Anna Huhtilainen

Päänavigointi

www.annahuhtilainen.com

Siivu omakotitaloasumisen sydänarjesta

Kun vajaa vuosi sitten muutimme Kemiin, tai oikeastaan kun reilu vuosi sitten aloimme katsella kotia täältä, oli omakotitalo se mitä jo alusta asti lähdimme hakemaan. Taisimme tsekata myös pari rivaria ja yhden kerrostaloasunnon, joka esteettömällä merimaisemallaan oli tosi lähellä lumota meidät. Tai kyllä se lumosikin, mutta vastapainona olisimme joutuneet tinkimään aika monesta muusta asiasta. Asunto olisi ollut helppo niin hoidollisesti (toki koskaan ei voi tietää mitä ennakoimatonta kerrostalossakin voi tapahtua) kuin jälleenmyynnillisestikin. Neliöitä olisi ollut ihan kivasti ja niin, joko sanoin että vain muutaman metrin välimatka ja kaikki ikkunat merelle päin jätti jälkensä meidän molempien sydämiin aivan varmasti :D

Omakotitaloasumiseen liittyy aina omat riskinsä, jotka myö tiedostettiin heti alusta lähtien. Jos jotain tapahtuu, olet itse korjaamassa tai ainakin kutsumassa korjaajan. Takana ei ole taloyhtiötä, joka kattaa tietyt menot, ja talvella on tartuttava lumilapioon vaikka miten laiskottaisi. Okei, ensi talveksi meillä on jo tiukassa harkinnassa lumilinko, koska saimme todeta tuossa muutama kuukausi sitten, että se ei sittenkään taida olla vain turhake ja pelkkä pihakoriste täällä päin Suomea :D Mutta joka tapauksessa.

Omakotitalo oli meidän valinta myös sen vuoksi, että haluttiin molemmat että meillä on täällä oikeasti ”kunnon koti”, joka tarjoaa jo itsessään tekemistä. Kouvolassa asuessammehan meillä oli tapana lähteä about yhdeksänä kymmenestä viikonlopusta esimerkiksi mökille, jossa miehelleni riittää tekemistä kaikenmaailman teknisten laitteiden ja koneiden parissa metsätöitä unohtamatta. Ei meillä mitään konehallia tuossa pihalla seiso, mutta ymmärrätte varmasti mitä tarkoitan. Lämpimässä varastossa on askartelutilaa vaikkapa suksien ja pyörien huoltamiseen, ja silloin kun kädessä ei ole pihalla kola tai lapio, ruohonleikkuuta riittää varmasti. Onneksi tykätään molemmat hyötyliikunnasta! :D Noin yleisesti ottaen kotityöt meillä taitaa olla jakautuneet aika stereotyyppisesti, mutta ei meistä kumpikaan siitä kärsi. Ja ihan hyvin meiltä onnistuisi roolien vaihto, joskin mie saattaisin joutua vilkaisemaan johonkin ilmanvaihtokoneen ohjekirjaan muutaman kerran sillä aikaa, kun mieheni olisi vaikka jo tehnyt viikkosiivouksen tai valmistanut ruuan :D

Arki täyttyy helposti töistä ja iltaisin on kiva käydä liikkumassa tai levähtää, mutta harvoinpa ollaan todettu täällä viikonloppuisinkaan, ettei olisi mitään tekemistä. Eikä sen tekemisen perässä tarvitse juuri omaa tonttia pidemmälle liikahtaa :D Aiemmin kerrostalossa asuessamme ja siellä satunnaiset viikonloput viettäessämme olo oli usein vähän kuin tulisilla hiilillä, kun jotain olisi ollut kiva päästä puuhastelemaan. Okei, ainahan jotain olisi keksinyt, mutta pointti on juuri se, että myö kummatkin tykätään lepuuttaa mieltämme nimenomaan esimerkiksi pihatöiden parissa, mihin olemme omassa lapsuudessamme molemmat omakotitaloissa asuessamme kasvaneet. Kotona oleminen on meille ihan luksusta, ja on ihanaa että siitä olemme päässeet nauttimaan näin omakotitalossa asuessamme ihan täysipainoisesti. Toki tuohon takapihalle toivoisi aina rantasaunaa ja järveä, mutta se olkoon kenties haave tulevaisuudellemme :)

Ja vielä stereotypioihin nopeasti palatakseni. Mie suunnittelin syksyllä aikamoisia puutarhaunelmia, mutta onneksi mopo lähti keulimaan vain ajatuksissani. Tänä keväänä olen nimittäin saanut nauttia melkein (tarkennus luvassa tuonnempana :D) kaikkien viljelmieni onnistumisesta: kukkasipuleista on noussut hienoja tulppaaneita, huhtikuussa istuttamani orvokit ovat edelleen hyväkuntoisia ja viimeisimpänä isoin ilonaiheeni, eli pariin kertaan Instassanikin esittelemäni pinaatti! Ei hitsi, niin siistiä kun omasta penkistä voi vain napata syötävää! Tää on todella pientä monen muun puutarhurin palstoihin verrattuna, mutta itelleni niin iso juttu :D Pienenä oli ihan parasta laittaa kesäisin äitin kanssa kasvimaata (tai ainakin syödä sen satoa kuten mansikoita, herneitä, perunoita, porkkanoita…) ja kuka tietää jos tämä vuosi menisi itselläni vielä harjoitellessa ja ensi kesänä meilläkin nousisi pinaatin lisäksi myös jotain muuta. Kuten vaikka ne ruohosipulit, jotka näyttävät tällä hetkellä todella kitukasvuisilta – harjoittelemista miulla siis vielä riittää kun tällaisenkin peruspertsakasvin pystyn mokaamaan :D

Selityksen pinaattien keskeltä puskevalle tulppaanille löydätte Instastani :D

Ainakin tällä hetkellä ja tässä elämäntilanteessa tuntuu siis siltä, että tämä asumismuoto ja ihan jo itse talokin on juuri se, mikä meille oli tarkoitettukin. Ehkä voisin joskus kertoa vähän tarkemmin tämän kodin tarinaa tai lähinnä sitä, mikä kaikki sen ympärillä tuon tarkoituksellisuuden tunnetta korostaa :) Kodin ”seinien” lisäksi iloitsen päivittäin siitä, miten hyvä täällä on olla – arki tasapainoisesti jaettuine vastuineen sen sydämen muodostaa.

.
Ja sitten on kiva pihatöiden jälkeen ja miksei muutenkin istahtaa terassille ja ihastella, miten ne tulppaanit ovat kasvaneet näyttäen kivalta (ainakin hetken) rikkaruohottomassa kukkapenkissä, ja kuinka piha on kuin uusi aina nurmenleikkuun jälkeen.

Nimenomaista sydänarkea parhaimmillaan <3

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

”Täysin oireeton alkuraskaus”

On syynsä, miksi tämä teksti sai ylläolevan otsikon. Arvaatteko?

Siitä asti kun internet ilmestyi ja Altavista alkoi vaihtua Googleen, olen tiennyt jälkimmäisen olevan sekä kaveri että pahin vihollinen. En usko että olen ainut, joka voisi mainita erityistaidokseen googlettamisen: miten pienikin sanamuoto, genetiivipääte tai mikä tahansa pieni nyanssi voi vaikuttaa osumiin todella merkittävästi. Kun tämän on kerran tajunnut, niin Googlehan kertoo juuri sen, mitä sen haluat (tai vastaavasti et halua :D) kertovan.

Toinen syy otsikolle on se, että jos alettaisiin tutkia miun koneen tai puhelimen selainten sivuhistoriaa tammikuulta, ei sieltä juuri muuta löytäisikään :D Toki tuota rimpsua tuli jatkettua aina ”…jatkui onnellisesti loppuun saakka”/ ”…johti keskenmenoon” / ”…oli sittenkin ihan normaalia” / kaikkimuutmahdollisetvaihtoehdottähän -tyyppisillä rimpsuilla. Millä sanoilla hain, riippui aina hyvin paljon mielentilastani, mikä lienee aika luonnollistakin.

Pahinta tässä kaikessa oli ehkä se, että täysin oireettomasta alkuraskaudesta löytyi eniten osumia yhteydessä keskenmenoihin tai muihin ongelmiin. Ei ihan hirveästi ylentänyt mieltä. Kunnes sitten satuin johonkin ihan randomkeskusteluun, jossa kirjoittaja kertoi toisen rintansa kipeytymisen ja huultensa rohtumisen olleen ainoat raskausoireet ennen kuin digitesti oli näyttänyt korkeimpia mahdollisia viikkojaan. Toisaalta parasta tässä oli se, että juuri _samana_ iltana olin huomannut että miun vasen rinta oli toiselta sivultaan hiukan kipeä (mutta olin tietty mitätöinyt koko asian, koska kaikkien muiden kokemusten mukaanhan tissien tulisi suunnilleen räjähtää), minkä lisäksi olin ihmetellyt miten huulirasvaa on kulunut muutamana edellispäivänä ihan hullut määrät (no totta kai, koska kovat pakkaset ja eikös huuletkin ”koukkuunnu”, jos niitä on koko ajan kosteuttamassa).

Seuraavana aamuna plussasin. Ja päätin, että kun täysin oireeton alkuraskaus ”jatkui onnellisesti loppuun saakka” toteutuu kohdallani, kirjoitan tällä kyseisellä otsikolla blogitekstin. Ihan vaikka vain vertaistukena muille googlettelijoille :D Tässä sitä nyt ollaan, ja vaikka loppu ei ihan vielä häämötäkään, niin viikkoja on kuitenkin kasassa jo onnelliset 25+5 :)

Sittemmin on alkanut homma konkretisoitua jo vähän enemmän ;)

En ehkä pysty tarjoamaan tällä tekstilläni kaltaisilleni googlettelijoille paljon muuta kuin luottoa siihen, että kaikki todellakin voi olla hyvin, vaikka et koko alkuraskaudessa – tai sen jälkeenkään – voisi pahoin, haistaisi hajuja yhtään normaalia voimakkaampina, saisi itkukohtauksia, juoksisi vessassa normaalia enempää ja mitä näitä nyt oli. Ainoat oireet aivan alussa miulla oli tuo pienenpienen rintakivun (joka kyllä jo hyvissä ajoin kasvoi, eikä taida jättää rauhaan ollenkaan :D) ja huulten rohtumisen lisäksi kehon tosi kova kutina ja finnit niinkin loogisissa paikoissa (not :D) kuin mahassa, käsivarsissa ja reisissä joskus viikkojen 10-12 tienoilla. Onneksi plussa oli luonnollisesti tiedossa jo tuohon mennessä, koska muutenhan kutinakin olisi ollut vain kovan pakkasen aiheuttamasta ihon kuivumisesta johtuvaa ja finnit…no niitä olisi voinut aiheuttaa vaikka joulukuun aiempia pidempi eli samalla myös pitoisuuksiltaan suurempi hormonipistoskierto. Isommilla viikoilla on ollut vain satunnaisia liitoskipuja sekä myöhemmin se paljon puhumani piriformis, mutta isossa kuvassa kuitenkin niin oireetonta, että tiedän olevani oikeasti todella etuoikeutettu.

Ensimmäisessä ultrassa lääkärikin ihmetteli oireettomuuttani, mutta ehdottoman lempeällä tavalla. Tiedättekö, kun ihan muutamalla sanalla voi joskus olla todella suuri merkitys, ja sanokaa vain hulluksi, mutta ihan fyysisessä olossakin tuntuva vapauttava vaikutus? ”Anna, uskon että oireettomuutesi on siulle palkinto siitä, että itse raskautuminen on vienyt kauan ja ollut raskas prosessi.” Tuo lausahdus yhdistettynä samaisella lääkärikäynnillä juuri sykkimään alkaneen sydämen näkemiseen ovat olleet ja tulevat varmasti olemaan synnytykseen asti yksi tämän raskauteni kantavista voimista. Meidän matkaa on siunattu yhtä poikkeusta lukuun ottamatta äärettömän sydämellisillä ja välittävillä lääkäreillä, mistä olen loputtoman kiitollinen <3

Äitiyspakkauksen lisäksi ihania lähetyksiä on tullut myös muista suunnista. Muun muassa tämä ihanalta Marissalta ja Espoon tulevalta leikkikaverilta :)

.
En ohjeista olemaan googlaamatta, koska en siihen itsekään kyennyt tai kykene edelleenkään: hakusanani vain ovat nyttemmin raskauden edetessä hieman muuttuneet :D Mutta sen kaiken ohella tai oikeastaan ylitse olen kiitollinen myös siitä, että meitä vielä edellisen kappaleen ihanaa ammattilaista pidempään hoitanut lääkäri haluaa kuulla säännöllisesti raskauteni etenemisestä ja puhuu paljon Googlea järkevämpiä ja rauhottavampia juttuja ;)

Oliks se taas se kuuluisa tasapaino?! ;)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Todelliset yllätystreffit

Ohhoh, edellisestä tekstistä onkin ehtinyt vierähtää jo reilu viikko. Täällä kuitenkin ollaan hyvissä sielun ja ruumiin voimissa, ja tällainen tauko tuli kuin huomaamatta koska elämä. Se niin arkinen, mutta joka päivä yllättävä – odottakaas vain, kun kohta kerron. Toisekseen useat asiakkaani ovat juuri joko aloittaneet kesäsesonkinsa tai vastaavasti jäämässä lomalle juhannukselta, eli töitäkin on riittänyt erittäin mukavasti :) Opettajan kesälomaa en kuitenkaan ikävöi, koska koen, että nykyisissä hommissani voin jakaa jaksamistani paljon tasaisemmin vuoden ympäri, vaikka varsinaisia virallisia lomia en ole yrittäjäaikanani tainnut pitääkään.

Mutta siitä elämän yllättävyydestä. Jos seuraatte Instagramiani, niin olettekin tämän tarinan tiivistelmän jo kuulleet. Ja ansaitseehan tämä tulla kerratuksikin! Pääsiäisenä sain kotoa toiveen, etten varaisi touko-kesäkuunvaihdeviikonlopulle mitään muuta kuin aikaa treffiviikonlopullemme. Ok, sopii! En tiennyt yhtään mitä on tulossa, enkä juuri yrittänyt udellakaan. Sen verran lisätietoja organisoijaminäni kuitenkin sai, että yöt ollaan kotona eli mitään etukäteispakkailuja ei tarvita.

Sitten tuli viime perjantai ja heräsin päikkäreiltä siihen, kun kodinhoitohuoneen ulko-ovi kävi. Olin aamulla pyytänyt Matiasta ilmoittamaan vähän ennen töistälähtöään, jotta tietäisin ottaa alkuillasta paistettavat pihvit jo valmiiksi huoneenlämpöön odottamaan. Ihmettelin siis miksi viestiä ei ollut kuulunut, mutta ajattelin, että onhan tässä toisaalta koko ilta aikaa kokkailla.

Nousin  sohvalta keittiöön ja yhtäkkiä kodinhoitohuoneen oven avautuessa siellä seisoikin Janina sekä Marissa tyttärensä kanssa! En ollut uskoa silmiäni, enkä oikeastaan ollut enää varma siitäkään, että olinko muka ihan oikeasti jo herännyt :D Huvittavinta tässä oli se, että kaikkien halailuiden ja onnesta hämmentyneiden hengenhaukkomisten lomassa miun herätyskello alkoi soida – viimeistään siinä vaiheessa oli uskottava, että ihan totisinta totta tämä on :D

Meillä oli ihan älyttömän mukava ja rento viikonloppu. Koska en ollut yhtään osannut stressata etukäteen mistään hostaamisesta tai onko nyt varmasti käyty kaupassa tai siivottu, niin osasin varmasti ottaa ”emännöinkin” paljon rennommin. Ihan mieletön yllätys tältä koko tiimiltä: Marissan miehellä piti olla poikien ilta (ja niinhän se olikin – heidän oman poikansa kanssa, kun perheen naispuoliset lähtivät pohjoisen reissuun :D), Janina ei hiiskahtanutkaan ja kotona Matiaksen ilmekään ei värähtänyt missään vaiheessa. Ei edes torstaina kauppaan lähtiessäni, kun kysyin että tarvitseeko viikonloppua varten ostaa jotain erityistä: puolihuolimattomasti heitetystä ”banaaneita ja omppuja” -vastauksesta en varsinaisesti osannut päätellä, mitä juonia selkäni takana oli punottu, tai että niitä ylipäätään oli punottu :D

Miulla tulee melkein vieläkin onnenkyyneleet, kun mietin, miten valtavasti eteeni oli nähty vaivaa. Tämä korostuu siksikin, että meillä oli myös edellisenä viikonloppuna ystävät pääkaupunkiseudulta käymässä ja jo se tuntui aivan luksukselta. Ja sitten heti toinen viikonloppu perään mahtavassa seurassa, niin huippua! Nytkään ei varmasti ollut itsestäänselvyys, että kahden hyvin aktiivisen ihmisen kalentereista löytyi kokonainen yhteinen vapaa viikonloppu, lennot eivät (toivottavasti!) olleet ylikalliit ja elämä muutenkin mahdollisti ja jousti tänne tulon. Iso kiitos menee myös Matiakselle, joka hoiti homman kotiin logistisia järjestelyjä myöden niin tyylikkäästi, että oitis annoin luvan järkätä mitä tahansa ylläreitä myös jatkossakin ;) Ainakin treffiviikonloppuyllätyksestä on nyt todella vahva ja kirjaimellinen näyttö! ;)

.
Arvatkaas, miten pitkälle näiden viikonloppujen muistot taas kantavat <3 Tosi pitkälle!

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Raskaushierontaa ja hengailua golfpallon päällä

Ihana tunne! Pari viikkoa vaivannut iskias/piriformis/mikäliekipu on vihdoin helpottanut. Tai alkoi helpottaa oikeastaan jo viime viikon loppupuolella, mutta ajattelin ettei nyt nuolaista ennen kuin tipahtaa: olisin periaatteessa voinut kirjoittaa tämän tekstin jo vaikka torstaina, mutta päätin ottaa varman päälle. Nyt eletään tiistaita ja edelleen kipu on koko ajan enemmän ja enemmän muisto vain.

Tiedätte, että kävely on yksi henkireikäni. Vähän niinku että viekää vaikka kaikki, kunhan kävelekykyni jätätte. Entäs sitten kun homma meinasikin mennä lähes päin vastoin? Pari viikkoa oli nimittäin todella helvetillistä, ja kotona linkatessa taisi muutamaan kertaan päästä kyynelkin kovan kivun takia.

Ensin otin käyttöön omalla mittapuullani järeät aseet, eli venyttelyn. Kun sekään ei auttanut, aloin ihan tosissani etsiä jotain ulkopuolista tahoa avukseni. Instassani kerroinkin jo, että seuraava vapaa aika äitiysfyssarille olisi ollut juhannusviikolla ja osteopaatteja ei lähimmän 100 kilometrin säteeltä löydy. Tuossa vaiheessa saattoi vierähtää jo muutama kyynel lisää ja hetken kirosin, että mitä hittoa myö asutaan täällä Kemissä eikä vaikka pääkaupunkiseudulla, jossa voisi melkein valita mille vastaanotolle kävelee (pun intended) ja milloin.

Onneksi kuvioihin tuli some, ja kuin tyhjästä eteeni pompsahti doulaksi opiskeleva torniolainen Laura Kuru. Mielenkiinnosta klikkasin hänen instaprofiiliinsa, enkä ollut uskoa silmiäni, kun palvelutarjonnassa oli maininta myös raskaushieronnasta. Muutaman viestinvaihdon jälkeen (jotka olivat tyylilleni harvinaisen suorasukaisia: ”Uskotko, että raskaushieronta auttaa vaivaani? Toivon rehellistä vastausta, koska vaikka tykkään yli kaiken kaikista hoidoista, tämän kivun kanssa en jaksaisi vain huvikseni lähteä testailemaan eri menetelmiä.”) kotikäyntihoitoaika oli varattu seuraavalle päivälle.

Laura tuli meille torstaina ja otti kroppani käsittelyyn. Googlettelujeni ja raskaana olleiden äitien kanssa vaihtamieni ajatusten perusteella tekemäni diagnoosi piriformiksesta oli osunut harvinaisen oikeaan. Hoitopöydällä maatessa ja pakaran sekä siitä heijastelevan kivun valtaaman koko jalan käsittely sattui ihan pirusti. Jossain vaiheessa tuo kipu kuitenkin muuttui lämpöaalloiksi ja huomasin, että jotain alkoi tapahtua. Reilun 75-minuuttisen jälkeen hoitopöydältä noustessani olin vähintään pöllähtänyt rentoutumisen lisäksi myös siksi, että ensimmäistä kertaa pariin viikkoon saatoin varata painoa spontaanisti myös oikealle jalalle, ja etteivät askeleet tuntuneet enää kuin puukoniskuilta.

#treenillä 8)

Raskaushieronnan lisäksi sain Lauralta myös kullanarvoisia vinkkejä sekä kivunlievitykseen että loitollapitoon. Venyttely ei kuulemma olekaan se paras vaihtoehto, vaan kipupisteen täsmällinen käsittely: samana päivänä kaiveltiinkin varastosta golfpallo, jonka päällä olen hengaillut (kuulostaapa ihanan rennolta, mutta totuus on tarua ihmeellisempää ;)) lähes päivittäin. Laura myös kehotti kävelemään kivusta huolimatta, mutta toki kroppaa kuunnellen. Aivan kuten itsekin olin ajatellut: liike on lääke ja pahinta olisi jäädä paikalleen – se kun saa kehon yleensä vain entistä pahempaan jumiin. En siis väitäkään, että joku tietty hoito olisi viisastenkivi kipujen selättämiseen, mutta ainakin selvää apua siitä voi olla. Uskon, että tämän omankin vyyhtini aukeaminen on lopulta monen tärkeän pienen osasensa summa :)

Mutta summa summarum: viikonloppuna meillä oli ystäväperhe kylässä, ja voi vitsit myö päästiin kuin päästiinkin jo etukäteen suunnittelemillemme vaunulenkeille kävelyvauhdista tai -matkasta tinkimättä! Olin nimittäin about viikko sitten ihan valmis hylkäämään jo nekin, ellei sitten olisi puhuttu tosiaan jostain rehellisesti kehoani kuunnellen tehdyistä vartin pyrähdyksistä. Pun intended jo toistamiseen, mutta se sallittakoon kun huumoriakin tähän asiaan liittyen alkaa pikkuhiljaa löytyä ;)

Sanoisin, että raskauden tähänastisesti pahimmat vaivat on nyt koettu ja kärsitty. Toisaalta ihan hyvä saada välillä muistutuksia siitä, ettei mikään asia ole itsestäänselvyys. Ei edes se kävelykyky. Ja siis onneksi, onneksi otin Lauraan yhteyttä! En ole saanut tästä tekstistä euroakaan, ja jälkikäteen ajateltuna hoidon hinta oli häviävän pieni siihen nähden, millaisen helpotuksen se toi. Huippua, että odottavillekin äideille on olemassa tällaisia palveluita, ja hitaasti mutta varmasti myös täällä päin maata.

.
Ja tiiättekö, ihan joka päivä tuon kivun kourissakin olin vain niin suunnattoman onnellinen, ettei mitään järkeä <3 Ei ole nimittäin itsestäänselvyys, että ylipäätään saan niitäkin kokea.

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Turha toukokuu?

Hei kivaa perjantaita kaikille! :) tällä hetkellä viikot tuntuvat vilahtavan monestakin syystä ihan supernopeasti. Tämä perjantai on kuitenkin siitä erityinen, että saamme kylään ystäväperheen – voitte uskoa, miten tätä on odotettu, kun hyvissä ajoin hankitut junaliput ovat poltelleet toisessa päässä jo kevättalvesta lähtien! Ja muutenkin miun sydän on aina pakahtua, kun pääkaupunkiseudulta tai muualta kauempaa jaksetaan matkustaa Kemiin saakka ja ihan vain meitä tapaamaan :)

Viikko on siis mennyt tiiviisti töiden parissa, kun olen taas halunnut saada kaikki hommat alta pois ennen viikonloppua. Tätähän olen onneksi saanut harjoitella jo muutamaan otteeseen kevään aikana, kun meillä on käyneet viikonloppu”vieraina” molempien perheitä :) Ihan huippua!

Perjantain (tai joka toisen sellaisen) merkki on myös se, että julkaisin tänään uuden tekstini Ihmekaupungin ihmisiä -blogissa Kemin kotisivuilla. Tällä kertaa pohdiskelin sen todenperäisyyttä, onko toukokuu näillä kulmilla turha kuu. Näin nimittäin eräs paikallinen tiesi kertoa miulle jo viime syksynä ;)

Laiska töitään luettelee, mutta on tässä toukokuussa ollut paljon muutakin kuin pelkkää turhaa ;)

No, arvaattekin ehkä jo oman kantani, vaikka pari kertaa olen saattanut sään osalta tuohon ajatukseen yhtyäkin ;) Etenkin niinä päivinä, kun olen itse pyöräillyt kevyttoppatakissa ja sormikkaissa samalla, kun etelämmässä asuvat ystäväni ovat päivittäneet somejaan shortsikuvilla. Mutta tästä kaikesta ja vähän muustakin enemmän täällä, käy lukaisemassa!

.
Mukavaa viikonloppua meille kaikille! :)
Itselläni se alkaa odotettujen vieraiden lisäksi ihanasti siksikin, että edellisessä tekstissäni kertomani vaivat kehossani alkavat hälvetä. Mutta se on oma tarinansa, johon palaan ensi viikolla ihan erikseen – ansaitsee nimittäin tulla kerrotuksi!

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa