Anna Huhtilainen

Päänavigointi

www.annahuhtilainen.com

Kohtaamisten kaipuu

Elämässä asiat kääntyvät päälaelleen joskus ihan silmänräpäyksessä, joskus pidemmällä aikavälillä. Joskus muutosta ei pysty ollenkaan ennakoimaan, kun taas joissain asioissa on mahdollisuus ottaa loiva laskeutuminen uuteen.

Monesti muutoksille on tyypillistä, että niiden kulun ja merkityksen huomaa kunnolla vasta jälkeenpäin. Tuskin näitä asioita tarvitsee omasta elämästään meidän kenenkään kovin pitkään etsiä. Itselläni yksi selvä ja arkeen ratkaisevasti vaikuttanut asia lähimmän vuoden ajalta on ollut omat työni.

Aika harvoin miulta on kysytty, ikävöinkö opettajan töihin. Ilmeisesti olen sekä tietoisesti että tiedostamattani intoillut nykyisistä hommistani sen verran, ettei tuollaisille tiedusteluille juuri ole ollut tarvetta. Ja tottahan se on, että entisen työarkeni perään haikailen hyvin, hyvin harvoin.

Yhtä asiaa mie kuitenkin ikävöin ja se on lasten ja nuorten kohtaaminen. Ei se, että pääsisin olemaan framilla luokan edessä ja tuntea itseni sitä kautta tarpeelliseksi. Ei se, että pääsisin käyttämään vaikutusvaltaani ja näyttämään kuka on tilanteen herra, tai rouva tai neiti mutta anyway. Vaan se, että miusta tuntuu että olen jäänyt vaille monia ja taas monia oppeja, koska en ole enää päivittäin tai edes viime lukuvuoden tapaan kolmena päivänä viikossa tekemisissä niinkin huipputyyppien kuin lasten kanssa. Aikuisten (ja etenkin kotitoimistopäivinä vain ja ainoastaan itseni ;)) kanssa työskennellessä koen olevani kuin kala vedessä, mutta lasten ja nuorten kanssa kerran tiiviissä yhteistyössä oltuaan tietää, kun se jokin aspekti puuttuu.

Kohtaan nykyisissä töissäni tosi paljon hyviä tyyppejä. Vilpittömiä, hauskoja ja persoonallisia, mutta aikuisia. Ihan oikeasti kaipaan välillä autenttista lapsenmielisyyttä ja sitä, että voin itsekin heittäytyä ihan täysillä ns. hyvällä syyllä ja oikeutetusti. Tai no, kyllä mie heittäydynkin, mutta aikuismaisesti. Kaipaan spontaaneja havaintoja arjesta. Kaipaan lapsentasoisia, mutta uskomattoman oivaltavia keskusteluja. Niitä ristiriitatilanteitakin, joiden ratkettua jokainen osapuoli jatkaa taas kokemusta vahvempana eteenpäin. Sitä vastoin säännöllisiä lukujärjestyksiä ja strukturoituja päiviä en kaipaa, enkä myöskään aikuisten keskuudessa hrmittavan usein jylläävää valittamisen kulttuuria.

Onneksi miun ei kuitenkaan tarvitse unohtaa hyviä muistoja, joita opettajakokemukseni antoi. Kannan ihan uskomattoman tärkeitä aarteita sydämessäni, ja koen, että niitä vaalien voin aina viedä itsestänikin paljon enemmän esimerkiksi erilaisille työkeikoille.

.
Ja koska vasta vähän myöhemmin voi nähdä tarkimmin: paljosta tästä pääomastani saan kiittää nimenomaan kohtaamiani lapsia, arjen ja elämän aidoimpia tyyppejä. Heitä, joille kaikki ei aina ole niin justiinsa, mutta joille tärkeät asiat ovat oikeasti tärkeitä ja loppuun asti puolustamisen arvoisia.

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Välineillä on väliä

Nyt kirjoitan aiheesta, josta en vielä pari kuukautta takaperin olisi edes uskonut saavani aikaiseksi näin syväluotaavaa tekstiä. Nimittäin niinkin elämäämullistavasta asiasta kuin hiihdosta. Koska ihan oikeasti sitä se on ollut, ainakin miulle.

Lapsuusajan hiihtomuistoni eivät juuri poikkea niistä stereotypisistä koululiikunta-asioista. (Niin harmillista, koska en haluaisi olla omalta osaltani tämän ”ilosanoman” levittäjä…) Sen tosin haluan sanoa, että aina kouluun lähtemiseen asti tykkäsin hiihtämisestä ja muistan, miten aloitin urani hiihtämällä rinkiä meidän takapihalla ensimmäisillä violetti-valkoisilla suksillani. Aika perus sekin, ja vaikka miusta on jokunen mukkikuvakin kotialbumeissa olemassa, niin aina sieltä vain noustiin ylös :)

Sitten meni ne kouluajat ja pieninkin kipinäni hiihtoon sammui syttyäkseen taas uudelleen olikohan talvella 2010-2011 ehkä. Äiti lupasi sponssata miulle suksisetin ja kunnon vaatteet lajiin (etenkin ne tarpeeksi lämpimät hihtorukkaset, joista oon edelleen niin älyttömän kiitollinen :D), jos vain varmasti sitten hiihdän. Ja miehän hiihdin, monta sataa kilometriä tuona talvena. Ehkä liikaakin, koska sitten seuraavan talven tullen ainakin paras kipinä oli jo laantunut.

Viime talvena oltiin pääsiäinen Rukalla ja otin sukset mukaan ihan kokeilumielessä. En tiedä oliko se itse laji vai ihanasti koko reissun lämmittänyt auringonpaiste, joka sai miut ajattelemaan että tästähän vois taas ihan oikeesti tykätä. Laskettelun lomassa tuli hiihdettyä taas enemmän kuin moneen edelliseen talveen yhteensä ja ihan oikeasti nautin. Varmasti myös siitä auringosta, mutta kuitenkin ;)

Tarinan tässä vaiheessa päästäänkin jouluun 2018. Koska osalla muusta porukasta oli Kiteellä sukset mukana ja miunkin välineet siellä varastoituna, lähdin tapaninpäivänä mukaan ladulle. Omia aikojammehan myö siellä mentiin, mutta huomasin taas kerran että täähän on itse asiassa ihan kivaa, kun ei tarvii hiihtää ketään vastaan ja korkeintaan oma itse on vastustaja, mutta ei varsinaisesti sekään. Lopputulema oli se, että myös seuraavana päivänä oltiin ladulla ja Kemiin palatessamme myös miun sukset pakattiin auton takakonttiin.

Joulun jälkeen täällä pohjoisessa oli pari viikkoa omalla mittapuullani hiihtoon soveltuvat pakkaset, kunnes kuukauden jäätävä jakso tuli paljastaakseen taas pitkästä aikaa paistellun, jo keväisen auringon ja hyvät hiihtokelit. Sain lupauksen, että kun 100 kilometriä täyttyy, niin voidaan uusia miun kalustoa koska kymmenessä vuodessa suksissa on ehtinyt tapahtua paljon kehitystä. Otin tuon lupauksen puoliksi vitsillä, vaikka aloinkin toivoa sen todenperäisyyttä jokaisella hiihtolenkilläni enemmän ja enemmän. Kun eteneminen tuntui lähes kävelyvauhtiselta, rupesin jo itsekin ajattelemaan ettei miun kunto ihan näin p*ska voi oikeasti olla. Kaikki taisi kulminoitua viime lauantaina siihen, kun mieheni otti miut kahdella kierroksella kiinni ja näki enemmänkin itkuiset kuin hymyilevät kasvoni. Eikä tuo ilmeeni johtunut tuosta kiinnisaamisesta, vaan siitä että tuntui kuin suksien pohjissa olisi ollut muutama kerros jotain todella vahvaa liisteriä. Ja tässä kohdassa toim. huom.: tuo suksien toimimattomuus ei todellakaan ole johtunut niiden huollosta tai huoltamattomuudesta, oikeista tai vääristä aineista, koska meillä jos missä intohimoa suksia kohtaan löytyy ja jos meidän varastosta ei löydy jotain hiihtovälineiden tarvitsemaa työkalua / ainetta / you name it, niin sitä ei kyllä tarvita :D

120 kilometriä ja tuo viimelauantainen itkuntihrustus johtivat siihen, että viikko sitten oltiinkin ruokakaupan sijaan urheilukaupassa. Myyjä piti kovaa palopuhetta karvapohjasuksien puolesta ja paljon hyväähän mie niistä itsekin olen kuullut. Kun ensimmäisen kerran lähdin ladulle heti seuraavana päivänä ja tajusin että nyt hiihdän enkä nyi kävelytyyppisesti eteenpäin, myyntipuheet lunastivat lupauksensa. Oma kuntoni kun ei yhden yön aikana yksinkertaisesti vain ollut voinut kasvaa niin paljon, että hiihtolenkkiin kulunut aika oli kertalaakista 20 minuuttia aiempaa lyhyempi :D

Eli kyllä, ilmoittaudun välineurheilijaksi. En ulkonäkösyistä tai siksi, että hyvät sukset saisivat muut ajattelemaan miun olevan joku pro. Vaan siksi, että haluan vaalia sitä kuuluisaa liikunnan iloa, ja jos vaikka hiihdossakin niinkin lähtökohtaisesti tärkeät välineet kuin sukset eivät toimi, niin kaukana on se riemu. Ja tässä samassa mainittakoon se, että miun edelliset sukset olivat oman aikansa huiput ja oon äitille edelleen suunnattoman kiitollinen niistä. Kehitys vain kehittyy ja onneksi on mahdollisuus pysyä siinä perässä. Sen lisäksi, että rahallinen panostus urheiluvälineisiin voi olla joskus isokin, niin jo se taloudellinen panos on hyvä motivaattori nousta sohvalta – saati sitten se, että hyvä mieli ja tekemisen riemu piilee pitkälti toimivissa varusteissa. Ainakaan mie en yhtään häpeä myöntää sitä.

Okei, tänään se 20 minuuttia teki comebackin, mutta ei varusteistani johtuen :D

.
Seuraavaksi sitten oman kunnon kasvatukseen, nyt jos ei jollain lenkillä kulje, niin ei voi olla enää kuin siitä kiinni ;)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Täällä taas!

Hyvää ystävänpäivää! Tämä onkin hyvä ajankohta päättää tasan kuukauden kestänyt, täysin suunnittelematon luova taukoni blogin suhteen. Sen lisäksi että monen, monen kirjoitusvuoden jälkeen tällainen pikku breikki tuli ihan kuin pyytämättä (ja tarkemmin pohdittuani täysin tarpeeseen), tammikuu oli täynnä huippuja kirjoitustöitä, joiden vastapainoksi tekikin mieli tehdä jotain muuta kuin tuijottaa tietokoneen ruutua vielä lisää :)

Ja vitsit tää kuukausi tuntuu ihan todella pitkältä ajalta, vaikka toisaalta se on kulunut kuin huomaamatta. Kai se on just sitä, kun muuta elämää tapahtuu ympärillä niin paljon ja sitten on tiettyjä asioita, joista ei vain halua tinkiä. Meillä on esimerkiksi tapana käydä lähes joka ilta kävelyllä ja kertoa omat ja kuunnella toisen päivän kuulumiset. Muun muassa se on sellainen hetki, joka menee kaiken netissä roikkumisen edelle – ellei sitten joskus yhdessä tuumata, että nyt ei kyllä jaksa ja jäädään mieluummin lämmittämään takkaa :D

Hassuinta on ollut se, että miulle ei oo tällä välillä kertaakaan iskenyt sellainen paniikinomainen olo, että apua, onko siellä enää ketään tai että pitäisi keksiä tikusta asiaa jotta blogiini löytäisi edes jotain liikennettä. Muistan, miten joskus vuosia sitten olin ihan paineessa jos edellisestä tekstistä oli vaikka pari päivää aikaa. Tuntui, että olin aina selityksen velkaa tai sitten piti (”piti”) postata vaikka treenipäiväkirja, jotta sai jotain ilmoille. No nyt sellaistakaan ois vaikea julkaista, kun liikuntani ovat olleet hyvin pitkälti kävelylenkkejä (:D) ja tietysti hiihtoa, johon oon ihan rakastunut. Ja josta muuten riittää kirjoitettavaa, sen verran on ajatukset tuolla laduilla muhineet tässä kuukaudessa – tai siis niinä päivinä, kun pakkanen on ollut omaan sietokykyyni nähden hiihtokelpoinen.

Muistan kuulleeni monta kysymystä siitä, miten oma blogi kannattaa aloittaa ja mitä siihen ekaan postaukseen oikein kirjoittaisi. Muistan myös vastanneeni noihin kysymyksiin monta kertaa, mutta mites se sanonta suutarin lapsen kengistä menikään?! ;) Miusta tuntuu, että oon tään tekstini kanssa ihan samassa jamassa ja samalla kun päässä pörrää vaikka kuinka monta ideaa tekeytymässä, en vain voi aloittaa taas jostain ihan randomaiheesta. Ja kattokaa nyt tuota otsikkoakin, hahah! Tuntuu, että on vähän niinku ilmoitettava, että täällä mie edelleen olen sielun ja ruumiin voimissani, eikä tässä pienoisessa tauossani ollut kyse mistään traagisesta. Päin vastoin! Asioita on myös etuoikeus saada priorisoida ja kuuluisasti keskittyä kulloiseenkin hetkeen ihan in real life. Tuleva kutkuttaa ja hiljaiselokin voi joskus olla ihan positiivinen juttu. Ainakin kun siihen on osallisena tällainen upea alkuvuosi :)

.
Kuullaan taas ja sillä perinteisellä pari-kolme tekstiä viikkoon -postaustahdilla! Olipa ilo kirjoittaa ja on ilo, että luit! :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Sie et oo vain semmonen, eikä tää oo vain tämmönen

Jos olet vähääkään ehtinyt seurata somea ja etenkin Facebookissa jaettuja linkkejä, väitän, ettet ole voinut olla törmäämättä tähän kehuihin liittyvään Ylen juttuun. Ai että, miulle tuli ihan sellainen Vihdoinkin!-olo, kun klikkasin kyseiseen artikkeliin ja luin sitä. Miusta on erittäin positiivista, että kehuminen ja sen vaikutukset on nostettu valtamedian otsikoihin (ja että se on saanut vieläpä niin paljon jakoja somessakin). Ensinnäkin tuollaiseen artikkeliin on ilo törmätä kaikkien tummanpuhuvien uutisten keskellä ja toisekseen kun kaikesta tunnutaan usein tehtävän niin monimutkaista, on hienoa, että ihan perusasiallekin annetaan näkyvyyttä. Teroitetaan sitä, että lopulta kaikki on aika pienestä kiinni – kuten kehuja joskus antaneet ja saaneet varmasti itsekin tietävät :) Siis toivottavasti jokainen meistä.

Artikkelissa oli nostettu konkreettisesti esille sekä positiivisen palautteen antamis- että sen vastaanottamistaitoa. Ja hyvä niin. Oma näkemykseni on, että aika usein meillä on taipumus vähätellä jotain sellaista ominaisuuttamme / piirrettämme / you name it, josta olemme juuri kehuja saaneet. Tavallaan se tuntuu jopa vähän epäkohteliaalta: ymmärrätkö, että tuo toinen juuri kehui sinua, mutta nyt ikään kuin torppaat kaiken. Vähänniinku sanoisit, että hei, sie oot ihan väärässä.

Joskus ihmisten teot ja sanat ovat jopa ristiriidassa keskenään. Jos olet ihan supertimmissä kunnossa ja postaat Instaan kuvan kropastasi, niin tottahan saat siihen kehuja. Ehkä jopa salaa niiden toivossa kyseenlaisia kuvia sinne laitetaankin, mene ja tiedä ;) Kaikista hauskinta tai ”hauskinta” miun mielestä on lukea tuollaisten kuvien alta vastauksia kommentteihin tyyliin: ”Kiitos, mutta mie nyt oon vain tämmönen eikä miun kuntokaan oo kummonen…” ja niin edelleen. Hei, kun tiedät itsekin miten asianlaita on, niin miksi silloin ei voisi vain vastata sitten ihan vaikka pelkästään ”Kiitos! :)”?! Jos joku vetää tuosta ylimielisyyskortin esiin, niin…oliks se se kateus vai mikä kaiken negailun taustalla aina? ;)

Olen monesti pohtinut myös sitä, että entä jos itsensä aliarvioiminen tai siihen sävyyn esimerkiksi kuvatekstien kirjoittaminen onkin vain hyväksynnän hakemista? Haetaan kiitosta ja kehuja, jotka sitten omin sanoin kumotaan? Tai yhdytään menipä tentti huonosti -kuoroon vain saadakseen hetkellistä tyydytystä siitä tunteesta, kun jollain toisella valittelijalla tentti saattoi rehellisesti mennä huonosti, mutta samalla tiedetään että itsellä oikeita vastauksia sateli senkin edestä?

Ja kyllä, muistan että meitä on moneen junaan. Kunhan taas vain rupesin pohtimaan ja tuli palava tarve päästä kirjoittamaan ajatuksenjuoksuani johonkin auki.

.
Opetellaan joka tapauksessa laittamaan positiivisen palautteen pyörä pyörimään, eiks vaan! :) Muistetaan kehua, ja kun meitä kehutaan, muistetaan puolestaan mitä otsikossa kirjoitin :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Puhu kaikille kuin ystävällesi

Eilisellä hiihtoreissullani olin pysähtynyt tutkimaan reitin pituutta ladunvarressa olevasta kartasta, koska en vielä paikallisten reittien pituuksia tarkalleen tunne. Olisihan se nimittäin kiva leijua hiihtäneensä kymmenen kilometriä, mutta ei vain sovi miun omalletunnolle, ellen varmasti tiedä lenkin pituutta kympiksi :D Karttaa tutkaillessani ohitseni hiihti vanhempi mies, joka pysähtyi kysymään, olenko eksyksissä. Naurahdin ja sanoin, että olen itse asiassa menossa jo kotiinpäin, mutta jäin vain mielenkiinnosta tutkimaan karttaa.

En tiedä näytinkö eksyksissä olevalta vai en, eikä sillä oikeastaan ole mitään väliäkään. Miulle tuli vain niin lämmin tunne siitä, että joku välitti. Koska en oikeasti ollut harhateillä, tuskin olisin edes tajunnut vaikka joku olisi sivakoinut ohitseni katse tiukasti ladussa. Mutta nyt kun joku pysähtyi kohdalleni ja osoitti avuliaisuutensa, tajusin, miten pienestä kaikki olikaan taas kiinni.

Usein sanotaan, että muista kiinnittää huomiota siihen, miten puhut itsellesi. Puhu itsellesi kuin ystävällesi. Totta, todella tärkeä juttu! Sisäinen puhe viitoittaa omaa ajatteluamme todella paljon ja se mihin keskitymme, lisääntyy.

Olen miettinyt myös sitä, että paljon tulisi kiinnittää huomiota siihenkin, mitä puhumme toisille ihmisille. Yksinkertaistettuna vähän niin kuin että puhu kaikille kuin ystävällesi. Ei pelkästään kohteliaisuussyistä, vaan myös siksi, että ääneen sanotuilla – muillekin kuin omalle peilikuvallemme – sanoilla vaikutamme paljon vastaanottajan lisäksi myös omaan fiilikseemme. Jos vaikka itse kysyisin latureittiä tutkailevalta tuntemattomalta kanssahiihtäjältäni, onko hän eksyksissä, vastauksen laadusta huolimatta saisin varmasti itsellenikin hyvän mielen. Toivon, että eilen osasin itse vastata tuolle kohdalleni osuneelle herrasmiehelle hymyn kera siten, että hän ymmärsi, että olin pohjimmiltani hyvin kiitollinen hänen osoittamastaan avuliaisuudesta. Toki omassa mielessäni tilanne huvitti sikäli, että olin jo tosi lähellä päätepistettäni – ja toisaalta myös siksi, että sen yhden ja ainoan kerran kun olen tähän mennessä Kemissä eksynyt, sattui se lenkkeillessäni juuri tuossa maastossa latupohjan ollessa syksyllä vielä pururatakäytössä :D Harmi, etten ehtinyt kertoa miehelle tätä tarinaa :D

Näiden kelojen siivittämänä huomasin matkustavani ajatuksissani Australia-aikoihini. Siellä joka ikisessä tapaamisessa kaupan kassalta lähtien tervehdittiin tyyliin
– Hi! How are you?
– I’m fine, thanks. How are you?
– Fine, thanks!
Jo tuolloin mietin, että olkoon miten maneeri ja kenties jo automaattisesti tuleva sellainen tahansa, ei thanksin ja finen jatkuva toistaminen voi olla vaikuttamatta sekä asiakkaan että myyjän fiilikseen. Vaikka välillä minuu jopa ärsytti, että kaikki oli jokaisella vastaantulevalla tyypilla aina niin fine (vaikka tiedän kyseisen fraasin olevan tosiaan vain tapa eikä todellakaan aina tarkoita kaiken olevan vain jeejee, mutta joka tapauksessa), niin ei tuo ainakaan huonommin voi vaikuttaa kuin, että katselisi vain varpaitaan ja jurottaisi parhaansa mukaan. Ymmärrätte varmasti, mitä tarkoitan :)

Ja jokainen meistä sen on ainakin toivottavasti kokenut: jos toivotat toiselle hyvää päivänjatkoa, jää itsellesikin parempi mieli kuin jos häipyisit tapaamisesta vähin äänin. Jos kysyt onko toinen eksyksissä, olet tarjonnut apuasi ja kenties päässyt antamaankin sitä – tai sitten vain jatkanut matkaasi tyytyväisenä siihen, ettet ole ainakaan jättänyt toista pulaan. Tämä pätee muuten ihan kaikkeen kommunikaatioon alkaen sähköposteista tai vaikka asiakaspalautteista. Eilen illalla kaupassa toivotin myyjälle hyvää viikonloppua ja vaikka ensisijaisesti näissä tilanteissa haluan piristää toista, nousi hymy itsellenikin kun huomasin hänen ”positiivisesti säpsähtävän” toivotuksestani kesken kirjaimellisen liukuhihnatyön (nyt en arvostele itse työtä, vaan sitä, miltä se ruokakaupassa asioivalle joiltain osin näyttää).

.
En tehnyt uudenvuodenlupauksia, mutta tiettyjä hyväksi ja iloksi havaitsemiani asioita haluan jatkaa tänäkin vuonna :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa