Anna Huhtilainen

Päänavigointi

Treenit

Tämän oivalsin tänään

Arvatkaa mitä? Tänään miulle iski ihan uskomaton hinku kirjoittaa teille liikunnasta. Itseni hyvin tuntien, tuo tautihan ei sitten lähde muuta kuin näppikseni ääreen asettumalla ja sanaisen arkkuni avaamalla.

Yksi ongelma miulla kuitenkin on: mitä mie kirjoittaisin?

Tietynlainen writer’s block näihin liikuntajuttuihin liittyen miulla on ollut oikeastaan jo aika pitkään. Tekisi mieli kirjoittaa siitä, miten paljon hyvää oloa liikunta miulle tuo. Mutta ketä kiinnostaisi lukea tuollaisesta itsestäänselvyydestä? Ehkä jopa ne aikojen alun salitreenipostauksetkin liikkeineen, sarjoineen ja toistoineen ovat tai olisivat tällaiseen yleiseen hölinään verrattuna mielenkiintoisia? Kaikkihan sen tietävät, että liikunta (tai viimeistään sen jälkeinen olotila :D) tuntuu ihan superhyvältä ja sopivissa määrin harrastettuna antaa energiaa, pitää virkeänä ja loput hyödyt voikin sitten lukea näin vuodenalun naistenlehdistä.

Jos ja kun vilkaisen erilaisia statseja, blogiini tullaan edelleen säännöllisesti treeniohjelmien, ruokavalioasioiden ja liikevinkkien perässä. Myönnän, että en itsekään edes muista, mitä postausteni syövereistä pian kuuden (!!) vuoden ajalta löytyy. Toivottavasti etsijä löytää hakemansa ja ei sillä, ihan päteviä juttuja tuolta 1 462 (toiset tuplahuutomerkit tähän) tekstin joukosta löytyykin. Jotenkin ne tuntuvat itselleni nykyisin vain tosi kaukaisilta, ja jos joku kertoisi etten ole kirjoittanut niitä itse, saattaisin vaikka erehtyä uskomaan.

En siis ole palannut teksteissäni vuosia taaksepäin, mutta en toisaalta ole nähnyt myöskään syytä poistaa niitä. Ajattelen niin, että tämä koko blogitaival on osa omaa historiaani ja en olisi just tässä ja tällaisena, jos olisin elänyt vaikka nämä menneet kuusi vuottakin jotenkin eri tavalla. Kaikesta olen oppinut; jostain heti ja jostain vielä tai vasta näin pidemmänkin ajan kuluttua. Jos lukisin omia vanhoja tekstejäni, ymmärtäisin varmasti itseänikin entistä paremmin. Sen aika on kuitenkin vasta joskus, kun pystyn palaamaan postauksiini ilman facepalmeja tai muita kääk-reaktioita. Vähän samalla lailla kuin nuoruuden päiväkirjat alkavat olla nyt about luettavia, ja kirjaimellisen myötähäpeän sijaan päällimmäisenä tunteena on sellainen vähintään isosiskollinen, jopa äidillinen voi pientä, kunpa olisit tiennyt… Moneen junaan olen nimittäin hypännyt, mutta onneksi myös niistä pois. Kai miulla on ollut aina enemmän ja vähemmän elävät suojelusenkelit matkassa, jotka ovat saaneet miut kyseenalaistamaan asioita, joihin innon vallassa olen saattanut itse luottaa ihan sokeasti.

Ja nyt kun olen tässä vaiheessa tekstiä, joku lamppu syttyi päässäni. Tajusin, että ehkä se ei kohdallani olekaan väärin, kun blogiini ei ole pitkään aikaan tullut mitään varsinaista liikunta-asiaa. Koska urheilu on joskus ollut itselleni vääränlainen pakkomielle, niin etenkin kun en ole mikään alan ammattilainen, niin ehkä se onkin tervettä, että muut teemat ovat vallanneet liikunnalta alaa blogissanikin? Että jokaista treenikertaa ei tarvitse kuvata tai päivittää someen? Että ei tarvitse vakuuttaa kenellekään, että kyllä mie täällä käyn ja teen, riittää että nimenomaan käyn ja teen ilman sen suurempia dokumentointeja. Että se liikunta on yhtä normaali arkirutiini kuin vaikka hampaidenpesu. Kyllä, tästä kaikesta taitaa muuten ainakin miun kohdallani olla kyse!

Ei tämä teksti siis ihan turhaan syntynyt, vaikka kaikki visiot sen sisällöstä alussa puuttuikin, tai jos tuo writer’s block sivujuonteineen ei nyt ollut ehkä ihan sitä, mitä tältä tekstiltä olisin saattanut itsekin alussa uumoilla. Mutta ei se mitään! Nimittäin nyt, aloittamisesta kymmenen minuutin jälkeen, huomaan taas oivaltaneeni jotain. ”— ehkä se onkin tervettä, että muut teemat ovat vallanneet liikunnalta alaa blogissanikin?” Tätä lausetta jäin vielä pohtimaan ja kyllä, näin se kohdallani on!

.
Ajatuksenvirta, näppis, oivallukset, oma blogi, ihanaa että olette olemassa! Ja kiitos myös siulle, jos olet matkassa mukana vielä tällä viimeiselläkin rivillä! :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Aika määrittelemätön aika

Siis tiiättekö mitä? Nyt on joko maailmankirjat sekaisin tai sitten kaikki taivaankappaleet kohdillaan tai ainakin jossain ennennäkemättömässä asennossa. Sellaisesta entisestä inhokkijutustani kuin crossarilla veivaamisesta on tullut parin viimeviikon aikana melkein kuin uusi harrastukseni :D Ok, edellisessä virkkeessä oli pari liian kärjistettyä ilmausta: ei crossailu oikein inhokkijuttuni ole voinut olla, koska en ole sitä juurikaan tehnyt koskaan aiemmin ja harrastus, koska eihän vielä muutama kerta sitä tarkoita, mutta onhan määrä nyt vähintään 100 % kasvu entiseen verrattuna ;)

Muistan, että joskus enemmän salillä käydessäni crossailin sen harvan kerran alkulämmöt, jos soutulaite oli varattu. Viisi minuuttia tuntui ehkä viideltä tunnilta ja kymmenen minuuttia koko päivältä. Saattoi olla myös kiinnostuksen puutetta, heheh :D En mie nytkään voi sanoa, että hyppäisin crossarille mieluummin kuin vaikka portaisiin, mutta näemmä jaksan veivata yllättävän hyvin vähän yli kiintiölämmittelyjenkin verran hyvän podcastin seurassa. Tässä onkin muuten tekijä, jota viimeksi tänään hehkutin myös Instassani. Ja josta itse asiassa voisin kirjoittaa tässä lähiaikoina ihan oman juttunsa, eli listailla muutamia omia podcast-suosikkejani :)

No mutta. Crossaillessani mietin, miten suhteellisia asiat, oikeastaan ihan kaikki, ovat etenkin kokemus- ja tunnetasolla. Yhtenä selkeimpänä esimerkkinä muuten niin jämpti ja määritelty aika ja erityisesti sen kuluminen. Kas kummaa, kun juuri se tulikin mieleeni juuri tuossa crossarilla ;) Miten vaikka kaksi minuuttia viimaisessa pakkassäässä ulkona seisoskellen tuntuu ikuisuudelta, mutta samat minuutit menevät kuin yhdessä hujauksessa ennen lempisarjan lopputekstejä. Tai miten vartti on lopulta todella lyhyt aika, mutta samanmittaisella välitunnilla ehtii koulussa tapahtua käytännössä ihan mitä tahansa ja vielä vähän enemmänkin. 24 tuntia hyvien ystävien seurassa sujahtaa huomaamatta, mutta jos odottelet vuorokauden vaikka tietoja kriittisessä tilassa olevasta läheisestäsi, tuo aika tuntuu ikuisuudelta. Miten yksi minuutti voi olla ratkaiseva lennolle ehtimisessä tai siltä myöhästymisessä, mutta lähes merkityksetön silloin, kun siun täytyy olla jossain ”kahden maissa”.

Aika on sinänsäkin jännä juttu, että meillä kaikilla on sitä joka päivä tasan saman verran. Olettaen siis, ettei kupsahdeta pois kesken vuorokauden. Meillä on myös yhtä monta tapaa käyttää aikaa ja priorisoida asioita. Siinä missä itse esimerkiksi vannon hitaiden aamujen nimeen ja voin helposti herätä vaikka heti viiden jälkeen, joku toinen nukkuu viimeiseen mahdolliseen minuuttiin saakka ennen kuin on pakko rientää. Ajankäyttöön liittyen huomaan satunnaisesti vetoavani kiireeseen, mutta rehellisesti sanottuna taidan olla aika jäävi sanomaan siitä yhtään mitään. En elä ruuhkavuosia, en ole joka päivä töissä kahdeksasta neljään.

Oikeastaan tällä hetkellä voin vilkaista kalenteriani aika tyytyväisenä: tekemistä on sen verran, että pysyn vireessä enkä ehdi tylsistymään. Toisaalta vapaita rakosia on ihan vain olemisellekin, jos siltä sattuu tuntumaan. Ja mikä tärkeintä: olen onnellinen siitä, että osaan nauttia ja olla kiitollinen just tästä ja just nyt :) Enkä vasta sitten, jos tällainen arki ja aikataulutus ei syystä tai toisesta ole joskus enää samalla lailla mahdollinen :)

.
…ja ennen kuin tämä ilta ehtii karata ihan kokonaan käsistä: nautitaan nyt — ja taas kerran — just tästä hetkestä! Koska se on edelleen se…muistatteko mikä? ;) No tärkein, tietty! ;)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Kiitos maanantaiaamu klo 8-8.45!

Treenaaminen sanana kuulostaa mielestäni edelleen ihan liian ammattimaiselta tai vähintään päämäärätietoiselta siihen puuhasteluun nähden, mitä harrastan tai olen koskaan harrastanut :D Yhä enenevissä määrin kutsuisin itseäni jumppaajaksi, joka tekee sitä mitä milloinkin huvittaa. Ei ulkonäön (tai siis pelkän sen, myönnetään) takia tai sillä mentaliteetilla, että jos huomenna ei satu, koko harjoitus on mennyt ihan hukkaan. Tosin valehtelisin jos väittäisin, etteikö miulla välillä sitäkin olisi ikävä, kun lihakset ovat salin jäljiltä kipeinä ja todellakin tuntee tehneensä.

Tuon ikävän käydessä ylettömäksi tai vaihtoehtoisesti säätilan häiritessä alkuperäisiä suunnitelmia, heheh, voin onneksi aina lähteä hankkimaan niitä kipeitä lihaksia :D Suosikkiliikuntamuotoni eivät sulje toisiaan pois ja joustavat sekoittamatta koko seuraavan viikon suunnitelmia :D Miten absurdilta ja ah, niin ihanan kaukaiselta tuollainen ajatus muuten kuulostaakaan etenkin itseni kaltaisen harrastelijan kohdalla!

Tämän viikon maanantaina katkesi useamman kuukauden maanantaiaamuporrasputkeni, kun vettä tuli taivaalta siihen malliin. Rappusten tilalle tulikin sali, ja  siitä lähtien olenkin edennyt tätä viikkoa kipeiden lihasten kanssa. Ihanan kipeiden, pitkästä aikaa! Vaikka vielä tänään perjantaiaamunakin paitaa pukiessani saatoin joutua etsimään sopivan varovaista liikerataa, koska ojentajat, olkapäät ja yläselkä, niin jollain kierolla tavalla olen nauttinut tästä tunteesta. Ilmeisesti osasin yhä tehdä jotain oikein, kun näin hyvät jumit onnistuin hankkimaan 45-minuuttisen setin jälkimaininkeina. Tai sit se on vain harjoituksen puutetta, hehheh ;)

Reilun 28 vuoden mittaisen pohdintani jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että tällainen eri harrastusten suloinen sekamelska on varmaankin just se miulle sopivin juttu. Joskus roikuin liiankin orjallisesti saliohjelmien ja viikkorytmien parissa, mutta onpahan nähty sekin puoli. Jännä juttu vain on se, että kun mielessä oli joku päämäärä, niin se valtasi koko huomion itse matkaltakin. Nyt kun teen mitä milloinkin, liikunta on oikeasti mielekästä ja esimerkiksi salillekin on halutessaan mukava lähteä muunkin vuoksi kuin siksi, että se on kivaa kun se on ohi. Treeninjälkeinen tunne on ihan super, mutta ei onneksi enää ainoastaan pelkästään se. You know.

Niin että ei kai miulla muuta tähän perjantai-iltapäivään kuin että ilon kautta, tehtiinpä sitten mitä tahansa! :D Nykyinen minäni sanoo, että olisi aika hölmöä tehdä jostain täysin vapaaehtoisesta asiasta tietentahtoen sellaista, joka saa puremaan hammasta. Ja harmillista, mikäli sille ei osaisi laittaa stoppia.

En tiedä viekö tämä nykyinenkään sillisalaattityylini muuta kuin ojasta allikkoon, mutta hyppäänpä siinä tapauksessa jorpakosta toiseen ainakin siitä loikasta nauttien! :D

.
Kivaa perjantaita ja alkavaa viikonloppua! Toivottavasti siihen sisältyy meillä kaikilla paljon mieluisia asioita! :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Jokasyksyinen lupaukseni

Kun on kesäihminen henkeen ja vereen, ja joka syksy yrittää asennoitua niin, ettei tänä vuonna anna kylmän ja pimeän mennä luihin ja ytimiin…

Noh, kyllähän sen aika helposti arvaa, kuinka siinä käy :D Ainakin omalla kohdallani ajatus lämpimän viltin alle kömpimisestä ja vaikka saunaa muistuttavaan spinningsaliin suuntaamisesta alkaa tuntua sitä houkuttelevammalta, mitä syvemmälle syys- saati loka- tai marraskuuhun sukelletaan. Vaikka miten aina päätänkin, että tänä vuonna liikun ulkona oikeasti ensimmäisiin liukkaisiin tai muihin terveyttä uhkaaviin tekijöihin asti :D Omaan ulkoliikuntaani kun kuuluu lähinnä porrastreenit, niin siihen tuo selitys on mielestäni jopa ihan pätevä ;)

Kesällä Terhi järjesti porrastreenejä maanantaiaamuisin kello seitsemän. Siitä on jäänyt itselleni ns. putki päälle, ja olen löytänyt noiden yhteistreenien loputtuakin itseni hyppyrimäeltä lähes poikkeuksetta joka maanantai. Eihän tuota tapaa nyt vain osaa katkaista! Vaikka kyseessä on täysin omatoiminen treeni, niin jotenkin se on iskostunut omaan viikko-ohjelmaani ihan samalla tavalla kuin vaikka joku Ykkösen ryhmäliikuntatunti :)

Olkoon tämä maanantaiaamun perinne siis nyt se, joka pitää miut edes tuossa ulkoliikunnan syrjässä kiinni ;) Samalla voin harjoitella hieman sitä kuuluisaa epämukavuusalueelle menemistä, kun ovesta ulos astuessa vastassa onkin enenevissä määrin kaikkea muuta kuin lämmin auringonpaiste. Ja toisekseen, tämä on hyvää siedätyshoitoa. Olen nimittäin jo tähän mennessä todistanut portaiden jääneen vähemmälle ja spinningin vallaneen sijaa sitä myöten, kun aamut eivät enää olekaan lämpimiä ja illat valoisia.

Ja hei, tämä aamu osoitti sen, että sää voi yllättää positiivisestikin, vaikka lähtiessä olisi miten harmaata tahansa :D

Lisäksi salimatkani muuttuu parista sadasta metristä reiluun kahteen kilometriin kotisalini Ykkösen muuttaessa tämän kuun lopussa. Olen tottunut ihan liian hyvään, tiedän. Olenkin viimeajat pohtinut, miten motivoin itseni jatkossa jumppaan, kun välimatkan lisäksi siirtymään ovelta ovelle menee ajassakin mitattuna ”hieman” enemmän kuin kolme minuuttia. Sitten kun satun olemaan vielä sen verran periaatteen nainen, että miun mielestä jumppaan ei nyt vaan mennä autolla. Jatkossa kävelymatka kestäisi vajaat puolituntia ja pyörällä, noh, niihin liukkaisiin asti voin, mutta muutaman vuoden takainen kaatuminen järkyttävine alaselkäkipuseurauksineen on vielä ihan liian hyvässä muistissa ottaakseni tahallisia riskejä. Tässä miulle siis taas first world problemia kerrakseen, mutta onpahan jotain pähkäiltävää ;)

.
Tai entäs jos tämä kaikki kääntäisikin kelkkani ja saisi miut ihan oikeasti jatkamaan ulkoliikuntakauttani edellisvuosia pidempään? Jos nyt olisi aika lunastaa se jokasyksyinen lupaukseni? ;)

.
.
ps. KIITOS kaikille sekä Facebookissa että Instagramissa Hyvän mielen vuosi -tehtäväkirjan arvontaan osallistuneille! Kirja olisi niin kuulunut teille kaikille, koska niin hyvää mieltä levititte omilla kommenteillanne! :) <3 Voittajille olen ilmoittanut henkilökohtaisesti ja kirjat lähtevät uusille omistajilleen tuota pikaa.

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Tee eläkä valita!

Mie oon luonteeltani sellainen, että mieluummin teen kuin valitan. Tai jos valitan, niin myös teen ko. asialle jotain. Miten tään nyt haluaakaan ilmaista. Myönnän kyllä itsestäni löytyvän myös se valivali-puoli, mutta yleensä kyseessä on silloin joku asia joka oikeasti ei edes ole valittamisen arvoinen — päätellen siitä, etten lopulta tee mitään tilannetta muuttaakseni. Niin, joko ymmärsitte? ;D

Nyt annankin teille yhden elävän elämän esimerkin siitä, miten asioille kannattaa ihan oikeasti tehdä jotain, jos meinaa valituttaa tai muuten painaa mieltä.

Olen asunut Kouvolassa reilu kolme ja puoli vuotta. Tiiätte mikä on ollut ehkä paras löytö ikinä täällä…no hyppyrimäen portaat! Näiden samojen kolmen ja puolen vuoden aikana olen vaihtanut portaissa sanan jos toisenkin muiden liikunnanharrastajien kanssa siitä, että portaille ois hyvä tehdä jotain. Kuten naulata parit naulat paikalleen tai vaihtaa muutama lahonnut lauta. Myös portaiden leventäminen olisi erittäin jees, niin liikenne mahtuisi kulkemaan ongelmitta molempiin suuntiin samaan aikaan.

Ilokseni, tai siis iloksemme, kaupunki olikin ottanut ja tehnyt portaisiin pientä pintaremonttia viime kesänä. Enää ei tarvitse pelätä, että jalka menee laudoista läpi tai kaiteeseen nojaillessa (ai mitä, eiks tää oo kellään muulla se oleellisin osuus porrastreenistä?! ;D) se räsähtää alta. Portaisiin oli tulla tupsahtanut myös levennys, jonka kohdalla voi helpommin ohittaa tai antaa tietä nopeammalle kipittäjälle (been there, done that :DD).

Edelleen puhetta on kuitenkin herättänyt portaiden leveys — tai siis kapeus. Kesäkuun puolivälin tienoilla mie sitten ajattelin että hitsi vie, miksi en edes yrittäisi tehdä tälle asialle jotain. Niinpä erään porrastreenin ja toisen treenaajan kanssa käydyn juttutuokion jälkeen istahdin koneelle ja kaivelin kaupungin liikuntapuolen työntekijöiden yhteystiedot esille. Tällaisella sähköpostilla heitä lähestyin:

”Hei,

Olen kouvolalainen liikunnanharrastaja, ja lähestyn teitä hyppyrimäen portaiden tiimoilta. Ensinnäkin KIITOS, että meillä kaupunkilaisilla on tuollainen paikka missä harrastaa! :) Olen asunut Kouvolassa kolme ja puoli vuotta ja huomannut, että portaiden suosio kasvaa jatkuvasti. Portaissa käyvien ihmisten kesken on tosi mukava tsemppihenki yhtä lailla kuin tekemisen meininki!

Etenkin portaiden suosion kasvaessa ne ovat käyneet aika kapoisiksi. Välillä meinaa syntyä jopa vaaratilanteita, kun ihmisiä on tulossa sekä ylhäältä että alhaalta, jokainen omaa tahtiaan edeten. Sopu sijaa antaa ja hommat hoituvatkin aina hienosti, mutta lisäleveys portaisiin ei olisi pahitteeksi. Monta kertaa olemme kanssaporrastreenaajien kanssa puhuneet, miten hyvä olisi, jos portaita voitaisiin leventää vaikka tuplalevyisiksi.

Etteivät puheet jäisi pelkästään portaille, ajattelin lähestyä teitä tällä viestilläni. Voisiko Kouvolan kaupunki harkita leventävänsä hyppyrimäen portaita? Viime kesänähän niitä kunnostettiin jo muuten, mikä on jo osaltaan lisännyt treenimukavuutta! Ajattelisin niin, ettei leventämiskustannukset olisi aivan mahdottomat ja sinänsä on kyse melko yksinkertaisesta hommasta, jolla kenties voisi vaikka työllistää muutamaksi päiväksi rakennustaitoisia työtä kaipaavia ihmisiä. Investointi varmasti maksaisi itsensä takaisin tyytyväisinä – ja toivottavasti entistäkin parempikuntoisina – kaupunkilaisina :)

Toivottavasti voitte ottaa tämän asian ainakin vakavaan harkintaan kaupungilla! Tiedän kirjoittavani tämän asian tiimoilta monen kouvolalaisen puolesta :)

Ystävällisin terveisin,
Anna Huhtilainen”

Sain viestiini vastauksen, että se on välitetty eteenpäin ”ylemmälle taholle”. Myönnän ajatelleeni, että no niin, tässäpä tämä sitten taisi olla. Ja niinhän se itse asiassa olikin. Kunnes tajusin kysäistä Positiivisten ihmisten Kouvola -Facebook-ryhmässä, josko asiaa saataisiin joukkovoimalla eteenpäin. (Tuo on muuten ehkä maailman hyväntuulisin ryhmä, ja kun jäseniä on jo reilusti yli 7000, ei tämä betonihelvetti niin kamala paikka voi olla!) Ryhmässä eräs ystävällinen henkilö suositteli ottamaan uudestaan yhteyttä kaupungin palautepalvelun kautta, koska se on kuulemma toimiva kanava tällaisissa asioissa.

Ja se kannatti! Seuraavana aamuna sähköpostiini oli kilahtanut viesti, jossa kerrottiin että asiaa on nyt kesälomien jälkeen jo viety eteenpäin liikuntapaikkasuunittelussa! Ehkä iloisin uutinen oli se, että kaupunki kuulemma haluaa tehdä portaisiin kerralla kunnon remontin, eikä pientä sipistelyä. Saamani vastauksen mukaan tämä tarkoittaa sitä, että hommaan tarvittavaa rahaa ei saa enää tämän vuoden budjetista, mutta ensi vuoden talousarvioon se pyritään saamaan. Miten huippua! Nykyisetkin portaat alkoivat tuntua heti entistä paremmilta, kun tietää että niiden parantamisen eteen ollaan todennäköisesti tekemässä jotain suht lähitulevaisuudessa, hahah :)

.
Tämä esimerkkitapaus luokoon ja vahvistakoon siis uskoa siihen, että kannattaa olla oma-aloitteinen, eikä hautautua omaan poteroonsa valittamaan asioiden nykytilasta :) Oma aktiivisuus ja ystävällinen asenne voi viedä aika pitkälle, ehkä joku päivä jopa leveämpien portaiden huipulle! ;D

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka