Elämässä asiat kääntyvät päälaelleen joskus ihan silmänräpäyksessä, joskus pidemmällä aikavälillä. Joskus muutosta ei pysty ollenkaan ennakoimaan, kun taas joissain asioissa on mahdollisuus ottaa loiva laskeutuminen uuteen.
Monesti muutoksille on tyypillistä, että niiden kulun ja merkityksen huomaa kunnolla vasta jälkeenpäin. Tuskin näitä asioita tarvitsee omasta elämästään meidän kenenkään kovin pitkään etsiä. Itselläni yksi selvä ja arkeen ratkaisevasti vaikuttanut asia lähimmän vuoden ajalta on ollut omat työni.
Aika harvoin miulta on kysytty, ikävöinkö opettajan töihin. Ilmeisesti olen sekä tietoisesti että tiedostamattani intoillut nykyisistä hommistani sen verran, ettei tuollaisille tiedusteluille juuri ole ollut tarvetta. Ja tottahan se on, että entisen työarkeni perään haikailen hyvin, hyvin harvoin.
Yhtä asiaa mie kuitenkin ikävöin ja se on lasten ja nuorten kohtaaminen. Ei se, että pääsisin olemaan framilla luokan edessä ja tuntea itseni sitä kautta tarpeelliseksi. Ei se, että pääsisin käyttämään vaikutusvaltaani ja näyttämään kuka on tilanteen herra, tai rouva tai neiti mutta anyway. Vaan se, että miusta tuntuu että olen jäänyt vaille monia ja taas monia oppeja, koska en ole enää päivittäin tai edes viime lukuvuoden tapaan kolmena päivänä viikossa tekemisissä niinkin huipputyyppien kuin lasten kanssa. Aikuisten (ja etenkin kotitoimistopäivinä vain ja ainoastaan itseni ;)) kanssa työskennellessä koen olevani kuin kala vedessä, mutta lasten ja nuorten kanssa kerran tiiviissä yhteistyössä oltuaan tietää, kun se jokin aspekti puuttuu.
Kohtaan nykyisissä töissäni tosi paljon hyviä tyyppejä. Vilpittömiä, hauskoja ja persoonallisia, mutta aikuisia. Ihan oikeasti kaipaan välillä autenttista lapsenmielisyyttä ja sitä, että voin itsekin heittäytyä ihan täysillä ns. hyvällä syyllä ja oikeutetusti. Tai no, kyllä mie heittäydynkin, mutta aikuismaisesti. Kaipaan spontaaneja havaintoja arjesta. Kaipaan lapsentasoisia, mutta uskomattoman oivaltavia keskusteluja. Niitä ristiriitatilanteitakin, joiden ratkettua jokainen osapuoli jatkaa taas kokemusta vahvempana eteenpäin. Sitä vastoin säännöllisiä lukujärjestyksiä ja strukturoituja päiviä en kaipaa, enkä myöskään aikuisten keskuudessa hrmittavan usein jylläävää valittamisen kulttuuria.
Onneksi miun ei kuitenkaan tarvitse unohtaa hyviä muistoja, joita opettajakokemukseni antoi. Kannan ihan uskomattoman tärkeitä aarteita sydämessäni, ja koen, että niitä vaalien voin aina viedä itsestänikin paljon enemmän esimerkiksi erilaisille työkeikoille.
.
Ja koska vasta vähän myöhemmin voi nähdä tarkimmin: paljosta tästä pääomastani saan kiittää nimenomaan kohtaamiani lapsia, arjen ja elämän aidoimpia tyyppejä. Heitä, joille kaikki ei aina ole niin justiinsa, mutta joille tärkeät asiat ovat oikeasti tärkeitä ja loppuun asti puolustamisen arvoisia.
.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa