Anna Huhtilainen

Päänavigointi

www.annahuhtilainen.com

Myrskyn jälkeen on kiitollisuus

Juhannus ja sää. Kaksi etenkin tältä, ja okei ihan jokaiselta muultakin kesältä ehkä loppuunkäsitellyintä aihetta, mutta uskaltanen vielä kirjoittaa niistä muutaman sanan. Tai lauseen. Tai virkkeen :D Mutta pyrin pitämään lyhyenä ja käsittelemään asiaa nyt ihan jostain muusta kuin voivottelun näkökulmasta!

Toissailtana ainakin Savonlinnan seudulla kärsittiin myrskystä tai ainakin todella, todella kovasti tuulesta sekä sähkökatkosta. Sähköt olivat poikki parisen tuntia, mutta kyllä vain jo siinäkin ajassa ehdimme pohtia, mitkä ruuat alkavat pilaantua ensimmäisenä, miten hampaidenpesu onnistuu ja isoin huolihan oli – totta kai – miten pitkään puhelimen akku vielä kestää ja mites sitten kun se loppuu.

Kaiken tuon spekuloinnin keskellä mietin, millä oikeudella käytin tuossa edelläkin termiä ”kärsiä”. Jos ajatellaan, miten paljon luonto kärsii (oikeasti ja ilman lainausmerkkejä!) meidän ihmisten olemisesta ja tekemisistä, niin yksi sähkökatko on kuitenkin suhteessa pieni asia. Ja miun mielestä meille ihmisille ainakin kerran kesässä ihan oikein! En tietenkään toivo kenenkään pakastemarjojen sulamista tai elektronisten järjestelmien sekoamista, mutta saitte varmaan pointistani kiinni.

Miusta on hienoa, että tässä maailmassa on vielä yksi asia, johon ihmiset eivät voi rahalla vaikuttaa. Luonnonvoimat ovat kaikessa karuudessaankin ja harmia aiheuttavuudessaan todella ihailtavia ja pistävät kyllä nöyräksi. Vaikka maksaisin sata tai satamiljoonaa euroa, en saa ostettua yhtään sähkökatkoa tai myrskyä luonnon suunnitelmista pois. Niillä rahoilla tosin saadaan aiheutettua lisää esimerkiksi ilmastonmuutosta edesauttavia vaikutuksia, mutta siitä saisinkin jo ihan oman tarinansa.

.
Tällaisten sääilmiöiden jälkeen huomaan olevani taas entistä kiitollisempi luonnolle. Sekä sen opetuksille että kaikelle sen tarjoamalle upeudelle. Joka päivä valkenee uusi aamu, vaikka välillä kyseenalaistankin, miksi myö ihmiset ollaan etuoikeutettuja siihen? Tai siis ihana juttu että ollaan, mutta tuleepa ainakin pohdittua, mitä omassa elämässäni ja kulutustottumuksissani voisin tehdä toisin, jotta noita aamuja koittaisi vielä mahdollisimman monelle sukupolvelle meidän jälkeenkin.

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Yksinkertaistamisesta

Viimeaikoina olen pyrkinyt yksinkertaistamaan elämääni monellakin eri saralla. Siinä missä olin ennen kova haalimaan kaikkea uutta, nykyisin tulee tehtyä hankintoja etten nyt ihan valehtele, niin sanotaanko ysiysin sijaan 90-prosenttisesti vain todelliseen tarpeeseen. Olen karsinut huomattavasti monia omistamiani asioita haitarilla käytän ensi kesän keskiviikkona -t-paidoista sijoitusasuntoihini. Myös ihmissuhteet ovat saaneet oman osansa, mikä on aiheuttanut jonkinlaista kipuiluakin itsessäni. Muille on kyllä helppo muistuttaa ihmissuhteiden vastavuoroisuudesta, mutta kun itse täytyisi olla ”luopujan” roolissa, vaikka jo laimentuneessakin ihmissuhteessa, tuon lausahduksen raadollisuus vasta näyttätyykin. Toisaalta, ihan kaikkien edellä mainitsemieni asioiden lopputulema on ollut vain omaa hyvinvointiani tukeva, joten nyt voin rehellisesti sanoa, että on kannattanut!

Yksinkertaistaminen on ollut antoisaa, koska se on antanut aikaa ja mahdollisuuksia keskittyä oman elämäni ykkösprioriteetteihin. Kun alitajunnassa ei jyllää sen yksi ja sata mieltäpainavaa asiaa, jaksan tarttua toimeen ja tehdä paremmalla tarmolla niitä juttuja, joihin olisin oikeastaan jo aina tähänkin asti halunnut panostaa samalla lailla. Yksinkertaisuus ei siis tarkoita tyytymistä johonkin huonompaan saati alistumista itselleen ei-mieluisaan vaihtoehtoon. Päin vastoin! Koen jopa niin, että asioiden yksinkertaistaminen on entistä vahvemmin tuonut esille sitä, mikä itselleni on tärkeää ja mistä oikeasti nautin. Se on myös vienyt mukanaan paljon itseni aliarvioimista ja pohdintoja siitä, että oonko nyt ihan laiska kun en oo tehnyt mitään, tai no oon kyllä kirjoittanut usemman sivun tekstiä, mutta onko se nyt yhtään mitään kun tuo toinen on juossut samaan aikaan maratonin tai istunut pari palaveria töissä. Tuo, jos mikä on (ollut) kuormittavaa!

Olen pyrkinyt minimoimaan elämästäni niitä tekijöitä, jotka kesken jonkin mielipuuhani pamahtaa päälle ja muistuttaa, että ainiin tää… Toki kaikkia niitä ei voi täysin eliminoida, koska elämä. Toisaalta taas kun kerran täällä vain eletään (ainakin oletetusti), niin miksi vaikeuttaa omaa oloaan ja rämpiä tieten tahtoen jossain suossa, josta periaatteessa olisi kyllä poispääsykin? Työtähän se aina vaatii, mutta useimmissa asioissa on hyvä nähdä senhetkisen tilanteen lisäksi myös tulevaisuuteen.

Yksinkertaistamisen ei tarvitse tapahtua kertarysäyksellä tai pakottamalla. Kaikkea omaisuutta ei tarvitse realisoida rahoiksi, ja vaatekaapissakin voi ihan hyvin säilyttää ne tavoitefarkkunsa. Itse ajattelen niin, että yksinkertaistaminen lähtee jokapäiväisistä valinnoistamme: omalla kohdallani esimerkiksi tänään siitä, että lähdin aamulla rauhalliselle kävelylle hikilenkin sijaan. Ja olen lähtenyt monta kertaa aiemminkin, koska se tuntuu hyvältä ja juuri nyt miulle sopivalta. Sellaiselta, mitä teen täysin itseäni varten ja omasta halustani.

.
Myös virumaan jääneiden asioiden hoitaminen on (etenkin oman mielen) yksinkertaistamista. Seuraavaksi mie siis tilaan itselleni hammaslääkäriajan. Sen, jota olen viivytellyt jo ihan todella (= liian monta vuotta) putkeen, ja joka melkein päivittäin painaa mieltäni! Kuulostaa varsinaiselta juhannussuunitelmalta, vai mitä?! ;)

Aurinkoa keskikesän juhlaasi! :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Kaiken takana on ihmisyys

Kevät kymmenen vuotta sitten oli samalla sekä haikeaa että iloista aikaa. Jatko-opintojeni suuntaa vahvistanut välivuosi kansanopistossa oli ohitse ja samalla kun odotin pääsykoetuloksia ja sitä myöten uutta elämänvaihetta, oli matkaani kertynyt ihan mahtavia uusia tyyppejä. Jotkut ihmiset tulevat ja menevät, se on täysin ok. Toiset taas tulevat, eivätkä onneksi mene, vaikka tapaamisten välissä olisi vuosi, useampi – tai vaikkapa ne kymmenen.

Kansanopistovuoden aikana myö istuttiin lukemattomia kertoja aamiaisella, lounaalla ja päivällisellä saman pöydän ääressä, usein ihan samalla porukalla. Nyt meidän pöytä kokoontui taas, kun tavattiin lauantaina Lappeenrannassa. Meidän äiti ystävällisesti lainasi kotiaan, ja meillä olikin hulppeat puitteet reunionille :) Päivä koostui syömisestä ja kuulumisten vaihdosta – ihan niistä samoista asioista siis, mitä jo tuon yhteisen lukuvuotemme aikana harrastettiin ;) Liekö omaa saamattomuutta, laiskuutta, ”kiirettä” vai mitä, mutta etenkin näin aikuisena arvostan yli kaiken ihmissuhteita, joissa juttu jatkuu ihan niin kuin oltaisiin tavattu viimeksi eilen, vaikka tosiasiassa välissä on saattanut kulua ihan huiman pitkä aika. Nytkin osa meistä oli tavannut tässä välissä kevään 2008 jälkeen, jotkut  useammankin kerran, mutta tasan tällä porukalla tavattiin nyt 10 vuoden tauon jälkeen.

Sittemmin ylipisto-opinnoista miulle on jäänyt oikeastaan tosi vähän sellaisia ihmisiä elämääni, joiden kanssa pitäisin säännöllisesti yhteyttä, tai joiden kuulumisista olisin kuullut sitten opiskeluvuosien muutenkin kuin somen kautta. Sen vuoksi tämä meidän kansanopistoporukka on itselleni tosi tärkeä. Heidän kanssahan jaoin ensimmäisten joukossa esimerkiksi meidän isän kuoleman syksyllä 2007 ja ehkä itsensä tietämättäänkin heidän olemassaolonsa oli yksi syy, miksi jaksoin ja halusin tehdä opintojani tuosta suuresta surustani huolimatta ihan normaalissa tahdissa, enkä pitää mitään breikkejä. Ja ihan samalla tavalla myö jaettiin myös iloja ja sellaista tiettyä nuoruuden huoletonta huumaa, mitä meistä vähän jokainen taisi tuntea omilleen ja vieläpä Helsinkiin muutettuaan ;)

Olen pohdiskellut usein, että meidän jokaisen oma ihmisyys säilyy aina ja kaikkialla riippumatta siitä, missä roolissa kulloinkin olemme. Lauantainen oli niin hyvä esimerkki tästä. Kirjoittelin vähän aikaa sitten, miten erilaiset elämänpolut voivat johdattaa samaan pisteeseen; sekä 11 vuotta sitten syksyllä samaan kansanopistoon että lauantain tapaamiseemmekin. Kukaan meistä ei ole kulkenut keskenään samanlaisia latuja, mutta silti meidän jokaisen ihmisyys kaikkien kokemusten taustalla ja ohessa on säilynyt. Itse ajattelen sen olevan jotain paljon aidommin yhdistävää kuin vaikkapa keskenään samanlaiset koulutukset tai työtilanteet olisivat.

.
Kiitos ”tytöt”! <3

.
ps. Asiasta puheen ollen, korkeakouluhakujen hakutulokset tulevat ihan pian! Jos et pääse sisälle hakemaasi kohteeseen, suosittelen lämpimästi kansanopistovaihtoehtoa välivuodellesi. Hieman oma lehmä tai ainakin sukulaisuussuhteet ojassa suosittelen tsekkaamaan esimerkiksi Joutsenon Opiston monipuoliset opintolinjat, joilla voit suorittaa yliopistojen vaatimusten mukaisia perusopintoja – ja joille on muuten mahdollisuus saada myös opintoseteliavustusta! :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Ei mikään huijausraparperipiirakka

Meillä on perhepiirissä sellainen vitsi, että leipoessani jotain veljeni lähes poikkeuksetta kysyy, onko tää nyt huijaussitä tai huijaustätä? :D Tuo kysymys juontaa juurensa siitä, kun jossain vaiheessa miulla oli tapana muokkailla reseptejä ihan oman pääni mukaan ja aina niin ”terveelliseen” suuntaan, että lopulta pohjataikinoissakin oli jäljellä lähinnä ei mitään – ainakaan jauhoihin ja sokeriin viittaavaa ;)

No, sittemmin olen palannut tuolta polultani, vaikka edelleen nautin siitä, kun saan päästää kokeilevan keittiöni valloilleen. Nykyisin osaan kuitenkin arvioida paremmin, milloin ja missä seurassa se kannattaa tehdä ;) Niinpä yllätinkin miun elämäni miehet viikko sitten Kitteellä, kun nostin pöytään ei-minkään-huijausraparperipiirakan, kuten luomukseni itse esittelin. Toki sinne pari pientä muttaa* ihan perinteiseen meidän kotona totuttuun mamman marjapiirakan pohjareseptiin verrattuna tyylilleni uskollisena ujutin, mutta itse asiassa tällä kertaa ne olivat muutoksia maunkin kannalta vain parempaan suuntaan. Kyllä, näin totesivat myös makuraatilaisenikin! :D

Pohja:

– 1,5 dl vehnäjauhoja
– vajaa 1 dl kaurahiutaleita
– 0,7 dl kookoshiutaleita*
– 1 dl sokeria
– 0,5 dl mantelimaitoa*
– 0,5 dl öljyä*
– 1 kananmuna
– 1 tl leivinjauhetta
– 1 tl kanelia*

Täyte:

– raparperia viipaloituna niin paljon kuin tykkäät
– purkki kermaviiliä
– kananmuna
– sokeria oman maun mukaan
– ripaus vaniljasokeria

Ensin pohjan kuivat aineet sekaisin, sitten kananmuna ja nesteet mukaan. Levitys piirakkavuokaan, raparperit ja kermaviili-kananmuna-sokeriseos päälle. Paista 200 asteessa puolisen tuntia. Tässä on varmaan niin tarkat ohjeet kuin tätä piirakkaa varten a) tarvitsee tai b) osaan antaa :D

Tässä piti olla kuva meidän valtavista raparperipensaista, mutta koska sää oli niiden hakuhetkellä vielä astetta tätä harmaampi, kylmempi ja märempi, niin… :D

Yllä oleva ohje on todella helppo ja toiminut perinteisenä versionaan meillä aina sellaisena äitin ”perusvarmana” leivonnaisena onpa kyseessä ollut raparperi-, mustikka tai vaikka punaviinimarjakausi. Tai ainakin tällainen mielikuva miulle on jäänyt mieleeni jo lapsuudesta saakka :) Jatkossa säilytän ehdottomasti nuo kookoshiutaleet pohjassa, koska ne toivat rakenteeseen samalla sekä ihanaa kuohkeutta että hieman myös sellaista ”chunkya”. Suosittelen! :)

.
Herkullista viikonloppua! :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Kun oikeastaan ei edes tarttenut tehdä mitään

Viimeinen kulunut reilu viikko on sisältänyt reissaamista kilometreissä enemmän kuin varmaan koko viime kesä yhteensä :D Tykkään matkustaa omalla autolla, vaikka se miten luonnon tuhoamista onkin. Matkanteko helpottuu, kun voi kulkea täysin omien aikataulujen mukaan ja pitää taukoja (tai olla pitämättä :D) silloin, kun siltä tuntuu. Automatkat ovat otollisia hetkiä hyville ja pitkillekin keskusteluille, eikä tarvitse miettiä, kuka ympärillä kuulee tai kuuntelee. Niin ja voi myös pakata niin paljon tavaraa kuin haluaa. Koska ihan varmuuden vuoksi kannattaa ottaa aina mukaan sekin paita, jonka saa kotiinpalattua kaivaa laukun pohjalta koskemattomana tai ne shortsit, joiden tiesit jo lähtiessäsi reilun kymmenen lämpöasteen sääennustetta vilkaistessasi jäävän käyttämättä ;)

Eilen kirjoitin instakuvaani näin: ”Viimeisimmän kuluneen viikon reitti Kouvola-Kemi (mistä tämä kuva 💙)-Haaparanta-Kemi-Kouvola-Loviisa-Kouvola-Helsinki-Kouvola-Lappeenranta-Kitee-Joensuu-Kitee-Savonlinna-Varkaus-Lappeenranta-Kouvola alkoi tuntua jo sellaisena puutumuksena, että suorastaan hyppelin äsken onnesta päästessäni kävelylenkille 😍 Onnea todellakin on nää #perusasiat, joskin myös meidän reissuviikko kaikkine kilometreineen oli ihan vertaansa vailla! ☀️”

Reissupäivämme olivat hyvin kaksijakoisia: siinä, missä Kemissä mentiin aikataulutetusti paikasta toiseen, Kiteellä ja Savonlinnassa tuli löhöiltyä senkin edestä. Ja sitten kun tuo löhöilymoodi jää päälle, niin sieltä sohvalta on ihan todella vaikea nostaa itseään ylös :D Toisaalta ajattelen, että niin kauan kuin tuollainen löysäily tuntuu mukavalta, se todennäköisesti myös on sitä ja tekee kropallekin ihan hyvää. Tuossa jonakin päivänä jossain päin Suomea ajellessamme, kun takapuoleni oli istumisesta jo melkein tunnoton, mietin, että tarttis varmaan tehdä jotain. Samalla joku toinen ääni päässäni muistutti myös siitä, että rehellisesti sanottuna en muista, milloin olisin ollut viimeksi edes muutamaa perättäistä päivää siten, ettei kroppani olisi ollut jonkinlaisen fyysisen kuormituksen alaisena. Sen lisäksi on muistettava myös kaikki muut tekijät, joita ei välttämättä mitata sykkeissä tai hien määrässä, mutta jotka aiheuttavat jollain toisella tapaa kuormitusta keholle.

Ihminen on luotu liikkumaan ja kuten tuosta eilisestä kuvatekstistänikin käy ilmi, mikään ei ehkä tuntunut tuon istumaputken päätteeksi niin hyvältä kuin ihan perinteiseistä perinteisin kävelylenkki. Mutta myös nämä tällaiset breikit kaikki arjen rutiinit ylösalaisin laittaessaan tulevat yleensä kuin tilauksesta etenkin, kun niihin osaa suhtautua oikein. Joku vuosi sitten olisi vielä ahdistanut, mutta nyt nautin.

.
Mielestäni on erittäin tervettä osata keskittyä ja ottaa kaikki irti siitä, mitä kulloinkin tarjolla on. Näillä reissuillamme (etenkin kotikoti- ja mökkiosuuksissa) se on yleensäkin lepo ja läheiset ihmiset <3 Kelpaa!

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka