Anna Huhtilainen

Päänavigointi

Muistoja

Bensaa liekeissäni

Eilen aamukahvia keittäessäni konkretisoitui, että hei, siitähän on tasan neljä viikkoa, kun napsautin tuon saman vekottimen päälle ensimmäistä kertaa tässä kodissa. Ikkunasta ulos katsellessani ja päivän ensimmäisiä auringonsäteitä odotellessani tuli hirmuinen kiitollisuuspuuska, jonka pyörteissä intouduin päivittämään Instagramiani tapoihini nähden poikkeuksellisen pitkän kuvatekstin kera. Hetki oli käsinkosketeltavan levollinen, jota sarastava aamu ja ympärillä ollut täysi hiljaisuus korostivat.

Kuukauden aikana on tapahtunut niin paljon. No hei Anna, luonnollisesti! C’moon, uusi ympäristö ja uudet tuttavuudet, niin kai siltä tuntuisi jo vähemmästäkin! Totta kai. Mutta tähän selittämättömään tunteesen liittyy niin paljon muutakin. Eilen illalla kuvailin ystävälleni ääniviestissä, että tämä on enemmänkin taas sitä, että tuntuu kuin yksi iso elämän ratas olisi pyörähtänyt eteenpäin. Että myös ajatukseni ovat siirtyneet satoja kilometrejä eteenpäin. Tai en tiedä mihin päin, mutta johonkin, missä niiden on nyt hyvä olla, ja missä ne resonoivat pitkästä aikaa kaiken olemiseni kanssa. Kun katson aikaa taaksepäin, niin miusta alkaa entistä vahvemmin tuntua siltä, että tämä maisemanvaihdos ei ollut pelkästään fyysinen majanmuutto, vaan niin paljon enemmän. Ja juuri oikeaan aikaan.

Jo aiemmin viittaamaani eiliseen kuvatekstiin kirjoitin, että joskus on mentävä kauas – eikä pelkästään nähdäkseen lähelle. Miulla on nimittäin tällä hetkellä niin vahva tunne siitä, että matkassani on mukana se kaikki hyvä sieltä ”entisestä läheltä”, minkä haluankin säilyttää, mutta että tämä kauas lähteminen on tarjonnut jo tähän mennessä niin paljon sitä, mitä olen elämääni kaivannut. Kuulostan ehkä maailman epämääräisimmältä, kun vastaan No mitä se on? Mitä olet kaivannut? -kysymyksiisi, että tätä tunnetta.

Tänään blogini luonnoksiin kurkatessani löysin seuraavan tekstin alkukesältä. Avaisikohan se muuten niin hankalasti sanoiksi puettavaa ajatustani tai tunnettani yhtään paremmin?

Ihan samalla tavalla kuin tuijotan tätä puhtaan valkoista tekstitilaa, tuijotan välillä myös omaa elämääni. Päivät täyttyvät mukavasta tekemisestä, mutta silti kaikki tuntuu silloin tällöin niin tyhjältä. Tuntuu, että samalla kun tekemistä on sopivasti ja mielenkiinnon kohteita paljon, olen myös tosi jumissa. Tekisi mieli vuodattaa koko elämäni blogiin, mutta toisaalta taas itsesuojeluvaistoni estää ainakin vielä tässä vaiheessa tekemästä sitä. Välillä vain tuntuu siltä, että joistain pienemmistäkin asioista olisi helpompi kirjoittaa, mikäli taustat olisi lukijoidenkin tiedossa. Valinta on omani, tiedän, mutta tämä lienee sitä veitsenterällä taiteilua oman yksityisyyden suhteen.

Välillä mietin jopa sitä, että onko miulla oikeus olla ”jumissa”. Elämässä tapahtuu asioita, joskin joitakin raastavan hitaassa aikataulussa, mutta toisia taas siten, ettei aamulla herätessä osaisi edes arvata, mikä tilanne vallitsee illalla nukkumaan käydessä. Silti tuntuu, että vellon jossain ja haluaisin päästä tekemään jotain merkityksellistä tai ainakin nykyistä merkityksellisempää monellakin elämän osa-alueella. Pelkään, että liekkini ja intohimoni asioihin lopahtaa, jos en ns. saa pian lisää bensaa liekkeihini.

Muistan, kun istuin tuolloin kahvikupin kanssa ruokapöytämme ääressä, avasin blogini kirjoitustilan ja annoin vain mennä tunteen vallassa. Annoin mennä ajattelematta yhtään mitä kirjoitan, miksi kirjoitan tai edes että miten kirjoitan. Tiesin jo siinä vaiheessa, etten julkaise tekstiäni ainakaan siinä hetkessä, mutta lienee joku merkityksensä sivun automaattisesti tekemällä tallennuksellakin? Muistan  myös sen, että tuon viimeisen pisteen jälkeen iski turhautuminen ja painoin raksista koko hoidon pois silmistäni.

.
Tavallaan olisi ollut mielenkiintoista tietää, miten tuo kesäkuinen tekstini olisi jatkunut. Toisaalta olen onnellinen, että jatkan sitä nyt näillä sanoilla ja tunteilla. Bensaa liekeissäni, ja pitkästä aikaa ihan kunnolla sittenkin! <3

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Se itsestäänselvyyksien (eiku!) aika vuodesta

Ihan jos varovasti veikkaan, niin olen tainnut joskus aiemminkin mainita, miten jonkun asian arvon huomaa vasta kun sen menettää. Tai ehkä jo siinä vaiheessa, kun sen saattaa olla menettämässä. Eli toisin sanoen, kun itsestäänselvyys ei olekaan enää itsestäänselvyys.

Jokainen miut tunteva tietää, miten tärkeä juttu marjat ja marjanpoiminta on miulle aina ollut. Tai okei, en voi sanoa että aina, koska kuulemani mukaan en lapsena ehkä jaksanut ihan hirveästi keskittyä tuohon hommaan. Lähdin kyllä äitin ja mummin seuraksi metsään muuten vain hengailemaan, tarkoittaen tapauksessani todennäköisesti marjojen syöntiä :D Jossain vaiheessa sitten teini-iässä ja varhaisaikuisuuden kynnyksellä into marjanpoimintaan syttyi ihan uuteen liekkiinsä. Se kaikki lähti ehkä mansikoista: ehkä siksi, että ne olivat tarpeeksi isoja täyttääkseen keruuastian mahdollisimman nopeasti?! ;D Ja myös siksi, että aloin ihan oikeasti ymmärtää marjojen arvon niin ravitsemuksellisesti kuin eettisesti ja toki taloudellisestikin.

Marjaterapia on itselleni yksi paras kesän, loppukesän ja syksyn aktiviteetti. Nykyisin en enää edes valikoi kerättäviä marjoja niiden koon mukaan, vaan kaikki menee :D Meillä on ollut siitä ihan todella onnellinen asema, että ollaan vuosittain saatu esimerkiksi viinimarjat joko meidän tai mieheni kodin pihalta keräten – ja kerättyinä <3 Samoin mustikoita, puolukoita ja tyrnejä on tullut ihanasti pitkin vuotta pakasteina ja mansikat ovat olleet jo useampana vuonna joululahja meidän äitiltä. Ollaan säilötty ne kesäisin Kiteelle, ja sieltä sitten kukin on saanut ottaa tarpeidensa mukaan. Ihan parasta!

Mutta sitten tuli tämä käristyskupoli-, muutto- ja muutenkin pitkä kuuma kesä, minkä aikana ainakin kaikki miun ja marjojen yhteiset aikataulut tuntuivat menneen ihan ristiin :D Mansikat jäivät siis poimimatta – kyllähän myö niitä Kiteelle ostettiin 15 kiloa, mutta perinteiseen tyyliimme siinä oli meille just ja just tarpeeksi syötävää yhdeksi viikonlopuksi :D Niinpä sitten äitin kanssa sovittiin, että tänä kesänä säilötään mansikat kukin tahoillamme. Aika tiukille meni täällä päässä, mutta kolme laatikkoa (no ne samaiset 15 kiloa, vrt. edellisvuosien 60-90 kiloa, kääk!) sain pakastimeen. Katsotaan sitten, milloin niitä raaskii alkaa syödä :D

Viinimarjojen kanssa meillä kävi onni. Tajuttiin varmaan vasta tuossa viime viikolla, että tosiaan, kukaan kotipuolistamme ei taida olla nyt ihan lähiaikoina niitä meille kuskailemassa tänne pohjoiseen. Kyselin sitten pitkin Facebookin annetaan, lahjoitetaan, kirppistellään, yyveeaavee -ryhmiä, että josko jollain olisi jäämässä viinimarjoja yli omien tarpeiden. Eräs rouva lähestyikin viestillä, että hän on itse joutunut sairaalaan ja hänen pihaltaan saisi käydä poimimassa vaikka kaikki pois. Sunnuntain suunnitelmat olivat sitten aika nopeasti selvillä, kun tällainen tilaisuus tarjoutui! Sen lisäksi eräs tuttavamme tarjosi myös omaa punaviinimarjapensastaan poimittavaksi, ja siihenkin toki tartuimme. Kannattaa näköjään näissäkin asioissa vain avata suunsa, koska vielä olisi yksi paikka tiedossa, josta voime käydä poimimassa. Ihmisten hyväsydämisyys oikeasti lämmittää ja tuntuu joka ikinen kerta yhtä hyvältä :)

Sunnuntaihin mahtui marjankeruun lisäksi myös pikavisiitti Haaparantaan. Samalla matkalla kävimme Torniossa ostamassa 20 litraa mustikoita aivan sydämelliseltä pariskunnalta. Myyjistä jäi todella vilpitön fiilis ja mustikoita pakastaessani totesin marjojen olevan aivan huippulaatuisia! Sen lisäksi tiedän, että niistä saatu tuotto meni heillä yhteen parhaista mahdollisista kohteista: opiskelujensa rahoittamiseen.

.
Siispä loppu hyvin, kaikki hyvin! Viimeistään tuolla mustikkamatkallamme tuli sellainen olo, että jos tässä ihmisten avuliaisuuden mahdollistamassa marjacasessa pystyimme millään lailla laittamaan hyvää eteenpäin, niin tuossa. Itsestäänselvyyksiä ei ole, mutta hyväntahtoisia ihmisiä onneksi vielä löytyy :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Muutto karsii taakkaa myös omasta mielestä

Hyvää huomenta viimeisiltä aamukahveilta Kouvolasta! Tämä muuttohan se tässä puhuttaa, vaikka joo kyllä itsestänikin tuntuu aina välillä että vähän on jo levy jäänyt päälle :D Mutta nyt on näin ja tuntuisi melkein teennäiseltä kirjoittaa tässä hetkessä jostain muusta kuin parhaillaan meneillään olevasta elämänmuutoksesta – etenkin, kun se on just nyt ja tässä, ihan muutaman tunnin päässä!

Miusta on aina jännä, kun joku häitä suunnitellessaan tai raskautensa julkistaessaan vannoo, että: ”Ei tästä mitään hää-/mammablogia tule!” Totta kai siitä tulee, olisi melkein hassua jos ei tulisi! Pian sitten kirjoitetaankin, että: ”Oho, onpas tullut juteltua paljon nyt näistä häistä/tulevasta vauvasta, mutta se lienee ihan luonnollista.” Nimenomaan, ja just sen takia en ole halunnut itse lähteä siihen, että olisin vannonut juttujeni olevan paljonkin jotain muuta kuin Kouvolaa, Kemiä tai jotain niiden väliltä. Heti kun tämä asia oli julkista, niin tiesin kyllä, mihin tekstini tulevat pitkälti liittymään ainakin jollain tasolla. Kirjoittaminen on edelleen yksi parhaista tavoistani prosessoida asioita, ja niinpä tämä on just niin muutto- tai ei muuttoblogi kuin miusta kulloinkin sattuu tuntumaan ;)

Kerrankin saa pukeutua samoihin (lempi)vaatteisiinsa päivä toisensa jälkeen sillä verukkeella, että ”muut on jo pakattu” ;D

Mitä muuta tämä muutto on tuonut mukanaan kuin tavaroiden karsimista, pakkaamista ja uuden odotusta? Viisas tuttavani kirjoitti miulle eilen, että: ”Uusien juttujen myötä löytää vielä tämänkin ikäisenä itsestään piirteitä, jotka oikeasti taitaa tietää, mutta joita ei ole pysähtynyt tarkkailemaan ja joita ei ehkä ole halunnut myöntää.” Tuo oli niin napakymppi! Tämä muuttoprojekti jo tähän asti on nimittäin opettanut paljon muutakin kuin tavaratetristä banaanilaatikoissa.

Viimeviikkojen aikana olen saanut ja voinut kumota joitain päähäni pinttyneitä uskomuksia itsestäni: muutto on siis hyvä hetki karsia tavaroiden lisäksi ylimääräistä taakkaa myös omasta mielestä. Olen aina ajatellut olevani huono organisoimaan asioita: okei, mestari en ole vieläkään, mutta kuljetusfirman varaamisesta asioiden aikatauluttamiseen kaikki on mennyt ainakin tähän asti hyvin nappiin. Olen tehnyt itselleni eri päiville mahdollisimman loogisia listoja hoidettavista asioista. Kaikissa aiemmissa muutoissa on iskenyt aina viimehetken turhautuminen, jolloin tavaraa on lennellyt epämääräisiin laatikoihin, säkkeihin ja milloin minnekin, koska en vain ole enää jaksanut. Okei, kyllä meillä on nytkin lähdössä muutama laatikko ”sälää”-merkinnällä, mutta ainakin noin suunnilleen muistan, mitä ne sisältävät. Ja onhan tässä tosiaan vielä tuonne iltapäivään aikaa, mutta teen parhaani vetääkseni tämän homman tyylikkäästi loppuun asti ;)

Ja kuten elämä yleensä, opetteluahan tämäkin on. Seuraavalla kerralla jos ja kun muutamme, en esimerkiksi pakkaa kertakäyttöastioita melkein ensimmäisenä (saattaisi olla tarvetta vielä muuttopäivänäkin ja etenkin silloin :D) tai luota siihen, että helteet jatkuvat loputtomiin ja heitä kaikkia tennareitani jo hyvissä ajoin joihinkin noista about 50 banaanilaatikosta (kas kummaa, pohjoiseen on luvattu reilusti viilenevää ja vesisadetta, mutta kai siellä noissa kangaskengissä kulkee :D).

Tältä näytti viimeinen ilta tästä kodista <3

Huomenna täytän 29 vuotta ja veikkaan, että tämä synttäripäivä jää vähintään yhtä ikimuistoisena mieleeni kuin vaikka lapsuudesta se, kun äiti oli kutsunut yllärinä juhliini lähitalliltamme muutaman ratsastajan hevosineen ja myö oltiin kavereideni kanssa aivan täpinöissämme! Uskon, että uuden oman kodin näkeminen ensimmäistä kertaa livenä kipuaa aika hyvin näiden erityisen hyvin muistiin jäävien kokemusten sarjaan ;)

.
Aurinkoista loppuviikkoa! :) Kuullaan seuraavan kerran Kemistä käsin – niin jännää!

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Juuri tätä varten!

Kun on yhtäkkiä luopumassa siitä, minkä jollain tavalla kuvitteli olevan ei ikuista, mutta pitkäaikaista, olo on aika tunteikas. Haikea, innostava, mielenkiintoinen, odottava, yllättävä. Tuntuu jotenkin siltä, että hei, tätäkö varten sanotaan, että jokainen päivä tulisi elää kuin viimeinen? Ja siltä, että juuri tätä varten! Elämä on jatkuvaa muutosta ja jos mitään muuta en ole vajaan 30 vuoden aikana tajunnut, niin sen, että itsestäänselvyyksiä tai prikulleen omien ajatusten mukaisia suunnitelmien toteutumisia ei ole. Elämä yllättää niin usein suuntaan ja toiseen.

Kun ydinperhe on, niin se on. Mutta ei ollut, vaan vanhempamme erosivat.

Omista vanhemmista ei tarvitse luopua kuin joskus reilusti keski-ikäisenä tai sen ylittäneenä. Se ikä tulikin puoliksi jo 18-vuotiaana, kun meidän isä kuoli.

Kun alan nyt opiskella opettajaksi, opettajana tulen aina toimimaan ja opettajan ammatista tulen eläkkeellekin jäämään – onhan tämä ollut aina unelmani! No, ennen kuin ensimmäinen opiskeluvuoteni yliopistossa oli tullut päätökseensä, olin itse tullut päätökseeni: tuosta unelmasta ei tarvitse kokonaan luopua, vaikka se oli kuin itsestään jo päivittynyt ja muuttanut muotoaan.

Olen nyt 22-vuotias, eli oikeasti aikuinen ja tiedän, että haluan asettua pysyvästi Joensuuhun. Reilu vuosi isomman asunnon ostamisesta ja kuvioihin ilmestyi jotain omaa ”aikuisuuttani” ja periaatepäätöksiäni suurempaa ja pian yhteinen tarinamme jatkuikin Kouvolassa.

Okei, tämä Kouvola onkin ihan kiva paikka ja elämä täällä on lähtenyt rullaamaan tosi mukavasti! Täällähän voisi viihtyä vaikka pidempäänkin! Katsellaan isompaa asuntoa ja kun se oikea osuu kohdalle, hankitaan se. Hankittiin, ollaan eletty ja oltu onnellisia. Pohdittu, punnittu, päätetty. Nyt alle vuosi muuttopäivästämme tämä pidempiaikainen kotimme-to-be onkin irtaimistoltaan paketissa ja kohta kanssamme jälleen uudessa osoitteessa. Tämä olisi tuntunut vielä puoli vuotta sitten tosi kaukaiselta, mutta nyt päivä päivältä yhä innostavammalta!

Ja mitä kaikkea muuta sitä onkaan elämän aikana tullut vannottua, että ei koskaan tai tätä aina ja ikuisesti. Tai että kun nyt on näin, niin näin tulee aina olemaan. Sen vuoksi sanoisinkin jokaisen edellisen esimerkkini päätteksi vielä, että onneksi. Pois lukien tietysti tuo meidän iskän kuolema, joskin se on entistä vahvemmin opettanut pientenkin asioiden merkityksellisyyttä ja kiitollisuutta jokaisesta uudesta päivästä. Voi kuulostaa hullulta, mutta elämän rajallisuuden näin läheltä nähtyäni olen pian 11 vuoden ajan joka aamu herätessäni sanonut mielessäni kiitoksen tuonne jonnekin.

Kaikille, jotka epäröi :) Jostain syystä tämän Instasta nappaamani kuvan lähde ei näkynyt ottamassani screenshotissa, mutta joku fiksu ajattelija on taas selvästi ollut asialla ;)

Asioita ja niiden kulkua on helppo suunnitella, mutta suunnitelmista puuttuu aina se elämisen ja oppimisen osuus. Jos ja kun jo yhden päivän aikana voi tapahtua kaikkea muuta kuin aamulla on itse suunnitellut, on hyvin luonnollista, että niin tapahtuu elämässä vähän isommassakin mittakaavassa.

.
Suunnitelmia, päämääriä ja elämänkulun etenemiseen liittyvä suuntaviivoja on hyvä olla, mutta niiden (toteutumiseen vievien polkujenkin!) suhteen on osattava olla salliva, sopeutuvainen ja vastaanottavainen. Itselle rehellinen ja utelias kääntämään yhtään kiinnostavan oloinen kortti. Se, mikä tuntuu itsestä hyvältä, on hyvä.

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Mitä annat, sen saat

Usein ihaillaan sellaisia ihmisiä, jotka ovat saavuttaneet jotain erityistä tai yleisesti hienona pidettyä esimerkiksi opiskelupaikkaan tai uraan liittyen. Opiskelupaikka lääkiksessä tai huippujuristius pari esimerkkiä mainitakseni ovat ehdottoman hienoja ja ihailun arvoisia juttuja kyllä, sitä en kiellä. Miekin olen usein pohtinut uravalintaani ja sen järkevyyttä tai järjettömyyttä sekä sitä, olisiko lukion jälkeen kenties pitänyt valita toisin. Mutta ei varmaan olisi, tai ainakaan vielä en ole halunnut mitään niin paljon, että olisin asian eteen jotain tehnyt.

Vähintään yhtä usein pohdin sitä, miten paljon ihailua ansaitsisivat (ansaitsevat!) myös he, jotka eivät yhteiskunnan normien mukaan ole oikeastaan vielä saavuttaneet mitään. He, joilla tulevaisuudensuunnitelmat ovat esimerkiksi opiskelujen ja töiden osalta vielä täysin avoimia. He, joilla ei välttämättä ole vielä hajuakaan siitä, mitä ns. haluaisivat isona tehdä. Mutta he, joista hyvin useat ovat jo nyt äärettömän fiksuja ja sydämeltään sivistyneitä. Meidän upeat nuoret siis!

Itse ihailen suunnattomasti nuoria, jotka eivät tee asioita siten kuin yhteiskunta odottaa ne tehtävän. Tai saattavat tehdä, mutta silloin omasta tahdostaan, eivätkä siksi, että niin on ollut tapana tai koska mumminsiskonkumminkaimankaveri niin odottaa, ehkäpä jopa edellyttää. Mie ihailen sitä rohkeutta, jota tarvitaan esimerkiksi ulkomaille lähtemiseen, välivuoden tai useammankin pitämiseen ja ylipäätään perinteisinä pidetyistä suuntaviivoista poikkeamiseen. Taustalla kuuluu varmasti oma kokemukseni esimerkiksi melkoisen persoonallisesta tai ainakin persoonallisesti edenneestä opintopolustani ja nykyisistä työkuvioistani. Toisaalta juuri niiden myötä käsitykseni oman sydämen kuuntelemisen tärkeydestä on vain vahvistunut: en usko, että olisin yhtään nykyistä onnellisempi, jos olisin suorittanut opintoni suunnitellussa viidessä vuodessa ja saanut heti valmistuttuani viran (as if, mutta yksinkertaistettuna esimerkkinä). En tietenkään voi varmaksi tietää, koska miulla on vain oma kokemukseni, mutta voisin kuvitella näin.

Miusta tuntuu, että yhteiskunta tulee monessakin asiassa hyvin jälkijunassa: nuoren suunnitellessa jatkuvasti muuttuvassa maailmassa itselleen ammattia, jota oikeastaan ei ole vielä olemassakaan, ammatinvalintatestit tuuttaavat eteen poliisia, lääkäriä ja opettajaa. Ylioppilasjuhlissa tiedustellaan, mihin kaikkialle on haettu opiskelemaan ja valmistujaisissa on parempi olla vakipaikka takataskussa. En tarkoita, että näissäkään vaihtoehdoissa olisi mitään väärää – päin vastoin – vaan ennemminkin näiden kyselijöiden asenteissa on korjattavaa. Eräs fiksu nuori totesikin miulle äskettäin keskustellessamme, että useinhan ihmisten suhtautuminen asioihin johtuu vain heidän omasta tietämättömyydestään. Niin just! Ehkä tähänkin muutokseen tarvitaan taas yhden sukupolven pyörähtäminen tai sitten nimenomaan se, että välivuodet ja muut ennen ei-niin-perinteiset tavat viedä elämää eteenpäin alkavat muuttua entistä vahvemmin nykypäivän normeiksi.

Soisin jokaiselle terveellä järjellä varustetulle nuorelle mahdollisuuden kokeilla omia siipiään ja suunnitelmiensa kantavuutta. Mitä sitten, jos välivuosi ulkomailla ei ollutkaan juuri sitä, mitä sieltä lähti hakemaan? Mitä sitten, jos vaatekaupassa työskentely olikin niin kivaa, että sitä jääkin tekemään vielä toiseksi vuodeksi ennen korkeakouluun hakemista – mikäli se omiin tavoitteisiin kuuluu? Ei sitten niin mitään! Itsekin kaikenlaista kokeilleena sanon edelleen, että elämän opintopisteitä (niitä tärkeimpiä!) ovat kerryttäneet juuri esimerkiksi au pair -vuoteni Australiassa ja opiskelujen ohella henkilökohtaisena avustajana työskenteleminen. Olen todella kiitollinen siitä, että koen saaneeni tehdä aina omat ratkaisuni, eikä sinne väliin ole tullut tosiaan sörkkimään kukaan kumminmumminkissankaveri. Vielä järjissään ollessaan mummi kyllä kyseli aina, että milloin valmistun seminaarista (:D) ja iskälläkin taisi olla eläessään mielipiteensä kasvatustieteen opiskeluuni, mutta minkäänlaista painostusta mihinkään suuntaan en ole koskaan kokenut. Tai antanut itseni kokea, on se varmasti osittain aina ollut myös sitä :) Ehkä jos vieläkin pohtisin, että mitäköhän sitä elämälläni tekisin (tai no, itse asiassa… :D), niin kyllä mie luulen että äiti ois jo saattanut vähän alkaa potkia persuksille ja ihan syystäkin.

Mutta niin. Jokaiselle nuorelle ehkä paras kunnian- ja kunnioituksen osoitus on se, että tämän omia suunnitelmia arvostetaan, eikä niitä tuomita suoraan tai edes selän takana. Muiden luottamus asioiden toimimiseen vahvistaa nuoren omaakin näkemystä ja edelleen: mitäs sitten, jos kaikki ei menekään suunnitelmien mukaan? Varmaankin jokainen meistä lähettää maailmalle paljon mieluummin nuoren, joka lähtee sinne rakastettuna, kannustettuna ja valintoineen arvostettuna kuin kapinahengellä ja kotiinpalaamattomuuttaan vannoen. Miun on helppo tietysti huudella tässä vaiheessa, mutta lupaan että jos vielä oman lapseni maailmalle lähtiessä löydän tämän tekstini jostain bittiavaruudesta, niin kaiken ikävän ja irtipäästämisen hetkellä pyrin vahvasti luottamaan kaikkeen edellä kirjoittamaani ;)

.
Uskon arvostuksen(kin) kiertokulkuun. Mitä annat, sen saat.

.
ps. Taas oman lehmän lisäksi tai sijaan ne sukulaissuhteet ojassa: jos siulla on välivuosi edessä ja suunnitelmat vielä avoinna, tsekkaa tämä! :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka