Anna Huhtilainen

Päänavigointi

www.annahuhtilainen.com

Itsenäisyys mahdollistaa itsenäisyyden

Hyvää itsenäisyyspäivää! Kun blogia on kirjoittanut pian jo seitsemän vuotta, vähintään yhtä monena vuonna on tullut kirjoitettua 6.12. siitä, kuinka kiitollinen olen itsenäisestä Suomesta ja siitä, että olen saanut syntyä juuri tähän maahan. Tuo kiitollisuus ei ajansaatossa hälvene yhtään, päin vastoin. Mitä pidemmälle elää, sitä paremmin tietoisuus asioista lisääntyy. Koen, että (itsenäisyys)päivä (itsenäisyys)päivältä ymmärrän paremmin, kuinka otetuoikeutettuja myö yli viisi miljoonaa suomalaista ollaan.

Suomi on varmasti yksi maailman parhaista paikoista päättää itse, millaista elämää haluaa elää. Yhteiskunta kenties luo paineita ja odotuksia, mutta silti mikään ulkopuolinen auktoriteetti ei määrittele elämämme kulkua. Tekee pahaa edes ajatella, kuinka päinvastaisesti asia jossain muualla maailmassa on kun puhutaan esimerkiksi lapsiavioliitoista tai muista elämää karmaisevalla tavalla viitoittavista asioista.

Siitä huolimatta, että meillä suomalaisilla on itsenäisyys myös muuten kuin kansallisesti, tuntuu, että usein annamme ulkopuolisten määrittää sen, mitä olemme tai mitä teemme. Itseen liittyvän asian ratkaisun hetkellä mielessä on ennemmin kissankumminkaimankaverin mielipide kuin oma sisin, mikä on todella ristiriitaista. Pelätään ehkä, mitä muut sanovat, jos toteutamme jonkun ”hullun” (niin, kuka tämänkin määrittää?!) haaveemme tai teemme jotain valtavirrasta poikkeavaa. Omannäköisen elämän elämistä aristellaan, koska näennäisesti on helpompi tehdä niin kuin aina on totuttu tekemään.

Itse mutkia suoraksi laittaneena ja asioita perinteiseen kaavaan verrattuna hyvin päinvastaisesti tehneenä, en voisi olla valintoihini tyytyväisempi. En tiedä ovatko aina kaikki muut ympärilläni, mutta samalla jatkuvasti kirkastuu kaiken lähtökohta: isoin auktoriteetti ja se, mitä just miun on tärkeintä kuunnella, löytyy oman pääni sisältä. Ketään en loukkaa tahallani, mutta vastaavasti en myöskään pyri hiljentämään sitä, mitä oma sydämeni sanoo.

Jos jäisin aina odottelemaan, että joku tulee antamaan miulle luvan johonkin, saisin odotella lopputtomiin. Jos en olisi rehellinen itselleni, vaan odottaisin saavani asioihin aina kaikkien ympärilläni olevien hyväksynnän, lopputulos olisi täsmälleen sama.

Kuten kaikki tiedämme, aika on rajallinen. Niinpä mieluummin suon itselleni omannäköisiäni asioita ja valintoja nyt, enkä vasta sitten, kun on liian myöhäistä.

.
Itsenäisyys on monitahoinen asia ja olen onnellinen, että kotimaani mahdollistaa elämisen omalla tavallani. Tämä etuoikeus olisi mielestäni liian arvokas hukattavaksi, koska kuten todettu, taaskaan ei puhuta maailmanlaajuisista itsestäänselvyyksistä.

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Putki päällä

Ohhoh, tässähän on vierähtänyt aikaa jo tiistaista sunnuntaihin ja samalla joulukuun toisen päivän iltaan. Oon kirjoittanut tämän viikon aikana niin paljon, että samalla tunti- ja tekstimäärällä olisi syntynyt jo monen monta blogipostausta – ehkä juuri siksi hädin tuskin tajusin, että tiistaisesta tekstistä on ehtinyt vierähtää jo niin ”kauan”.

Mutta sitähän tää miun arki nykyisin on hyvin pitkälti on. Kirjoittamista, kirjoittamista ja editoint…eli kirjoittamista :D Vaikka tää on ollut lempipuuhaani about aina, on oma kehittyminen silti hienoa huomata. Ulkopuolisilta saadut kehut ilahduttavat ilman muuta, minkä lisäksi sellaiset vitsit mie handlaan tään homman -fiilikset oman pään sisällä ovat myös ihan parhaita. Joku sanoo kehityksen loppuvan tyytyväisyyteen, mutta mie uskallan edelleen väittää tyytyväisyyden buustaavan eteenpäin – vasta tyytyminen olisi aika pelottavaa.

Kullanarvoisia ovat myös kaikki saamani kehitysideat ja parannusehdotukset. Sekä ne satunnaiset hetket, kun tuijotan tyhjää Word-tiedostoa vieressäni kaikki matskut, joista valmis teksti pitäisi noinniinku periaatteessa olla tosi helppoa koostaa. Koen nuo turhauttavatkin hetket tosi tärkeiksi, koska edessäni ei ainoastaan vilise kirjoittamattomat rivit, vaan samalla on pysähdyttävä miettimään, että miksi nyt tuntuu tältä. Okeiokeiokei, ettette saa aivan väärää kuvaa, en todellakaan jaksa aina olla noin syvällinen, mutta joskus on melkein pakko.

Yleensä writer’s blockeihin on olemassa hyvin järkeekäypä selitys. Ja uskokaa, sen ei aina tarvitse olla kummallisempi kuin juuri pesuohjelman lopettanut pyykkikone :D (Vaikka vastaavasti se kyllä voi olla vaikka joku suuri huoli, joka ei meinaa millään jättää rauhaan, vaikka yrittäisi keskittyä täysillä ihan johonkin muuhun.) Itse asiassa moni kotoa käsin työskentelevä joutunee harjoittelemaan rajanvetoa sen suhteen, milloin on töissä ja milloin kotitöissä. Äkkiseltään voisi ajatella, että no siinähän sitä samalla toisella kädellä kirjoittaa ja toisella imuroi tai vähintään nostaa ne pyykit. Eikä syömistäkään tarvitse sen kummemmin miettiä, koska ainahan siellä kaapissa jotain on.

Ja tiedättekö mitä? Etenkin tuo jälkimmäinen pitää miun kohdalla paikkaansa. Siinä mielessä siis, että usein työpäivieni aikana syön nimenomaan sitä, mitä kaapista löytyy. Onneksi tykkään kylmänä suoraan purkista  -tyylistä, koska yhtään kulinaristisempana ihmisenä paketista syöty Nyhtökaura ja edellisenä päivänä paahdetut myskikurpitsat säilytysrasiasta voisi olla aika no go :D

Välillä ehtii heittäytyä myös muulla tavalla luovaksi ;) Tai ainakin miulla OLI visio ;D

Kuten punaisen lankani katoamisesta huomaatte, viimepäivien kirjoitusmoodi on edelleen päällä ja vahvasti :D Oikeastihan miun nimittäin piti kirjoittaa siitä, että miten meidän kaikkien olisi hyvä oppia ammentamaan tyytyväisyydestä sekä suhtautumaan kehuihin kiitollisuudella, eikä heti itseämme vähätellen (ja yhtäkkiä oonkin Nyhtökauran syömisessä?! Miten tässä taas näin kävi?! :D). Miusta tuntuu siltä, että jätän nuo mielestäni täyden huomionsa ansainneet teemat johonkin seuraavaan tekstiini ja nyt toivottelen enää mukavaa ensimmäisen adventtisunnuntain iltaa! :)

.
Hyvää draivia meille kaikille taas huomenna koittavaan arkeen!

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Plus loput 364 kulutusjuhlan päivää

Nyt kun maailmanmeno on taas normalisoitunut (…) mustan viime viikon ja cyber-eilisen jälkeen, sanon miekin teemasta sanaseni. Oikeastaan olisi tehnyt mieli kirjoittaa jo aiemmin, mutta ns. tilanteen ollessa päällä se olisi saattanut kuulostaa jeesustelulta ja toisekseen kannanottoja riitti tuolloin kolmetoista tusinaan. Niinpä ajattelin odotella pölyn hieman laskeutuvan ja nyt koen aikani tulleen :D

Lähtökohtaisesti olen kaikenlaista kerskakulutusta vastaan. Siksi, että mitä enemmän myö ihmiset hankitaan kaikkea krääsää, sitä enemmän kertakäyttökamaa valmistetaan. Toisekseen haluaisin jokaisen pohtivan joskus ihan tosissaan, lisääkö tupaten täysi vaatekaappi tai miljoona ihonhoitopurkkia ja -purnukkaa aidosti onnellisuutta? Jos lisää, niin siinä tapauksessa ei kun vain. Voisin kuitenkin äkkiseltään veikata, ettei meistä monikaan (en myöskään mie itse) edes muista kaikkia omistamiaan vaatteita ja ihokin pysyy melkeinpä sitä paremmassa kunnossa, mitä vähemmän sitä altistaa erilaisille ylimääräisille aineille.

En kuitenkaan lähde tuomitsemaan Black Fridayta ja sen oheisalennuspäiviä itsessään. Markkinointikikkanahan ne ovat ilmiselvästi ihan todella hyviä ja pikemminkin osoitus meidän ihmisten oman mielen heikkoudesta :D Yhden tai muutaman päivän sijaan minuu siis huolestuttaa kulutuskäyttäytymisemme ylipäätään. Sen vuoksi miusta oli vähän hölmöä, että monilla tuntui olevan tarve selitellä somessa Black Friday -ostoksiaan, vaikka todellisuudessa saman ihmisen arjen kulutustottumukset voivat olla paljon rankempia. Siis juuri ne, jotka muina päivinä vilisevät kuvissa ja stooreissa, mutta joita ei välttämättä edes harkita tai tiedosteta ;)

Totta kai itsekin hyödynsin muutaman tarjouksen, koska ns. halvalla sain. Mutta seuraavaksi tulee mielestäni ratkaiseva tekijä: hinta ei todellakaan ollut ainut peruste. Koska minuu ällöttää kaikki ylimääräinen krääsä, tiesin jo etukäteen Black Fridayn täsmähankintani: D-vitamiinia ja omegoita meillä menee päivittäin, ja olisihan se ollut typeryyttä jättää hankkimatta eräs suunnittelemani joululahja ja maksaa siitä tuplahinta seuraavana päivänä.

.
On hienoa, että kulutuskäyttäytyminen ja maapallon tila aiheuttavat keskustelua – sitä tarvitaan ehdottomasti. Kuten myös viisautta valintoihimme yhden kulutusjuhlan lisäksi vuoden jokaisena muuna 364 päivänä.

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Näinhän tää on ennenkin tehty – mutta onneksi ei tarvitse tehdä enää

Tällä viikolla miulla on ollut etuoikeus päästä työskentelemään lasten kanssa pariinkin eri otteeseen. Keskiviikkona kävin puhumassa kirjoittamisesta kolmas- ja neljäsluokkalaisille, ja juuri kun pääsin tuolta keikalta kotiin, kilahti viesti jossa tarjottiin sijaisuutta torstaille. Samoilla lämpimillähän sekin meni, ja kalenteroimani toimistojutut sain siirrettyä tälle päivälle.

Keskiviikkona ”luennoin” kirjoittamisesta: ideoinnista, motivaatiosta, omasta kirjoittajataustastani ja nykyisistä töistäni. Eilinen torstai taas oli perinteinen koulupäivä musiikin-, hissan-, kuviksen- ja paditunteineen. Aika monta ajatusta opettajuuteen sekä lasten ja nuorten kanssa työskentelemiseen liittyen on siis ehtinyt päässäni tällä viikolla vilistä.

Samalla kun muistan, miksi tykkäsin tehdä opettajan töitä kokopäiväisesti, ymmärrän koko ajan paremmin myös sen, miksi jättäydyin kyseisestä ammatista pois.

Lapset ovat oikeasti ihan huippuja. Hyvä ettei miulle taas tullut melkein itku silmään kaikista niistä mahtavista oivalluksista, mitä ohikiitäviin oppitunteihin mahtui, tai niistä mahtavista kysymyksenasetteluista, joihin sain keskiviikkona ihan oikeasti miettiä vastauksia. Miten lapset osaavat ottaa toiset huomioon sekä olla aidosti kiinnostuneita ja terveellä tavalla jopa uteliaita, pohtia ja pähkäillä. Toki myös sitä kaikkea päinvastaista, mutta edelleen olen sitä mieltä, että aikuisen on osattava nähdä lapsen ”taakse” ja ymmärrettävä tai ainakin osata lähteä ratkomaan syitä seurausten takana.

Toisaalta taas en vaihtaisi enää mistään hinnasta nykyistä työarkeani kokopäiväiseen opettajuuteen. Tai ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä – olen tosi kiitollinen siitä, että tuokin tutkinto on, koska never say… Mutta siis. Se, että saan tulla työhuoneeseen, avata milloin minkäkin tekstieditorin, unohtaa ajankulun ja näpytellä menemään omassa rauhassani, tuntuu ihan luksukselta. Voin valita taustaäänet tai -äänettömyyden, aikatauluttaa hommani muutenkin kuin 45 minuutin raameihin. Olen vastuussa oikeastaan vain itsestäni ja siitä, että hommat on deadlineen mennessä tehty.

Näiden havaintojeni synnyttämät tunteet saavat miut entistä enemmän ihailemaan opettajia ja heidän jaksamistaan. Etenkin sellaisten, jotka eivät kärjistetysti sanottuna vedä vuodesta toiseen samoin kalvosulkeisin, vaan ovat valmiita laittamaan itsensä likoon ja aidosti kiinnostuneita kulloisistakin oppilaistaan. Miusta on mahtavaa huomata, miten oppilaat kehuvat opettajiaan ja luokan kapinallisen mörököllinkin mielestä koulu on lopulta ihan jees, vaikka äkkiseltään kivemmalta vaihtoehdolta tuntuisikin pelata kotona päivät pitkät tietokoneella.

Pitkään elin itsekin melko mustavalkoisesti ajatellen, enkä vielä opettajaksi opiskelemaan lähtiessäni olisi voinut edes kuvitella, millaista tai millaisten juttujen sulavaa sopusointua (työ)arkeni vuonna 2018 on. Tuskinpa tällaiset kuviot silloin edes olivat mielessä, koska periaatteessa vaikka somekin, jonne työni paljon painottuu, oli vasta niin lapsenkengissä, etten varmasti itsekään älynnyt että saattaisin joku päivä päivittää Facebookia ja Instaa työkseni. Ja vieläpä jollekin ulkopuoliselle niin, että siitä myös maksetaan miulle :D Ja tehdä ohessa myös niiiiiiin paljon kaikkea muuta, myös niitä opehommia.

.
Mutta ihanaa, ettei kaikki ole niin mustavalkoista! Oikeasti tämä nykyaika mahdollistaa ihan tosi paljon, kunhan vain itse katselee mahdollisuuksia vähän avarammin kuin näinhän tää on ennenkin tehty -tyyppisin lasein :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Sinnikkyys palkitaan stressaamista paremmin

Syksyn mittaan olen monet kerrat kirjoittanut työasioista. Ja mikäpä niistä on kirjoittaessa, kun tunnen viimein löytäneeni the oman juttuni. Sen kipinä kyti jossain tuolla ”alla” jo useamman vuoden ajan, mutta näköjään vain odotti oikeaa aikaansa roihahtaa. Yllätys yllätys – tai ainakin hyvä kärsivällisyyskoulu taas kerran :) Joka tapauksessa blogini pidempiaikaiset lukijat saattavat muistaa, kun jossain vaiheessa pähkäilin ja välillä ehkä jopa tuskailinkin, kun miulla oli niin kova palo tehdä jotain, mutta että mitä, niin siinäpä se varsinainen kysymys sitten olikin :D

Ulkopuolisen silmin voi näyttää siltä, että satun nyt vain olemaan erityisen onnekas, kun juttukeikkoja ja muita toimeksiantoja on tipahdellut tiuhaan tahtiin. Kyllä, olen onnekaskin, mutta uskaltaisin väittää, ettei kovinkaan moni asia tässä maailmassa tule pelkällä tuurilla. Oma-aloitteisudesta olen puhunut jo monet kerrat, minkä lisäksi tämä kaikki on vaatinut myös sinnikkyyttä. Niin ja sitä edelleen sitä kärsivällisyyttä, joka on oikeastaan kohdallani tainnut kasvaa kuin kaiken sivutuotteena ;)

Sinnikkyyttä on vaadittu, jotta olen malttanut luottaa omaan intuitiooni. En ole hypännyt mukaan sellaisiin kelkkoihin, jotka olisivat olleet ehkä helppoja ratkaisuja, mutta joissa on kuitenkin joku juttu kaihertanut ja sanonut, että mieti vielä, Anna.

Kärsivällisyyttä on vaadittu, jotta en ole missään vaiheessa heittänyt omaa unelmaani ja ajatustani siitä-äsken-vielä-selittämättömästä jostain romukoppaan, vaan luottanut sen vielä konkretisoituvan.

Olen ollut useamman kerran pisteessä, jossa on täytynyt valita luotanko itseeni vai alanko stressata. Stressaamista olen elämäni aikana harrastanut ihan tarpeeksi ja yhtä usein päätynyt huomaamaan, ettei se taaskaan nopeuttanut tai helpottanut haluamaani lopputulokseen päätymistä. Ei se tosin ihan turhaa ole ollut, jos edes tällaisen asian on miulle opettanut, heheh ;)

Niinpä päätin heti Kemiin muutettuamme alkaa ottaa työasioista selvää ja luottaa itseeni sekä osaamiseeni. Sanoohan meidän (aina oikeassa oleva <3) äitikin usein, että take it easy. Kun asioiden antaa vähän aikaa olla, eikä rynni kyynärpäätaktiikalla eteenpäin, ratkaisuja ja mahdollisuuksia alkaa monesti ilmestyä kuin itsestään. Ja näin on käynyt taas kerran, tai korjaan, useampaankin kertaan jo viimeisen muutaman kuukauden aikana.

.
Uskon, että kaikki lähtee terveestä itseluottamuksesta. On uskottava ja luotettava omaan riittävyyteen, koska sisäistä puhettamme myö kaikki lopulta viestitään itsestämme myös ulospäin. Kenties sekin viitoittaa, mitä mahdollisuuksia, missä ja milloin eteemme tarjoillaan.

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa