Pitkästä aikaa opejuttuja! Miusta tuntuu, että kirjoitan tosi usein töistä, mutta eihän se ihan niin taida mennäkään jos rupean selailemaan juttujani taaksepäin. Tai sitten kirjoitan, mutta kun näitä töitä on siunaantunut niin montaa erilaista, että melkein joka päivälle varmasti riittäisikin jotain tarinoitavaa joltain alalta :D No mutta joka tapauksessa, tänään ajatuksiani taas opettajan silmin katsottuna.
Äikänopen hommien lisäksi olen tosiaan nyt kevätlukukauden pitänyt kakkosluokkalaisille kaksi tuntia viikossa ”äidinkieltä”. Oppiaine sitaateissa sen vuoksi, että äikkää siinä muodossaan kuin se perinteisimmin ajatellaan, emme ole tainneet tehdä kertaakaan. Tai no, ollaan toki luettu ja kirjoitettu, mutta kieliopit ja muut olen jättänyt ihan tietoisesti unholaan. Toisin sanoen olen päässyt toteuttamaan opettajan työtäni juuri sillä tavalla kuin unelmissani aina tekisin tai kuten niissä ylipäätään koko koulu toimisi…eli luonteenvahvuuksista käsin! Yllätyitkö?! ;) Unelmieni koulussa matikassakin varmaan opetettaisiin kaavoja tyyliin myötätunto+välittäminen=empatia, ja kemiassa tutkittaisiin hyvän mielen tai rakkauden kemiallisia reaktioita ;) No joo.
Yksi sykähdyttävin tunti kakkosten kanssa kevään aikana on ollut se, kun muutama viikko sitten pohdimme yhdessä myötätuntoa. Sana itsessään oli lapsille aika tuntematon, mutta kun vähän lähdin jouhauttelemaan aiheeseen, luokka oli yhtäkkiä täynnään myötätuntoisia oppilaita, jotka osasivat mahtavasti sanoittaa tuota vahvuutta ja siihen liittyviä tunteita. Uskomattoman hienoa! Joku oppilaista totesikin myötätuntoa sanana makustellessaan, että: ”Vähän siistiä, nyt miulla on yksi taito lisää! Tai onhan se taito ollut, mutta nyt sillä on nimikin!”
Oppilaat saivat pohtia tuolla tunnilla, miten yksinkertaisia asioita niin (ainakin osalle heistä vielä siinä vaiheessa) erikoinen sana kuin myötätunto voi tarkoittaa ja sisältää. Että mitä se ihan konkreettisimmillaan voi olla, ja miten helppo sitä onkaan osoittaa. Itse toimin vain kirjurina, kun oppilailta alkoi sadella ihan huiman hienoja ajatuksia. Vai mitä sanotte seuraavasta?
Niinpä. Jäin tunnin jälkeen katselemaan tuota taulua ja mietin, että mikä meihin aikuisiin ihmisiin niin usein menee. Jos kahdeksan-yhdeksänvuotiaat osaavat sanoittaa myötätuntoa noin hienosti, niin mikä meidät vanhemmat ja olevinaan viisaammat ihmiset sitten saa milloin ohittamaan apua tarvitsevan tai yksinäisen, milloin puhumaan inhottavia asioita selän takana tai aiheuttamaan muunlaista henkistä pahaa oloa kanssaihmisille?
Vielä pidemmälle vietynä minuu on kiinnostanut jo pitkään – ja tuossa tilanteessa nousi taas kerran niin voimakkaana tunteena pinnalle – se, miksi jossain vaiheessa elämää myötätunnossamme tapahtuu helposti notkahdus? Uskon, että meille kaikille on annettu syntymälahjana myötätunnon taito, jonka terävin kärki on lähtenyt jossain vaiheessa kulumaan, ennen kuin tilanteeseen on havahtunut ja pystynyt itse toimimaan aktivoidakseen tuota luonteenvahvuuttaan. Onko tämä maailma oikeasti niin paha, että luotto hyvään hälvenee, vai nähdäänkö kodeissa niin paljon ei-myötätuntoisuutta, että se alkaa heijastua lapsen käytöksessä? Antaako kaveripiiri esimerkkiä, vai voiko jopa murrosiän myllerryksessä vaikka hormonit vaikuttaa tähän kaikkeen?
Voi olla, että edelliset ajatukseni ovat täysin päättömiä ja selitys on oikeasti jossain muualla. Mutta tiiättekö, kun etenkin noiden kakkosten kanssa työskennellessä tulee vain sellainen olo, että älkää koskaan muuttuko tai ainakaan antako maailman ja ihmisten järjettömyyden kyynistyttää teitä! Toki yksilöitä on joka lähtöön ja lapsetkin osaavat halutessaan olla aikamoisia, mutta isommassa linjassa näin. Tekisi mieli ottaa koko luokka halaukseen ja valaa sillä uskoa, että hyvääkin on vielä olemassa ja jokainen heistä voi itse olla voimallinen ja liikkeellepaneva osa sitä.
.
Muut aikuiset: ollaanhan esimerkkeinä nuoremmillemme! Tai tarkemmin ajateltuna, ehkä meidän olisikin syytä ottaa esimerkkiä heiltä?
.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka
