Vaikka elämäntilanteeni töidenkin suhteen on muuttunut, opettajuus minussa säilyy varmasti ihan hamaan tappiin asti :D Opettajuutta on itse asiassa tosi mielenkiintoista pohtia nyt vähän eri näkökulmasta, kun en enää toimi kyseisessä ammatissa päivittäin tai lähes päivittäin. Tuntuu, että nyt mieleeni mahtuu opettajuuteen liittyviä ajatuksia muutenkin kuin kuluneen työpäivän asioiden osalta. Toki mahtui jo aiemminkin, mutta koska oma ajattelu peilaa omiin kokemuksiin, peilaa se voimakkaimmin kulloinkin meneillään oleviin sellaisiin. Ehkä kuvailisinkin tämänetkistä opettaja-ajatuskapasitteettiani väljyytenä, jota nykyisin tekemäni lyhyet sijaisuudet eivät kovin tukkoon ehdi vetää :)
Viimeisimpinä keskiviikkoina olen jutellut Instassani @annahuhtilainen #opejuttuja. Ajatus lähti siitä, kun muutama viikko sitten kerroin stooreihin saaneeni viimevuotiselta oppilaaltani viestin, että hänellä on ikävä (<3). Siinä sitten puhelin muutakin opettajuudesta ja seuraajiltani alkoi sadella viestejä, että näitä juttuja lisää! Ok, my pleasure, koska sanottavaahan miulla riittää :D Aihetoiveita on tullut ihan superisti – kiitos, kaikki olen ottanut ylös!
Tänään kuitenkin tuntui siltä, että minuu kirjoituttaa enemmän kuin kamerallepuhututtaa :D Niinpä tämän viikon #opejuttutuokio tapahtuu täällä blogissa ja kommentteja ja viestejä otan taas mielelläni vastaan ihan mitä kautta tahansa (koska tiedän miulla olevan Intassa paljon seuraajia, jotka eivät blogiani aktiivisesti lue :))
Aihe on erään seuraamani toivoma: miten suhtaudun häirikköoppilaisiin?
Okei, haluan aloittaa esittämällä pari kysymystä. Nämä eivät ole siis aiheen ehdottajalle, vaan ihan yleisesti pohdittavaksi: keneen? Ja kenen mielestä?
Häirikkö? Vai sittenkin voimakkaasti tunteva, huomiota kaipaava tai sitä vaille jäänyt lapsi? Itsehillintää vielä opetteleva tai sellaisessa kodissa kasvanut, missä kukaan ei ole ollut kyvykäs näyttämään esimerkkiä tunteidensäätelystä? Niinpä. Lapsen häiriökäyttäytymisen takana piilee paljon muutakin kuin tahallista opettajan pinnan kiristämistä ja luokkakavereiden piinaamista. Kun lapsen otsaan on kerran lyöty häirikön leima, on hän alkanut uskoa kuulemaansa ja sitä kautta toimia kuten häirikön oletetaan käyttäytyvän.
Ja sitten. Kuka on pätevä sanomaan, mitä joku toinen on? Sydäntäsärkevimpiä kokemuksia omassa opettajan työssäni ovat olleet ne hetket, kun esimerkiksi välitunnilla on syntynyt konfliktitilanne ja syyllinen – tai ainakin sellaiseksi oletettu – on ollut tiedossa jo ennen kuin asiaa on edes kunnolla alettu selvitellä. ”No se ja se siellä aina muulloinkin riehuu ja tekee kaikkea typerää. Se siellä on kuitenkin taas ollut asialla!” Ok, ”se” on saattanut olla asialla kyllä, mutta seurauksien lisäksi täytyisi miun mielestä ratkoa syitä. Etenkin niitä. Miksi ”se” ajautuu kerta toisensa jälkeen samankaltaisiin tilanteisiin? Mistä hermojen menetys johtuu? Miksi kyseisen lapsen on helpompi puolustaa itseään aggressiivisesti toisen kimppuun käymällä kuin asioista keskustellen? Millaisia toimintamalleja erimielisyyksien ratkaisemiseksi lapsi on kotonaan nähnyt?
Jatketaan välituntiesimerkin parissa. Aikuiselle on aina helppo ratkaisu hypätä paikalle kuin myrskynmerkki ja ottaa asia on näin, koska minä sanon niin -mentaliteetti käyttöön. Puhuttelu hänelle, joka on ilmeisimmin tilanteen takana, mutta oikeasti ehkä kaikista heikoin ja puolustuskyvyttömin. Hänelle, joka on taas kerran huutanut hätähuutonsa täysin kuuroille korville. Yksi ongelma on taas vanhaan totuttuun tyyliin maton alle lakaistu, mutta ei missään nimessä ratkaistu. Loppuvälitunti menee sitten kaikilla kengänkärkiä katsellen ja kellonsointia odotellen. Kaikki hieman hämillään, erityisesti ”häirikkö” mainettaan korostettuna, mutta veikkaisin, että pohjimmiltaan todella peloissaan.
Entäpä, jos itse välituntivalvojana oletkin ainut aikuinen, jolta lapsi tietää päivän aikana saavansa huomiota? Jos lapsi kokee, ettei kukaan välitä, tavalla tai toisella edes koulussa hänen on huomio saatava. Ja sen lapsi myös osaa ottaa. Entä jos raivoamisen sijaan fyysisesti kyykistyisit lapsen tasolle, katsoisit häntä silmiin ja sanoisit, että välität yhtä lailla hänestä kuin kaikista muistakin oppilaista, ja että juuri sen vuoksi tilanne on nyt selvitettävä. Olisit itse esimerkki keskustelevasta, luotettavasta aikuisesta. Veikkaan, että jo tämä suhtautumistapa hätkähdyttäisi lasta hyvällä tavalla ja saisi hänet kuuntelemaan asiasi tehokkaammin kuin huutaminen. Eli se sama malli, johon hän on tottunut kerta toisensa jälkeen. Ja ilmeisen tehotonkin, koska käytös ei ole ottanut muuttuakseen.
Harmittavan tiukasti tässä meidän systeemistämme toimii se, että huomiota saa viimeistään ”negatiivisin” keinoin, jos ei muuten. Ja jos lapsen kotoa näkemä esimerkki on se, että huutaminen, raivoaminen tai jopa fyysinen väkivalta on keino huomion saamiseksi, ei tarvitse pitkään pohtia, mitä tapoja hänen on luonnollisinta ottaa itsekin käyttöönsä. Aikuisena tulisi ymmärtää se, että lapsi ei koskaan ole (tai jos on, niin ainakin hyvin harvoin!) pohjimmiltaan paha, vaan hän toimii täysin omien voimavarojensa, kykyjensä ja resurssiensa puitteissa. Eihän myö aikuisetkaan osata tehdä mitään sellaista, mihin ei ole koskaan nähty esimerkkiä tai mitä ei olla saatu harjoitella turvallisessa ympäristössä. Ilman pelkoa siitä, että jos kerran mokaan, niin koko peli on taas menetetty ja asema silmätikkuna vain voimistuu.
Jos sydäntäsärkevimmät kokemukseni liittyvät näihin ”häirikköihin”, niin samalla lailla myös kaikista palkitsevimmat. On uskomaton tunne, kun saat lapseen keskusteluyhteyden ja hän pystyy puhumaan asioistaan. Kun juttutuokionne päättyy siihen, että itkusta punaiset silmät katsovat suoraan päin ja lapsi kiittää siitä, että olet koko koulun ainut aikuinen, johon hän on koskaan voinut luottaa, ja joka on koskaan malttanut kuunnella häntä syyttämättä heti valehtelemisesta. Arvatkaapa, jouduinko selvittelemään kyseisen oppilaan kanssa enää jatkossa harmillisia tilanteita? Totta kai, mutta huomattavasti aiempaa vähemmän. Kun osasin jatkossa katsoa oppilasta ns. akuutilla hetkellä siten, että hän hoksasi että nyt on fiksumpi vetäytyä tilanteesta. Ja kun hän katseellaan vastasi, että haluaa olla luottamukseni arvoinen.
Meistä aikuisistakaan kenenkään ei tarvitse tai pidä olla yli-ihminen. Jokaisella kiehuu joskus yli, mutta siinä hetkessä onkin se ratkaiseva tekijä. Millaista esimerkkiä haluat näyttää? Ja ymmärräthän, että samat inhimillisen ihmisyyden piirteet kuuluvat ja ovat oikeutettuja myös lapselle? Näitä valta-asetelmia on joskus todella raastavaa katsoa, koska mietinpähän vain, että kuinka moni aikuinen sietäisi sitä, että häntä tultaisiin nuhtelemaan tai syyttelemään koska sinä olet aina aiemminkin ollut näissä hölmöilyissä mukana -tyyppisesti kollegoidensa keskelle?
Empatia ja sensitiivisyys eivät ole päänsilittelyä tai lässynläätä. Niiden täytyisi olla meidän kaikkien taitoja ja mikä tärkeämpää: tunteita, joissa jokaisen pitäisi tai olisi pitänyt saada kasvaa lapsesta lähtien. Jämäkkyyttä ja tarvittaessa napakkaakin otetta opettajilta tarvitaan ehdottomasti, mutta omaa pahaa oloaan lapsiin ei pitäisi missään nimessä purkaa. Sitä kuuluisaa lujaa lempeyttä ja lempeää opettajan työssä tarvitaan, jos jotain.
.
Ja varsinainen kysymyshän (:D) taisi olla se, että miten suhtaudun häirikköoppilaisiin. Tarjoamalla sitä luottamusta ja turvaa, josta he ovat jääneet paitsi. Mitä se käytännössä tarkoittaa, riippuu ihan oppilaasta ja siitä, millaisin annoksin hän on valmis alkaa ottaa välittämistä vastaan.
.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa
.
ps. Lisää #opejuttuja löydät esimerkiksi Huomaa hyvä! -tagin alta :)
