn!

.
Mitäs ensi viikolla tehtäisiin meidän kaikkien paremman mielen eteen? :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Kypärien vallankumous kymmenessä vuodessa

Miunkin ajatukset ovat kääntyneet viimeistään eilisen ja tämän päivän aikana kovin keväisiksi, kun olen muun muassa päässyt jo pyöräilemään ilman käsineitä! Se on aina sellainen hyvä mittari, että milloin on jo ns. ihan oikeasti aika lämmintä. Nyt onkin siis viimeiset hetket palata meidän parin viikon takaiselle Rukan reissulle, koska miun on pitänyt siitä lähtien kirjoittaa tänne blogiini eräästä huomioimastani asiasta. Pienestä, mutta kuitenkin niin isosta, että tälle aiheelle suon mielelläni ihan oman tekstinsä!

Nimittäin silloin, kun mie oon viimeksi lasketellut, eli 10 vuotta sitten (Keycardiin leimattu päivämäärä todisti tämän! :D), muistelen rinteissä vilahdelleen vain harvakseltaan kypäriä. Nyt taas kuulin huhua mieheltäni ja veljeltäni jo ennen Rukalle lähtöä, että rinteessä ei paljon enää pelkkiä pipopäitä näy. Miunkin oli kuulemma henkisesti valmistauduttava kypärän hankkimiseen tai sitten siihen huomattavasti ällöttävämpään vaihtoehtoon, eli vuokraamiseen. Tiiätte kyllä ne kouluaikaiset about kaikkien päässä kiertäneet ja hionneet jofat ja bauerit – jostain syystä ne tulivat mieleeni ihan ekana!

Jostain syystä, eikä edes pelkästään noiden kirjaimellisesti hikisten mielikuvieni tai ikäni lisääntymisen ja hurjapäisyyteni vähenemisen, takia minuu ei edes hirveesti tarvinnut puhua ympäri laskettelukypäräkaupoille. Itse asiassa suuntasin sinne Rukalla ennen kuin oltiin edes ehditty saada meidän huoneistoa. Joo tiedän tiedän, hiihtokeskukset ja niiden kiskurihinnat, mutta Rukalla sattui olemaan aika hyvät alet menossa, mikä tarkoitti että kypärän alehintakin oli edullisempi kuin sen normihinta jossain ei niin turistipaikassa ;) Kävi kyllä melkoinen munkki, koska onnistuin nappaamaan kypärän itselleni vielä juuri siinä värissä, mihin ensimmäisenä katseeni kiinnittyi!

Ja rinteessä tein kyllä ihan samat havainnot, josta reissumieheni olivat muistutelleet jo etukäteen. Sanoisin, että kymmenestä ihmisestä yhdeksällä oli kypärä päässä – ja se oli todella ilahduttavaa nähtävää! Kyllä tässä kymmenessä vuodessa ainakin yksi asia on mennyt parempaan päin ;) Ja vaikka kaatumissaldoni kaikkien yllätykseksi jäikin nollaan, niin kyllä olisi aika kivuliaasti tullut pari kertaa esimerkiksi tuolihissin turvakaaren suksitelineen mötikkä päähän, ellei kypärä olisi ollut ottamassa noita kopsautuksia vastaan! Jotenkin tuo kypärä päässä tuli myös sellainen olo, että kuuluin porukkaan ja olin jotenkin uskottavampi laskija :D Mahtavaa, että näin päin!

.
Ja jos ei vielä muista päivityksistäni käynyt ilmi, niin saatoin innostua ylipäätään noista talvilajeista taas uudemman kerran. Tosin onneksi kevät tuli tälleen sopivasti, niin ei pääse ylirasittumaan ja ehtii taas huilata muutaman kuukauden – jos se tauko ei tällä kertaa venyisi vuosien mittaiseksi! ;)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Seuraava Sivu »

Päänavigointi

www.annahuhtilainen.com