Anna Huhtilainen

Päänavigointi

www.annahuhtilainen.com

Onko tämä kaikki jo kirjoitettu valmiiksi jossain?

Taannoin ukkosta seuratessa tuli taas ihailtua ääneen luonnon upeita voimia. Miten mahtavaa ja lopulta miun mielestä myös ihan oikein meidän ihmiskunnalle on se, että on vielä ainakin yksi asia, johon emme voi itse vaikuttaa – siis jos ilmastonmuutosta ehkäiseviä tai tukevia valintojamme ei nyt oteta huomioon. Kukaan meistä kun ei voi määrätä kellonlyömää, jolloin ukkonen alkaa tai mihin salama iskee tai on iskemättä. Kukaan meistä kun ei voi valita edes seuraavan päivän säätä tai ensilumen ajankohtaa, toivoa vain.

Samalla tavalla pohdiskelen usein koko elämän kulkua. Tapahtuuko meille jotain – tai yhtään mitään – vain ”ihan huvikseen”? Olipa tekemämme valinnat spontaaneja tai tarkkaan harkittuja, onko joku jossain tiennyt tai jopa tehnyt ratkaisumme jo paljon ennen kuin itse ehdimme tai pääsemme sanomaan asiaan joko kyllä tai ei? Joskus saattaa huomata olevansa ihan ”sattumalta” oikeassa paikassa oikeaan aikaan, mutta kuljettiko juuri sinne ja juuri silloin sittenkin se kuuluisa jokin?

Voimme kyllä päättää ostammeko kaupasta ruis- vai kauraleipää, omppuja ja vai banaaneja, mutta yhtään laajemmassa kuvassa: mikä kaikki on meidän puolestamme jo ennalta käsikirjoitettu, ja mihin meillä oikeastaan on valtaa? Okei, konkreettisesti ajateltuna ihan tosi moneen asiaan, mutta siitä päästään taas miksi?-kysymyksen pariin. Aivot käskyttävät käsiämme nappaamaan ostoskärriin mitä nappaamme, mutta miksi? Tiedämme, että joku on herkullista, terveellistä tai hyödyllistä, koska olemme jostain oppineet niin. Mutta mikä meidät on ajanut tai ollut ajamatta tuon tietolähteen pariin? Oma mielenkiintomme, ulkopuolelta tulleet signaalit vai ihan joku muu? Entä jos maailmasta sulkisi kaikki käyttäytymiseemme vaikuttavat ja sitä muokkaavat tekijät pois, mikä meitä silloin ohjailisi?

Onko tämä kaikki jo kirjoitettu valmiiksi jossain?

Äsken suihkussa laitoin silmät kiinni hetkeksi ja mietin, että jos en tietäisi sijaintiani, voisin ihan hyvin kuvitella olevani vaikkapa vielä Kouvolan kotimme kylppärissä. Silmät suljettuina palasin ajassa muutaman kuukauden taaksepäin johonkin vastaavaan hetkeen, jolloin muutostamme ei ollut vielä aavistustakaan. Vai oliko sittenkin? Oliko tämäkin kirjoitettu jo johonkin kässäriin (koska sattumiin en edelleenkään suostu uskomaan)? Toisaalta: yhdellä omalla päätöksellä voi olla koko elämää muuttava vaikutus, mutta siihenkin liittyen on suunnattoman kiehtovaa pohtia, miten asiat johtivat tuohon valintatilanteeseen?

.
Tällaisia kepeitä aiheita pohdiskelin tänään aivot ihan solmussa. Kuka? Mitä? Missä? Milloin? Itse uskon, että joku jotain jossakin joskus, eikä miun tässä hetkessä ehkä sen enempää tarvitse tietääkään. Ai niin ja miksi? Kenties siksi, että oma tehtäväni on elää ja katsoa, mitä itseäni varten on suunniteltu :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Takaumia Takajärvellä

Oi mikä sunnuntai! Tällaisiin alkusyksyisiin viikonloppuihin liittyy vahvasti muisto lapsuudessa tehdyistä metsäretkistä. Ei tarvinnut lähteä edes kauas, kun ruisleivät maistuivat eväspaikalla ulkoilmassa sata kertaa paremmilta kuin kotona syödessä. Sää oli aina (!!) aurinkoinen, ja tuuli ainakin kultaisissa muistoissa jotain ihan muuta kuin jäätävän viimainen.

Hankin itselleni tällä viikolla uuden kameran ja kun eilen en viitsinyt lähteä ulkoiluttamaan sitä sateiseen säähän, tämän päivän puolipilvinen keli oli suorastaan pakko päästä hyödyntämään! Tuosta ihan meidän vierestä lähtee kuntoreitit ja niitä pitkin suuntasin Takajärvelle. Paikasta en juuri muuta tiedä kuin että otaksun siellä olevan yleinen uimaranta ja kesäisin kenties beachvolleykentät. Niin ja että viimeksi sieltä kautta kiertäessäni eksyin ja noin viiden kilometrin pituiseksi suunnittelemani lenkki lähes kolminkertaistui :D Nyt onneksi sujui jo vähän paremmalla menestyksellä!

Reilu pari tuntia vierähti ihan hujauksessa ja fiilistellessäni koin taas hetken olevani Anna yhdeksän- enkä kakskytyhdeksänvee. Tänään vain äiti ja pikkuveli puuttuivat. Niin ja tietty filmikamera, jonka tuotoksia olisikin jännitetty sitten hieman pidempään kuin mitä näiden kuvien koneelle siirtämisessä meni ;D

Ai että mie odotan, kun pääsen ihan kunnolla kiinni tämän uuden kamerani sielunelämään! On muuten tämä valokuvaaminenkin lajina ihan uudella tavalla inspiroivaa ikioman kunnollisen välineen kanssa. Meillä on siis ollut olemassa järkkäri jo aiemminkin, mutta kun se ei oo alunperin ollut miun, niin onhan tää tunne ihan erilainen ;) Kaikkien kenkien tai meikkien sijaan mie oon materialismionnellisimmillani saadessani käsiini jotain uutta elektroniikkaa :) Myös kuvien käsittelyyn paneutuminen instafilttereitä ja -säätöjä enemmän kiinnostaa, mutta kaikki ajallaan. Niinpä jos nyt valokuvaamisen superammattilaisena näet heti mitä näille kuville kannattaisi tai siis olisi kannattanut tehdä ennen julkaisemista, niin vinkkaa (mutta armollisesti, pliis!) ;)

Muistattehan että kerroin täällä tuulevan noin about aina?! ;)

.
Ihanan leppoista!

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Kaikkea pientä Kemistä

Muutamassa edellisessä postauksessani olen kirjoitellut siitä, että vaikka arki on muuttunut lähes kokonaan, ei se ole oikeastaan muuttunut ollenkaan. Jep, tosi loogista, mutta kyllä työ tiiätte mitä tarkoitan ;)

Tottahan se on, ettei arkea täysin sellaisenaan voi muuttaa paikasta a paikkaan b. Vaikka mielentila pysyisikin samana, niin konkreettisesti eri osoite ei tarkoita pelkästään sitä, että täytät (= yrität muistaa täyttää ;)) netissä lomakkeet muuttuneilla tiedoilla, tai että navigaattorin ”koti” viekin muualle kuin Savonkadulle. Vilkaistaanpas siis, mitä muutakin uusi osoite on viimeaikoina tarkoittanut tai millaisia huomioita herättänyt!

– Ruotsiin on lyhyt matka, mikä tuntuu tosi hassulta. Kuten myös se, että Ikean kassalle ei olisikaan tarvinnut syöksyä suinpäin ryntäillen, koska niin, kellohan on siellä tunnin vähemmän kuin Suomen ajassa ollut sulkemisaikaa näyttänyt kelloni ;)

– uusia sanoja putkahtelee sieltä täältä. Jos ja kun mie Kitteen murteineni herätän täällä ”No mie arvasinkin, että oot tullut jostain muualta!” -tyyppisiä ajatuksia, niin meidän naapurin 5-vuotiaan pojan pohtiessa, mitä tapahtuisi jos peruuttaisin autollani kaivinkonetta pahki, kävin päässäni kamppailua että vastatako tässä nyt ”hyvin” vai ”huonosti”?! :D Ja selvennyksen vuoksi: tuo mielikuva hänelle syntyi vain ja ainoastaan siitä, että tässä meidän tiellä tehtiin asfaltointitöitä ja työkoneita oli jos jonkinmoisia. Eli mitään todellista tilannetta ei ollut olemassa ;) Ai niin ja huonostihan siinä olisi käynyt, selvitin!

Näistä Savonlinnan eli etelän (lue tekstiä eteenpäin, niin ymmärrät ;)) tuomisista niin kiitollisena! <3

– ruoka on täällä kalliimpaa kuin etelämmässä. Ei paljon, mutta tällaiselle kilohintojen ulkoamuistajalle kymmenen tai parikymmentä senttiä siellä täällä osuu kyllä tehokkaasti silmään ;)

– …mutta puna- eli täälläpäin keltalaputettuja tuotteita on kaupoissa ihan superpaljon! Hitsi kun alkaa pakastimen vetoisuus pistää jo tarjoushaukan harrastuksia vastaan :D

– tänne ei oo vieläkään tullut ensilunta ;) – eli toisin sanoen sää ei ole tuntunut yhtään sen kylmemmältä kuin syksyisin vaikkapa Kouvolassa

– omakotitalossa naksuu ja paukkuu varmasti paljon enemmän kuin kerrostalossa – ainakin niinä parina yönä, kun olen ollut täällä yksin ;) Ei kun oikeesti miun piti kirjoittaa tähän, että pientä puuhailua riittää koko ajan ja mahdollisen tylsyyden hetkellä tekemistä ei tarvitse lähteä etsimään omaa pihaa pidemmältä

– kotiovesta ulos astuessani en pystyisi heti sanomaan, missä päin Suomea olen. Kun muutama viikko sitten kävimme veneilemässä, niin saarissa eron kyllä huomasi selvästi, kun luonto oli paljon karumpaa ja kitukasvuisempaa

– kuntosaleja löytyy vaikka muille jakaa! En ymmärrä miten kaikille riittää kävijöitä, mutta hieno juttu, että ilmeisesti riittää! :)

– säätiedotusta katsoessa silmäni hakeutuvat edelleen yhdeksän kertaa kymmenestä Itä-Suomeen. Puoli ysin uutisten jälkeen Pohjois-Suomen osuus on ehtinyt vilahtaa ohitse kerran jos toisenkin, kun en vain tajuu vaikka tapittaisin telkkaria mitenkin keskittyneesti :D

– miusta tuntuu, että ihmiset on täällä joko tosi juroja tai sitten erittäin rempseitä ja puheliaita. Sellaisiin välimalleihin en oikeastaan muista törmänneeni tai sitten vain kiinnitän luonnollisesti eniten huomiota noihin ääripäätapauksiin

– monikaan paikallinen ei koe asuvansa Pohjois-Suomessa, saati Lapissa, vaan Keski-Suomessa – kuten se itse asiassa maantieteellisesti melkein onkin. Ja Kitee ja Savonlinna tuntuu olevan monelle jo etelää, ja Kouvola on käytännössä Helsingissä :) Mutta näinhän miusta itsestänikin aina lapsena tuntui, kun ajoimme pääkaupunkiseudulle ja Utin aakkosaseman kohdalla oltiin jo melkein perillä ;)

– täällä tuulee lähes koko ajan (paitsi silloin kun ei tuule, kuten alemmassa kuvassa :D), tai sitten vain kiinnitän siihen huomiota. En tiedä varmaksi, kummasta on kyse :D

.
Tällaisia ajatuksia tänään :) Todennäköisesti tästä jäi taas ajatuksenvirtaa seuratessani uupumaan vähintään puolet, mutta voin tehdä samantyyppisen tilannekatsauksen jonkun ajan kuluttua, kun ollaan vietetty täällä jo pidempi aika. Katsotaan, saanko silloin vetää mitä kohtia yli ja mitä uutta olen ehtinyt havainnoimaan! :D

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Kohtaa, käsittele, kiitä

Myö vietettiin viikonloppu Savonlinnassa ja siellä sain kertoilla taas monille, miten elämämme Kemissä on lähtenyt sujumaan. Luulen tai ainakin toivon, että äänessäni kuului tyytyväisyys ja kiitollisuus siitä, miten asiat jälleen kerran ovat järjestyneet ja loksahdelleet kohdilleen. Siitäkin huolimatta, että välimatkaa on satoja kilometrejä ja muuttoomme toki liittyi monenlaisia haikeudenkyyneleitäkin kirvoittaneita hetkiä.

Kiitollisuusajattelu saattaa jonkun mielestä kuulostaa pelkältä sanahelinältä ja siltä, että siellä taas yksi hölmö toistelee jotain, mitä on joidenkin viisaampien jossain kuullut puhuvan. Että kun nyt tuntuu olevan trendikästä puhua henkisestä hyvinvoinnista, joita hihhulihommiksikin on kuultu kutsuttavan, niin siitäpä nyt sitten hyvä aihe blogitekstillekin. Vähän kuten kirjoitin optimistisuudestakin vasta äskettäin.

Mutta miun mielestä nää jutut on aivan liian tärkeitä – ja järkeenkäypiä – saadakseen hihhulihommien leiman. Niin ja toki muodossa tai toisessa myös omakohtaisia ihan meille jokaiselle, uskaltaisin väittää! En todellakaan tarkoita, että elämän täytyisi olla koko ajan pelkkää kiitoksen toistamista. voitte uskoa, että monien seuraavien oman elämäni esimerkkien kohdalla itsellänikin on kestänyt kauan osata sanoa kiitos. Tai edes ymmärtää, että luopumisen, ärsyyntymisen, harmituksen ja suuren surun jälkeen tuollekin sanalle saattaisi vielä joskus olla paikkansa. Vieläpä vilpitön sellainen.

Kiitos, että muutama vuosi sitten silloinen autoni simahti ja jätti miut tienvarteen. Ilman tätä kokemustani olisin stressannut entistäkin pidempään reistailevaa autoani ja arkaillut lähteä ajamaan sillä yhtään pidempiä matkoja. Tiesin uuden auton ostamisen olleen ajankohtaista jo pidempään, mutta nyt vihdoin sain aikaiseksi tehdä sen.

Kiitos, että olen miulla on kokemus seurustelusuhteesta, jossa en ollut onnellinen. Ilman tätä kokemustani en varmasti osaisi arvostaa nykyistä elämäntilannettani näin paljon! Saattaisin nähdä parisuheessamme lukuisia ”virheitä”, jos miulla ei olisi kokemusta muusta ja en siten ymmärtäisi millaisen itselleni täydellisen miehen kanssa saan elämäni jakaa.

Kiitos, että olen menettänyt oman isäni. Ilman tätä kokemustani olisin saattanut sanoa monta kertaa nykyistä harvemmin äidilleni ja veljelleni, miten paljon heitä rakastan. Oikeastaan meidän iskän kuolema oli varmasti lähtölaukaus kiitollisuusajattelulleni ja aivojeni uudelleen ohjelmoinnille kaikilla elämän osa-alueilla.

Kiitos, että olen joutunut ottamaan monista asioista vastuuta jo hyvin nuorena (ks. edellinen kohta). Ilman tätä kokemustani saattaisin vasta nyt 29-vuotiaana opetella niitä juttuja, joihin poikkeuksellisesti aloinkin perehtyä jo reilu kymmenen vuotta sitten. Tästä oivaltavasta ajatuksesta miun on itse asiassa kiitettävä veljeäni, joka tämän fiksusti totesi joskus muutama vuosi sitten, kun tuskailin taas jonkun virallisen paperin kanssa.

Kiitos, että olen aloittanut elämäni useamman kerran ns. alusta uudella paikkakunnalla ja uusien ihmisteln ympäröimänä. Ilman tätä kokemustani terve itsevarmuuteni ei todennäköisesti olisi kasvanut nykyisiin mittoihinsa ja saattaisin olla paljon epäileväisempi minäpystyvyyttäni kohtaan.

Kiitos, että olen joutunut pohtimaan oman yrittäjyyteni kannattavuutta ja asiakkaideni riittävyyttä. Ilman tätä kokemustani olisin varmemmin jäänyt laakereilleni lepäämään ja miulla ois huomattavasti vähemmän kontakteja sekä verkostoja eri suuntiin. Niin ja tietty niitä asiakassuhteita, joista suurin osa on oma-aloitteisuuteni aikaansaamia.

Kiitos, että vuokra-asunto, johon ensimmäistä kertaa kotoa muuttaessani menin, oli pieni ja kulahtanut yksiö. Joka itse asiassa muuttopäivänä oli vielä (loppuKIN)siivoamaton pommi entisen asukkaan jäljiltä. Ilman tätä kokemustani olisin saattanut ottaa seuraavat siistit asuntoni itsestäänselvyyksinä. Vaikka siistejähän niiden muuttopäivänä käsitykseni mukaan kuuluisi ollakin, mutta ymmärrätte kyllä mitä tarkoitan.

Kiitos, että eräässä sijoitusasunnossani tapahtui muutama vuosi sitten raju vesivahinko. Ilman tätä kokemustani en ehkä vieläkään tietäisi, miten vuokranantajana toimia kyseenlaisen tilanteen kohdatessani.

Kiitos, että en lapsena saanut uusia farkkuja, toisia korvareikiä tai hiustenvärjäystä sormia napsauttamalla. En tiedä miksi juuri nuo kolme kokemusta ovat jääneet mieleeni yhtä elävästi kuin niitä varten itkemäni esiteini-ikäisen itkut ja koska kaikilla kavereillakin on -tyyppisten perusteluiden riittämättömyyden. Ilman tätä kokemustani olisin saattanut helposti lipsahtaa kuvitelmaan siitä, että monet asiat tuotaisiin eteen ilman minkäänlaista vaivannäköä.

Kirjoitin nuo esimerkit ylös täysin siinä järjestyksessä, kun ne ajatuksenvirtana mieleeni tulivat. Ehkä arvaattekin, minkä kohtien kanssa kiitoksen sanominen meinaa edelleen erityisesti nostaa palan kurkkuun. Mutta sitähän kiitos vähintään usein, ellei jopa aina vaatiikin: että on ensin antanut tulla kaikkien niiden tunteiden, jotka tilanne on itsessä herättänyt – ja pystynyt kohtaamaan sekä käsittelemään ne.

.
Hihhulihommia tai ei, niin mieluummin kohtaan, käsittelen ja kiitän kuin katkeroituisin.

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Kun kuplan poksahtaessa ei putoakaan

Tottahan se on, että aina kun elämässä tapahtuu joku positiivinen muutos, jo se itsessään kannattelee määrätyn ajan. Kenties sulkee hetkeksi omaan kuplaansakin, mutta kuten monet kerrat todettu ja huomattu, kuplilla on tapana poksahtaa ja niiden ulkopuolella odottelee normaali arki. Se ihan tavallinen ja tasainen, jota lopulta eletään olipa sijainti mikä tahansa. Toki ympäristön muuttuessa kuljet toista reittiä kauppaan, ohjelmoit aivosi ymmärtämään säätiedostusta katsoessasi, että mihin päin karttaa tässä täytyykään nyt itsensä sijoittaa ja tarkistat kotoa lähtiessäsi kolmen oven olevan lukossa entisen yhden sijaan. Muun muassa. Nimimerkillä kokemusta on, kaikesta edellä kirjoittamastani.

Ensiarvoisen tärkeää onkin se, miten olet asiasi hoitanut ja mihin jamaan arkesi elänyt tuon kuplan ulkopuolella. Uudesta hienosta kodista saa hyvää mieltä päivittäin, mutta aika yksinäiseksi ja surulliseksikin itseni kokisin, jos meillä olisi vain nämä seinät. Jos katselisin niitä päivät pitkät pohtien, että tulikohan nyt tehtyä vähän huono siirto. Kuvaisin someen huonetta kerrallaan ja hehkuttaisin elämää, mutta oikeasti nieleskelisin puhelimen tällä puolella kyyneleitäni. Ei kuulostaisi kovin hyvältä.

Mutta se tasainen ja sopivan tasapaksukin arki kuulostaa. Sekä tuntuu! Veikkaan, että juuri se on yksi tekijä, miksi olemme kotiutuneet niin hyvin ja nopeasti. Meillä on ollut jo useamman vuoden ajan hyvä arki, hyvät perustukset, jotka ovat kantaneet vaikeita asioita kohdatessa, ja joiden puitteissa on vastaavasti voinut täysin rinnoin iloita kaikesta hyvästä. Vähän niin kuin talokin pysyy sitä varmemmin pystyssä, mitä paremmalle maaperälle ja perustuksille sen rakentaa. Tai silleen kyl työ tiiätte, terveisiä rakentajasuvusta, mutta mie oonkin aina ollut tässä kirjoittamisessa vähän parempi ;)

Olen nähnyt ympärilläni ja suhteellisen lähellänikin tosi paljon ihmisiä, joilla on kyllä sitä ja tätä ja mitä kalliimpaa, sitä parempi. Näennäisesti. Kaikki näkee mitä on ulospäin näyttää, mutta sisälle ei aidosti kukaan. Voin olla väärässä, mutta itse ajattelen niin, että elämästä puuttuu joku hyvin perustavanlaatuinen palanen, mikäli arki täyttyy materian kilpavarustelusta ja sellaisiin ns. nappia painamalla saatavien hyvän olon lähteiden kuluttamiseen. Usein se vaikuttaa ulospäin vain isomman tyhjyyden täyttämiseltä, hetkelliseltä hyvältä ololta. Totuus (jos sellaisia on, mutta miun mielestä tässä asiassa on) kun on kuitenkin se, ettei mikään laukku, koru tai auto peitä sitä, jos elämän perusasioissa on joku vinksallaan. Ihan yhtä karvaita kyyneleitä itket olipa olallasi laukku luksusmerkiltä tai marketista, eikä paha mieli pienene, poditpa sitä miten kalliin auton ratissa tahansa. Ja toisekseen: jos kaikki tuodaan tarjottimella eteesi, niin mikä lopulta tuntuu enää tarpeeksi hyvältä?

Viinimarjoillekin hyvät perustukset, totta kai! ;)

Ja entäs sitten kun kaikki pinta ja irrallinen joku päivä viedään ja jäljelle jää vain se perusta? Perusta, jota voi olla astetta hankalampi lähteä enää kaivamaan esille sieltä talon raunioiden alta. Tai ainakin tuplatyön saa tehdä verrattuna siihen, että olisi jo aikanaan pysähtynyt paikalleen ja altistanut itsensä vaikeidenkin asioiden kohtaamiselle ja käsittelylle. Tukevasta talosta (sanan monessa merkityksestä, heheh ;)) on paljon mukavampi kuunnella tuulen tuiverrusta ja seurata sateen ropinaa. Toisaalta antaa myös auringon paahtaa ja porottaa suoraan kohti. Tukevaa taloa ei tarvitse lähteä heti paikkailemaan, vaan säännölliset kuntotsekit riittävät.

.
Tässä maailmassa taitaa lopulta aika moni asia ja ilmiö rakentua keskenään samanlaisista osasista :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa