Anna Huhtilainen

Päänavigointi

www.annahuhtilainen.com

Mulle ilo, sulle palkka

Käsi ylös, jos et ole koskaan kuullut tai sanonut jotain poikkipuolista sanaa nykyajan lasten ja nuorten käytöksestä.

Veikkaan, että aika moni käsi pysyi alhaalla. Ja kyllä, omanikin – valitettavasti, joskin mielestäni joihinkin tosi räikeisiin tilanteisiin liittyen järkeenkäyvästikin.

Samalla lienee syytä pohtia myös sitä, mistä ja keneltä nuorempi sukupolvi on esimerkkiä käytöstapoihinsa nähnyt ja saanut. Tämä on kuitenkin jo oma tarinansa, mutta ihan varmasti meillä kaikilla aikuisilla on syytä katsoa peiliin edes pikaisesti. Toki ihmeidentekijöitä meistä kukaan ei ole eikä tarvitse ollakaan, mutta jokaisen luulisi kuitenkin osaavan tervehtiä, kiittää tai näyttää hyvää mallia johonkin muuhun pieneen, mutta sitäkin arvokkaampaan ja merkityksellisempään tapaan.

Ja nyt alustuksesta itse aiheeseen :D Omassa lapsuudessani myö käytiin veljeni kanssa palmusunnuntaisin virpomassa vain mummit ja ukit. En tiedä tai muista, oliko silloin yleisesti tapana kiertää virpomavitsojen ovelta ovelle napurustossa tai vähän kauempanakin, koska meidän perheessä ei tätä harrastettu. Ilmeisesti oli, koska viime sunnuntaina kuulin ainakin monessa Instastoryssa ihmettelyä siitä, miksi virpojia ei enää nykyisin näy entiseen tapaan.

Meidän ovikello sen sijaan soi tiheään, ja onneksi ostettiinkin lauantaina kauppareissulla pussillinen pieniä suklaamunia mahdollisia virpojia varten. Jo virpojista itsestään tuli kiva mieli, mutta entistä suuremman hymyn kasvoilleni sai heidän loistavan hyvä käytöksensä. Meidän ovi kävi laskemani mukaan ainakin viisi tai kuusi kertaa ja rappusillamme oli vitsojensa kanssa niin noitia kuin pupuja yksin tai isommalla porukalla. Joitain jännitti selvästi enemmän kuin toisia, mutta yksikään lapsi ei jättänyt a) kysymättä, saako virpoa, b) kiittämättä palkasta tai c) toivottamatta hyvää pääsiäistä. Hitsit, olisi tehnyt mieli heittää perään aina vaikka ekstrasuklaat ihan noiden hyvien käytöstapojen vuoksi!

Toki virpojat kävivät ovella luultavasti aika pitkälti palkkojen eli suklaamunien ja muiden herkkujen perässä, mutta yhdenkään ovellamme käyneen lapsen kohdalla ei syntynyt olo, että tuollainen pieni suklaamuna olisi ollut liian pientä tai vähän. Päin vastoin :) Kuulin eräänkin lapsen sanovan ennen kuin ovi ehti mennä kiinni, että: ”Tää on kivaa!”, johon toinen jatkoi: ”Niin tää on tosi kivaa!”

Olen tähän asti suhtautunut hieman skeptisesti ovelta ovelle -virpojiin ehkä juuri siksi, etten tottunut tekemään sitä itse lapsena. Tämä viimesunnuntainen oli siis hyvin silmiä avaava kokemus itsellenkin :D Halloweenin karkkia tai keppostelua sen sijaan vielä vierastan, koska tuo juhla ylipäätään ei mielestäni oikein istahda suomalaiseen kulttuuriperintöön, mutta…ajat muuttuvat ja kai oman ajattelunikin pitäisi, vaikka joissain asioissa hyvin periaatteen nainen olenkin ;)

.
Nyt toivotan meille kullekin juuri omannäköistämme pääsiäisen aikaa! :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Kiitos hyvästä palvelusta

Heippa maanantai ja arki! Huh, kylläpä viikonloppu tai oikeammin loppuviikko hujahtikin nopeasti hyvässä seurassa :) ”Appi”vanhempien vierailu oli mukavaa vaihtelua arkeen ja vitsit, tuleepa tehtyä itsekin normaalista poikkeavia asioita kun kylässä on ihmisiä, joille näyttää Kemiä ja lähiseutuja. Plus että opin näillä sightseeingeilla itsekin joka kerta jotain uutta! Joskus viikonloppuisin tai kauppareissujen yhteydessä saatan heittää toiveen, että autoillaan vähän pidempää reittiä ja katsellaan paikkoja :D Yksin se on sitä paitsi paljon tylsempää!

Mutta paikkakunnastamme puheen ollen, uusi tekstini (edellistä sanaa klikkaamalla pääset lukemaan, jos linkki ei jostain syystä näy siulle eri värillä :)) ilmestyi Kemin kaupungin Ihmekaupungin ihmisiä -blogiin perjantaina. Kirjoittelin hieman yrittäjien palvelualttiudesta eli siitä, miten saada ja pitää asiakkaat tyytyväisinä eli siitä, mikä kaikki muukin kuin edulliset hinnat ratkaisevat ostopäätösten tekemisessä eli siitä, miten nettikauppojen kanssa asiakkaista kamppailevat kivijalkamyymälät voivat ainakin omalla panoksellaan nostaa tai säilyttää menestystään parhaalla mahdollisella tavalla. Eli siitä, kun sain äskettäin todella hyvää palvelua, joka mielestäni ansaitsi saada kiitoksensa laajemminkin :)

Perjantaisen blogitekstini linkkaaminen sopinee hyvin näin maanantaille, koska vielä on viikkoa jäljellä tehdä asiakaspalvelua hyvin ja pikkuisen sitäkin paremmin :) Ja totta kai samalla ystävällisyyden mentaliteetilla kohdata ihmisiä ylipäätään, olipa kyseessä työ tai vapaa-aika, tuntemattomat, puolitutut tai vaikka oma perhe. Tämä sataa lopuksi ihan meidän kaikkien laariin <3

.
Toivon ja toivotan paljon iloa ja aurinkoa just siulle! :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Kalenterointi best

Arjen asioissa ja erityisesti sen aikatauluissa tykkään suunnitelmallisuudesta. Meillä on keittiössä yhteinen kalenteri, johon merkitään molempien pienimmätkin menot ja jutut, jotka jotenkin vaikuttavat meidän normaaliin arkirytmiin. Iltamenot, fyssarit, työmatkat…joskus vielä ekstrana jotkut omat työaikataulunikin. Joskus juttua eli ns. merkitsemisen arvoisia asioita tuntuu olevan niin paljon, että saan tulkata miehelleni mitä eri päivien kohdalla lukee :D Tämä ei siis tarkoita, että myö oltais aina menossa ja tulossa, vaan sitä, että tosiaan tykkään kirjoitella aikalailla kaiken ylös.

Yhteinen kalenterimme auttaa pitämään ajatukset ja menot järjestyksessä. Meidän molempien on helppo vilkaista siitä onko jotain, ja jos niin mitä, tulossa. Tosin mieheni käyttää enemmän sähköistä kalenteria ja jostain syystä kääntyy usein miun muistini puoleen ennen yhteistä almanakkaamme. Ehkä tämä tosin kertonee myös siitä, miten kovasti pääni sisäinen kävelevä kalenteri tykkää pitää tietyt arkiset langat käsissään – tai ainakin tiedon siitä, mitä milloinkin tapahtuu. Okei, saattaa olla yhteydessä myös tuohon mistä kerroin, että joskus sullon niin paljon asiaa yhteen päiväruutuun, että hyvä kun itsekään saan selvää mitä siinä lukee :D

Kalenterisysteemimme on ollut meillä käytössä koko yhdessäasumisemme ajan eli reilu viisi vuotta. Sinänsä pieni, mutta kuitenkin niin iso apu arjenhallinnassa. Plus että vuoden lopussa on aina hauska selata mennyttä 12 kuukautta: miten merkinnöistä pompsahtaakaan mieleen sellaisiakin tapahtumia tai asioita, mitä tuskin muuten olisi enää muistanutkaan :) Mieleen palaa esimerkiksi, mitä just tuolla reissulla tapahtui tai miksi juuri tuolloin kävi lääkärissä. Sellainen minipäiväkirja siis :D

…ja jokaisen vuoden alussa on aina yhtä ihana aloittaa puhtaalta pöydältä tai ainakin sivulta :) (Olisi muuten pitänyt ottaa tähän vertailukuvaksi miltä tammikuun sivu näytti helmikuulle kääntyessä – ei ollut enää näin tyhjää kuin ennen vuodenvaihdetta kalenterin ostaessani :D)

Ja mistä miulle tuli mieleen kirjoittaa juuri tästä juuri tänään? Siitä, että hyvästä kalenteroinnistani huolimatta arki saattaa joskus yllättää. Kuten viime sunnuntai-iltana, kun kävimme tulevaa viikkoa läpi. Sanotaanko näin, että onneksi en ollut hoksannut alkaa ajatella asiaa vielä aiemmin – muuten en olisi saattanut osata ottaa viikonloppua ihan yhtä iisisti :D Sanotaan myös näin, että nyt torstai-iltana voin taputtaa itseäni olalle tehokkaasta alkuviikosta sekä aloittaa pidennetyn ja pieniä työhommia lukuun ottamatta vapaan viikonlopun meille matkanneiden mieheni vanhempien seurassa.

.
Mutta arki <3 Suunniteltuna ja välillä jopa vähän spontaanina. Ihan parasta!

.
ps. Uusi kalenterointiini liittyvä harrastukseni on muuten ollut vuodenvaihteesta lähtien kirjata joka aamu ylös päivän pituus. Välillä tunnen itseni todella mummoksi, kun en tosiaan ole tähän päivään mennessä tottunut (= halunnut tottua) käyttämään muuta kuin paperikalenteria, ja nyt vielä teen tällaista vuodenkierron seurantaa :D Mutta mikäpä tässä on seuraillessa, kun päivä pitenee tälläkin hetkellä seitsemän minuuttia vuorokaudessa, eli yötön yö on jos ei nyt ihan kohta, niin ainakin melkein ihan kohta täällä :D

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Vielä kaikki mahdolliset kilometrit, kiitos!

”Kuka ois uskonut joulukuussa, että tänä talvena mie hiihdän Kiteellä, Kemissä, Lappeenrannassa ja Savonlinnassa?”

Näin pohdin kotona ääneen viime viikolla. Vaihtelevan viha-rakkaussuhteeni hiihtoa kohtaan tuntien naurahdin tuon retorisen kysymykseni päälle, enkä edes odottanut saavani vastausta siihen. Kunhan vain hämmästelin.

”No mie! Yleensä kun sie päätät jotain, niin sen kyllä toteutat vaikka mikä ois!”, mieheni vastasi spontaanisti.

No, niinhän se taitaa usein mennä :D Jos olisin arvannut, että kysymykseeni vastataan, ois miun ollut ehkä hyvä muotoilla se hieman yksioikoisemmin tyyliin: ”Kuka olisi uskonut, että ylipäätään hiihdän tänä talvena?”

Tuolloin olisi kyllä saattanut olla hieman hiljaisempaa – meidän molempien ajatuksissa.

Viime joulupäivä nimittäin muutti kaiken. Miulla iski ihan hirveä hinku ladulle, josta en ole sen jälkeen malttanut pois ollakaan. Puoliksi vitsillä nimittäin otin sukset mukaan Kiteelle joulunviettoon lähtiessämme, enkä olisi yhtään ihmetellyt jos ne olisivat tulleet samassa avaamattomassa pussissaan takaisin.

Tai oikeastaan, tässä kohtaa tuo päättäväisyyteni taisi astua esiin. Jossain sisimmässäni olin varmasti päättänyt, että ihan turhan takia suksiani ei mukana roudata. Tiedättekö vähän sama juttu kuin jos on pukenut päälleen treenivaatteet, niin illalla niitä ei yksinkertaisesti voi riisua ennen kuin on urheillut edes vähäsen (tässä muuten hyvä motivointikeino!)? :D

Päättäväisyyteni, uusien suksieni, loistavien kevätsäiden ja kaikkien muiden fasiliteettien ohessa tässä kuvassa on kuitenkin se voimakkaimmin, mutta ei yhtään painostaen ladulle vienyt tekijä <3

Miulle käy usein niin, että antaessani pikkusormen menee koko käsi. Ja myönnän, että tässä sitä taas ollaan. Esimerkiksi eilisaamuna jo heti sängystä noustuani ja ennen aamupalaa totesin, että tekee niin paljon mieli hiihtämään! Se on jo tosi vakava merkki kun kyse on miusta, joka tarvitsee aina oman aamuhetkensä ennen suurempia ponnisteluja, tyyliin edes jo edellämainittujen päivävaatteiden (itselläni yhtä kuin treenivaatteet :D) pukemista :D Se on myös tosi vakava merkki siitä, että tämä tosiaan on kääntynyt pelkäksi rakkaussuhteeksi. Olen aika laiska tilastoimaan erinäisiä asioita, mutta tämän talven kilometrit olisi oikeasti kannattanut kirjata ylös. Jos niitä voisi sitten kauden jälkeen vähän ikävöidäkin, niin vastaavasti niiden suoma ilo kannattelisi varmasti aina tulevan talven ensilumenlatuihin asti :D

Ehkä joulupäivän ekalla hiihtokerralla en kuitenkaan arvannut, että huhtikuun 8. päivä ollaan pisteessä, jossa motiivikonfliktoin mielessäni, toivonko enemmän kevään saapumista vai talven vielä vähän aikaa jatkumista. Saisko molemmat?! Tai voisiko edes ladut kestää ympäri vuoden? Ois nimittäin ihan parasta! Olen jo vähän eli aika paljonkin pohtinut sitäkin, että mitäs sitten hiihtokauden jälkeen? Palaanko taas spinningin pariin vai tuplautuuko kävelylenkkieni pituus? Tällä hetkellä kaikki raittiissa ilmassa tapahtuva liikunta houkuttelee huomattavasti enemmän, mutta hölkkälenkkien luulen olevan tämän kevään ja kesän osalta naftaliinissa. Tää talven aikana tankkaamani happirikastuminen on jotain ihan korvaamatonta, ja tiedän raittiin ilman tehneen taikojaan koko yleisvoinnilleni.

.
Mutta hiihdetään nyt vielä yhtään mahdollisuutta missaamatta niin pitkään kuin latuja riittää. Ja kevät, saat siekin tulla. Mutta silleen latujen kuntoa kohtaan lempeällä tavalla, joohan? Sydänsilmähymiö

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Kirjoitusolon iskiessä

Kirjoittaminen on ihme juttu. Miulla saattaa joskus pyöriä päässäni useitakin ajatuksia teksteihin, mutta jos fiilis ei ole oikea, saan tuijottaa tyhjää tekstikenttää loputtomiin. Jotain kirjaimia saatan saada näpyteltyä, mutta todennäköisesti deletoin ne yhtä nopeasti. Koska jos hetki ei tunnu oikealta kirjoittamiselle, harvoin sisältökään muotoutuu juuri haluamani kaltaiseksi. Tai sellaiseksi, miltä tietäisin sen kuulostavan parhaimmillaan, eli juuri silloin kun olen naputellut sen kirjoitusolossa.

Sitten on hetkiä, kun kone on vain otettava syliin ja päästettävä sormet näppikselle, kuten eilen illalla kuin salama kirkkaalta taivaalta kello 19.45. Miulla oli pyörinyt idea yhtä ei niin kiireellistä työtekstiä varten mielessäni jo hyvän tovin, kunnes kirjoitusolo iski ihan puskista. Olisin ehtinyt käydä tämän toimekasiannon kimppuun vasta vaikka ensi viikolla, mutta en millään malttanut odottaa enää hetkeäkään. Koska nyt puolestaan tiesin sen, että jos annan ajatuksen jäädä muhimaan, niin se ei enää tekeydy eteenpäin, vaan korkeintaan hieman taantuu. Tällaiset idea- ja kirjoitushuiput yhtä aikaa ovat itselleni niin inspiroivia hetkiä, että miusta tuntuu kuin silmäni ja sormeni syttyisivät ja fyysisestikin tulee olo, että en vain malta odottaa enää yhtään. Inspiraatio on päästävä purkamaan, tai miusta tulee ihan levoton ja en oikeasti osaa ajatella mitään muuta kuin että olisinpa nyt koneella ja saisinpa tämän kaiken ulos. Vähän kuin pieni lapsi, jolla on pikkuisen liikaa energiaa ja joka pyörii kuin väkkärä kun ei tiedä mihin sitä lähtisi purkamaan.

On myös tällaisia aamuja kuten tänään, kun ei ole oikeastaan mitään erityistä ideaa, mutta on vain se kuuluisa kirjoitusolo. Kun en ajattele liikaa tai ota paineita mahdollisimman mediaseksikkäästä sisällöstä tai huomiotaherättävästä klikkiotsikosta, yhtäkkiä huomaankin ruudun olevan täynnä tekstiä. Ihan jostain mielen syövereistä tupsahtanutta ja omalta tuntuvaa. Kenties täysin päätöntä, hännätöntä ja lukijoille mitään lisäarvoa, -informaatiota tai -oppia tarjoamatonta (ja mitä muita näitä bloggausoppaiden kultaisia sääntöjä nyt olikaan), mutta itselleni merkityksellistä omien ajatusteni purkamista ja kirjoitusinspiraation tasaamista. Sellaisia oman pääni sisäisiä spurtteja, jotka haluan hyödyntää: kun tällainen inspiraatio vallitsee mielessäni jo aamulla, tiedän sen usein kantavan iltaan asti tehden siinä välissä koko päivästä tehokkaan ja hyväntuulisen :)

.
Mihin sie koet ja purat inspiraatiotasi? Tiedän, että kohteita ja ”omia juttuja” on kirjoittamisen lisäksi paljon muitakin, joten olisi mielenkiintoista kuulla niistä! :)

Mukavaa alkavaa viikonloppua!

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa