Anna Huhtilainen

Päänavigointi

Treenit

Kauden vaihtuessa

Miun harmiksi, mutta teidän lukijoiden ja muiden jutuilleni alttiinaolevien siunaukseksi eräs h-kirjaimella alkava kauteni päättyi viime torstaina. Kun l-kirjaimella alkavassa paikassa kärjistetysti ilmaistuna jouduin jo kävelemään melkein enemmän kuin etenemään lajille varsinaisesti tyypillisellä tyylillä, ajattelin, ettei lopettaminen ole enää luovuttamista, vaan luopumista.

Instassanikin kirjoittelin, että viime loppuviikon olin kuin kala kuivalla maalla. Vertaistukea oli kuitenkin saatavilla hyvin läheltä, koska ”onneksi” meitä on tässä kodissa kaksi samanlaista. Tai oli, koska elämä on jo alkanut voittaa, kun maailmaa on ollut vähän pakkokin alkaa katsoa muidenkin kuin h-lasien läpi.

Nyt viikon aikana ollaan käyty salilla ja spinningissä, ja koska ihan tuulipukupariskunta myö ei vielä olla (vaikka samanlaiset takit joskin onneksi eri värisinä meiltä kyllä löytyykin :D), liikutaan myö ihan ominemmekin. Kirjaimellisestikin. Siinä missä toinen tykkää käydä juoksemassa, oon mie tainnut löytää BodyPumpin taas pitkän tauon jälkeen.

Paitani No bad vibes -tekstin piti näkyä kuvassa, mutta ei näy :D Onneksi se on kuitenkin kantava ajatus tällä hetkellä :D

Voin kyllä myöntää, että ensimmäinen salillelähtökerta noin kolmen kuukauden tauon jälkeen oli aika nihkeää. Ensinnäkin piti ihan miettiä, että mitä tarvitsee mukaansa. Salikassi? Hähtäh? Missä se on ja mitä sinne pakataan?! Treenitrikootkin puristivat. Paitsi aiiniin, olenhan about koko talven urheillut täysin vastaavissa housuissa, mitä nyt materiaali on ollut ulkoliikunnan vuoksi hieman paksumpi mutta kireys täysin sama. Jamitänäitänyton, selvästä luopumisen tuskasta koituneita ajatuksia ja tunteita.

Toisaalta juuri luopumiset asiassa kuin asiassa antavat aina hyvää perspektiiviä. Viimeviikonloppuisen murheeni alhossa huomasin ajattelevani, että mitä mie tässä oikein marisen. Jossain muualla joku toinen makaa sohvalla sen vuoksi, ettei hän jonkin terveydellisen seikan vuoksi pääse liikkumaan, vaikka miten kovasti haluaisikin. Ja siinä sitä vain kehtasin valittaa, kun joudun huimat puolisen vuotta odottamaan, että pääsen taas laittamaan ässät jalkaan ja lähtemään ällälle. Miulla on toimiva kroppa ja oikeastaan loputtomasti lajeja, mistä valita mitä lähteä tekemään.  Ei ole itsestäänselvyys sekään, että oma kuntoni ja vointini on sellainen, että miusta on aktiiviliikkujaksi ja vieläpä päivittäiseksi sellaiseksi :) Mutta koska näin on, en lopulta voi tai edes halua taas olla kuin kiitollinen ja valjastaa pystyvyyteni hyötykättöön.

.
Ja ps. Onpa se liikunta mitä tahansa, niin aina se tuntuu yhtä hyvältä! Edelleen tiettyjen asioiden omassa päässä hyväksyminen sekä ulko-ovesta lähteminen  ovat rankimpia suorituksia :D

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Jospa ongelma onkin uusi mahdollisuus?

Miulla on pieni ongelma. Tai itse asiassa väärin, miulla ei ole ongelmaa, vaan ainoastaan muuttunut tilanne, joka kyllä ratkeaa pienellä pohdinnalla ja uudella asennoitumisella.

Kuten tiedätte, niin about viimeisen vuoden ajan olen käynyt muutamia salitreenikertoja lukuunottamatta pääsääntöisesti pumpissa ja spinningissä. Yleensä vielä tiettyinä päivinä ja tietyillä tunneilla: Kouvolassa ei edes tarvinnut vilkaista jumppa-aikatauluihin, kun muistin kyllä missä olla ja monelta. Kesän mittaan Kemiin muuton alkaessa lähestyä, rupesin selailemaan paikallisten salien (joita muuten on täälläkin paikkakunnan kokoon nähden paljon!) ryhmäliikuntatarjontaa. Olin jotenkin sulkenut silmäni kaikelta muulta paitsi pumpilta ja sitäkin enemmän spinningiltä.

En tiedä onko tässä kyse jostain maantieteellisestä suosikkituntien erosta vai mistä, mutta täällä Kemin saleilla tarjotaan spinniä keskimäärin kaksi tuntia viikossa. Toki on sitten virtuaalitunnit joilla voi polkea käytännössä milloin tahansa, mutta liveohjattuihin spinneihin tottuneena… Pari tuntia viikossa tuntui jotenkin ihan naurettavan vähältä siihen nähden, että Kouvolassa kävin tunneilla keskimäärin viitenä päivänä viikossa.

Eka miulle iski ajatus, että no mitäs mie sitten teen? Seuraavaksi mietin, että no kai niitä livetunteja tulee lisää sitten syksylukkareihin, kun kemiläistekin kaivautuu rannoilta takaisin treeneihin. No nyt kun syyslukkareita on alkanut tipahdella, niin tuo pari spinnituntia viikossa näyttää olevan edelleen aika vakio. Siis mitä ihmettä?! Ainakaan spinningtuntien määrä ei siis tule ratkaisevasti vaikuttamaan siihen, minkä paikan täältä uudeksi kotisalikseni valitsen. Jossain vaiheessa mietin ihan tosissani, josko ostaisin kotiin oman sisäpyörän. Se ajatus on edelleen olemassa, mutta vielä en ole suin päin ryntäilemässä kaupoille.

Tässä kun on ollut aikaa miettiä kaikenlaista, olen pohtinut, että miksi olen niin jämähtänyt ajatukseen spinningistä? Okei, se on sellainen laji, josta oikeasti tykkään ihan sydämeni kyllyydestä, kun voi antaa vain mennä ja tehdä mitä ohjaaja sanoo ja hiki on taattu. Ja saa istua, hahhah! ;D Mutta sitten toisaalta: mitä kaikkia kivoja treenejä suljen samalla pois ja toisaalta onko pelkästään yhden lajin pariin jumahtaminen lopulta edes kovin tarkoituksenmukaista? Sitä paitsi kun niihin kaikenlaisiin merkityksiin ja tarkoituksiin uskon, niin jospa tämäkin on taas universumin lähettämä viesti siitä, että nyt on aika laajentaa repertuaaria ja tehdä vähän jotain muutakin ja monipuolisemmin kuin pelkästään polkea sitä pyörää, joka ei edes kulje eteenpäin?

Nyt mennään torstai-illassa, ja tälle viikolle maanantaisen spinningin lisäksi on mahtunut jo muun muassa salitreeni ja ensimmäinen virtuaalituntini koskaan kahvakuulaillen. Havaintoni on, että kokonaisvaltaiseen hyvään oloon vaikuttaa jotain yksittäistä lajia enemmän se, että pääsen ylipäätään liikkumaan!

.
Siispä ekstin alkuun palatakseni: ongelma vai sittenkin uusi mahdollisuus? Koska mie en pääse niitä jumppalukkareita viilailemaan oman mieleni mukaiseksi, valitsen jälkimmäisen :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Vannomatta paras

Miulle ja kenties aika monelle muullekin on tuttu tunne, että kun jostain innostuu, niin innostuu sitten ihan täysillä. Toisaalta, syystä tai toisesta, innostus voi myös lopahtaa ihan yhtä nopeasti.

Montakohan kertaa miekin olen päässäni pohtinut ja blogiinikin kirjoittanut, että olen tainnut innostua uudestaan salitreenistä. Että jee, kävin tänään salilla ja se oli pitkästä aikaa tosi kivaa! Taidanpa ottaa tämä ohjelmistoon nyt ihan vakituisesti vaikka pari kertaa viikossa! :D En tiedä, onko itseni lisäksi kukaan kaivannut jatkoraporttien perään, mutta on syy, miksi niitä ei ole tullut. Ja syy on se, että innostuin (tai luulin innostuneeni), mutta jostain syystä homma ei kuitenkaan kantanut seuraavalle viikolle asti – ja tuolle pari kertaa viikossa -suunnitelmalle saatte työkin puolestani ihan vapaasti nauraa ;) Aina on vain ollut niin paljon helpompi turvautua ryhmäliikuntoihin, koska teet sen mitä ohjaaja sanoo ja that’s it. Ihan niinku noita salitreenejäkin ei vielä jostain selkärangasta irtoaisi, mutta tiedätte mistä puhun.

Sitten joskus elämä yllättää ja perinteiseen tapaan juuri silloin, kun vähiten osaat odottaa saati suunnittelet mitään. Ja kyllä, niinkin pienissä asioissa kuin liikuntaharrastuksissa! :D Nimittäin nyt kun en ole maalaillut mitään suuria kuvitelmia salille paluustani, olen löytänyt itseni sieltä viimeaikoina yllättävän monta kertaa. Okei, kaksi kertaa viikon sisään, hahah, mutta täysin ilman suunnitelmia tai aikatauluttamista! On vain tullut sellainen olo, että nyt ois kiva mennä. Ihan oikeasti tekis mieli!

Tällä kertaa mie en lupaa enkä edes haaveile mistään että montako kertaa minkäkin ajan sisään käyn treenailemassa. Jos tää kantaa, niin hienoa, mutta jos ei, niin ei ole myöskään väärin mennä bodypumpiin ja tehdä mitä milloinkin huvittaa. Kun salilla tuli aikanaan käytyä välillä ihan hölmöjä määriä (sinne toiseen suuntaan), niin ei kai siitä koskaan pääse irti, että asian suhteen omassa päässäni elää aina joku pieni muistuttajaääni. Että nyt kun tuohon aikaan verrattuna on tullut käytyä miinusviistuhattakakssataakolkytneljäkertaisesti, niin ois jo korkea aika edes vähän kaunistella tilastoja.

.
Mutta kun sellainen pakottamalla käyvä kone -toimintamalli ei vain enää toimi miulle tai miussa. Eikä tarvitsekaan, koska onhan tämä elämä niin paljon siistimpää, kun voi valita muidenkin juttujen kuin olkapää- tai takareisitreenin väliltä. Ainiin paitsi ettei niistäkään oikein voinut valita, koska oli niin tärkeetä tehdä tietyt asiat tiettyinä päivinä, ettei urheilijaurani nyt ihan sekaisin päässyt menemään! ;D

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Tämän oivalsin tänään

Arvatkaa mitä? Tänään miulle iski ihan uskomaton hinku kirjoittaa teille liikunnasta. Itseni hyvin tuntien, tuo tautihan ei sitten lähde muuta kuin näppikseni ääreen asettumalla ja sanaisen arkkuni avaamalla.

Yksi ongelma miulla kuitenkin on: mitä mie kirjoittaisin?

Tietynlainen writer’s block näihin liikuntajuttuihin liittyen miulla on ollut oikeastaan jo aika pitkään. Tekisi mieli kirjoittaa siitä, miten paljon hyvää oloa liikunta miulle tuo. Mutta ketä kiinnostaisi lukea tuollaisesta itsestäänselvyydestä? Ehkä jopa ne aikojen alun salitreenipostauksetkin liikkeineen, sarjoineen ja toistoineen ovat tai olisivat tällaiseen yleiseen hölinään verrattuna mielenkiintoisia? Kaikkihan sen tietävät, että liikunta (tai viimeistään sen jälkeinen olotila :D) tuntuu ihan superhyvältä ja sopivissa määrin harrastettuna antaa energiaa, pitää virkeänä ja loput hyödyt voikin sitten lukea näin vuodenalun naistenlehdistä.

Jos ja kun vilkaisen erilaisia statseja, blogiini tullaan edelleen säännöllisesti treeniohjelmien, ruokavalioasioiden ja liikevinkkien perässä. Myönnän, että en itsekään edes muista, mitä postausteni syövereistä pian kuuden (!!) vuoden ajalta löytyy. Toivottavasti etsijä löytää hakemansa ja ei sillä, ihan päteviä juttuja tuolta 1 462 (toiset tuplahuutomerkit tähän) tekstin joukosta löytyykin. Jotenkin ne tuntuvat itselleni nykyisin vain tosi kaukaisilta, ja jos joku kertoisi etten ole kirjoittanut niitä itse, saattaisin vaikka erehtyä uskomaan.

En siis ole palannut teksteissäni vuosia taaksepäin, mutta en toisaalta ole nähnyt myöskään syytä poistaa niitä. Ajattelen niin, että tämä koko blogitaival on osa omaa historiaani ja en olisi just tässä ja tällaisena, jos olisin elänyt vaikka nämä menneet kuusi vuottakin jotenkin eri tavalla. Kaikesta olen oppinut; jostain heti ja jostain vielä tai vasta näin pidemmänkin ajan kuluttua. Jos lukisin omia vanhoja tekstejäni, ymmärtäisin varmasti itseänikin entistä paremmin. Sen aika on kuitenkin vasta joskus, kun pystyn palaamaan postauksiini ilman facepalmeja tai muita kääk-reaktioita. Vähän samalla lailla kuin nuoruuden päiväkirjat alkavat olla nyt about luettavia, ja kirjaimellisen myötähäpeän sijaan päällimmäisenä tunteena on sellainen vähintään isosiskollinen, jopa äidillinen voi pientä, kunpa olisit tiennyt… Moneen junaan olen nimittäin hypännyt, mutta onneksi myös niistä pois. Kai miulla on ollut aina enemmän ja vähemmän elävät suojelusenkelit matkassa, jotka ovat saaneet miut kyseenalaistamaan asioita, joihin innon vallassa olen saattanut itse luottaa ihan sokeasti.

Ja nyt kun olen tässä vaiheessa tekstiä, joku lamppu syttyi päässäni. Tajusin, että ehkä se ei kohdallani olekaan väärin, kun blogiini ei ole pitkään aikaan tullut mitään varsinaista liikunta-asiaa. Koska urheilu on joskus ollut itselleni vääränlainen pakkomielle, niin etenkin kun en ole mikään alan ammattilainen, niin ehkä se onkin tervettä, että muut teemat ovat vallanneet liikunnalta alaa blogissanikin? Että jokaista treenikertaa ei tarvitse kuvata tai päivittää someen? Että ei tarvitse vakuuttaa kenellekään, että kyllä mie täällä käyn ja teen, riittää että nimenomaan käyn ja teen ilman sen suurempia dokumentointeja. Että se liikunta on yhtä normaali arkirutiini kuin vaikka hampaidenpesu. Kyllä, tästä kaikesta taitaa muuten ainakin miun kohdallani olla kyse!

Ei tämä teksti siis ihan turhaan syntynyt, vaikka kaikki visiot sen sisällöstä alussa puuttuikin, tai jos tuo writer’s block sivujuonteineen ei nyt ollut ehkä ihan sitä, mitä tältä tekstiltä olisin saattanut itsekin alussa uumoilla. Mutta ei se mitään! Nimittäin nyt, aloittamisesta kymmenen minuutin jälkeen, huomaan taas oivaltaneeni jotain. ”— ehkä se onkin tervettä, että muut teemat ovat vallanneet liikunnalta alaa blogissanikin?” Tätä lausetta jäin vielä pohtimaan ja kyllä, näin se kohdallani on!

.
Ajatuksenvirta, näppis, oivallukset, oma blogi, ihanaa että olette olemassa! Ja kiitos myös siulle, jos olet matkassa mukana vielä tällä viimeiselläkin rivillä! :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Aika määrittelemätön aika

Siis tiiättekö mitä? Nyt on joko maailmankirjat sekaisin tai sitten kaikki taivaankappaleet kohdillaan tai ainakin jossain ennennäkemättömässä asennossa. Sellaisesta entisestä inhokkijutustani kuin crossarilla veivaamisesta on tullut parin viimeviikon aikana melkein kuin uusi harrastukseni :D Ok, edellisessä virkkeessä oli pari liian kärjistettyä ilmausta: ei crossailu oikein inhokkijuttuni ole voinut olla, koska en ole sitä juurikaan tehnyt koskaan aiemmin ja harrastus, koska eihän vielä muutama kerta sitä tarkoita, mutta onhan määrä nyt vähintään 100 % kasvu entiseen verrattuna ;)

Muistan, että joskus enemmän salillä käydessäni crossailin sen harvan kerran alkulämmöt, jos soutulaite oli varattu. Viisi minuuttia tuntui ehkä viideltä tunnilta ja kymmenen minuuttia koko päivältä. Saattoi olla myös kiinnostuksen puutetta, heheh :D En mie nytkään voi sanoa, että hyppäisin crossarille mieluummin kuin vaikka portaisiin, mutta näemmä jaksan veivata yllättävän hyvin vähän yli kiintiölämmittelyjenkin verran hyvän podcastin seurassa. Tässä onkin muuten tekijä, jota viimeksi tänään hehkutin myös Instassani. Ja josta itse asiassa voisin kirjoittaa tässä lähiaikoina ihan oman juttunsa, eli listailla muutamia omia podcast-suosikkejani :)

No mutta. Crossaillessani mietin, miten suhteellisia asiat, oikeastaan ihan kaikki, ovat etenkin kokemus- ja tunnetasolla. Yhtenä selkeimpänä esimerkkinä muuten niin jämpti ja määritelty aika ja erityisesti sen kuluminen. Kas kummaa, kun juuri se tulikin mieleeni juuri tuossa crossarilla ;) Miten vaikka kaksi minuuttia viimaisessa pakkassäässä ulkona seisoskellen tuntuu ikuisuudelta, mutta samat minuutit menevät kuin yhdessä hujauksessa ennen lempisarjan lopputekstejä. Tai miten vartti on lopulta todella lyhyt aika, mutta samanmittaisella välitunnilla ehtii koulussa tapahtua käytännössä ihan mitä tahansa ja vielä vähän enemmänkin. 24 tuntia hyvien ystävien seurassa sujahtaa huomaamatta, mutta jos odottelet vuorokauden vaikka tietoja kriittisessä tilassa olevasta läheisestäsi, tuo aika tuntuu ikuisuudelta. Miten yksi minuutti voi olla ratkaiseva lennolle ehtimisessä tai siltä myöhästymisessä, mutta lähes merkityksetön silloin, kun siun täytyy olla jossain ”kahden maissa”.

Aika on sinänsäkin jännä juttu, että meillä kaikilla on sitä joka päivä tasan saman verran. Olettaen siis, ettei kupsahdeta pois kesken vuorokauden. Meillä on myös yhtä monta tapaa käyttää aikaa ja priorisoida asioita. Siinä missä itse esimerkiksi vannon hitaiden aamujen nimeen ja voin helposti herätä vaikka heti viiden jälkeen, joku toinen nukkuu viimeiseen mahdolliseen minuuttiin saakka ennen kuin on pakko rientää. Ajankäyttöön liittyen huomaan satunnaisesti vetoavani kiireeseen, mutta rehellisesti sanottuna taidan olla aika jäävi sanomaan siitä yhtään mitään. En elä ruuhkavuosia, en ole joka päivä töissä kahdeksasta neljään.

Oikeastaan tällä hetkellä voin vilkaista kalenteriani aika tyytyväisenä: tekemistä on sen verran, että pysyn vireessä enkä ehdi tylsistymään. Toisaalta vapaita rakosia on ihan vain olemisellekin, jos siltä sattuu tuntumaan. Ja mikä tärkeintä: olen onnellinen siitä, että osaan nauttia ja olla kiitollinen just tästä ja just nyt :) Enkä vasta sitten, jos tällainen arki ja aikataulutus ei syystä tai toisesta ole joskus enää samalla lailla mahdollinen :)

.
…ja ennen kuin tämä ilta ehtii karata ihan kokonaan käsistä: nautitaan nyt — ja taas kerran — just tästä hetkestä! Koska se on edelleen se…muistatteko mikä? ;) No tärkein, tietty! ;)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka