Anna Huhtilainen

Päänavigointi

Muistoja

Kun (kahden)kymmenen vuoden taakse pystyykin muistamaan!

Aika tuntuu menneen yhdessä hujauksessa siitä lähtien kun täytin 18, vaikka tässä kohta 11 vuodessa (huh!!) on ehtinyt tapahtua todella paljon. Hämmästelen usean näille vuosille sijoittuvan asian tiimoilta, että onko siitäKIN jo niin pitkä aika?! Edelleen pidän itseäni about parikymppisenä, vaikka todellisuudessa seuraava kymmenluku kolkuttelee jo ovella.

Vuosien kulun huomaan parhaiten ihan konkreettisista asioista. Esimerkiksi siitä, että tuttavieni lapset, jotka muistan edelleen ”pieninä” tai jopa vauvoina, alkavatkin tätä nykyä hypätä autonrattiin yksi toisensa jälkeen. Ihan hullua! Sen lisäksi itse vuodenkierto on aina hyvä muistuttaja, kuten parit viime syksyt, kun ollaan oltu poimimassa marjoja ja omppuja Kiteellä. Sadot ovat olleet mielettömän upeita, ja kahdeksasta puusta kahdeksan on pukannut ihan priimaa hedelmää, avot! Samaa ei oikeasti ole tapahtunut kuin varmaan joskus 10 vuotta sitten viimeksi. Siis ihan oikeasti kymmenen vuotta sitten: tuonkin aikavälin kun näköjään näin aikuisena pystyy muistamaan, eikä se kuulosta vain vanhempien sanonnalta tai jopa huijaukselta, kuten joskus lapsena helposti ajatteli ;)

Siinä missä joskus tuolloin 18-vuotiaanakin tykkäsin kyllä marjojen- ja omppujenkeruusta, päänautinto oli niiden syömisessä. Viimeisimmät omppupuiden ravistelut ja marjapuskiin maastoutumiset ovat sen sijaan saaneet hedonististen nautintojen lisäksi uusia aspekteja: menneenä syksynä esimerkiksi löysin itseni googlaamasta, oliko se oikeasti sadoltaan normaalia parempi ja terveempi. Jep :D Se, että luin innoissani artikkelia hyvästä pihlajanmarjavuodesta eli että usein omppuja syöville pihlajanmarjakoille oli löytynyt muualta runsaasti syötävää, oli nyt vähintään yhtä kiinnostavaa kuin Demin keskustelupalstat 10 vuotta sitten.

En mie muutenkaan tajua, missä silmänräpäyksessä ja miten salakavalasti kaikki on tapahtunut. Vaikka jo nuorena kotona asuessani osallistuin paljon kotitöihin, niin välillä – kuten tänä aamuna kaupan kassalla – huomaan havahtuvani siihen, että milloin mie oikein aloin käydä itse kaupassa ja huolehtia siitä, että kaapissa on koulunjälkeisen välipalan ainesten lisäksi pyykinpesuaineet sun muut? Tai milloin mie oikein ajoin sen ajokortin? Ööö, vastahan olin vanhempien aikataulujen armoilla ja minuu kuljetettiin ratsastustunneille sekä 4H-kerhoon?! Tai mitä ihmettä, miten mie oon nyt täällä luokan edessä, kun ”vasta äskenhän” mie kirjoittelin kaverikirjoihin opettajuuden olevan haaveammattini. Ja mitä, justhan miulla oli lakkiaiset, mutta kaappia siivotessa sieltä löytyi myös maisterin tutkintotodistus yliopistosta? Ja what, miun pikkuveli täyttää tänä keväänä jo 27, eikä tuo seiskan edessä oleva kakkonen ole lyöntivirhe?

Jo galtsuajoilta (muistajat muistaa jne.) tuttu likainen peili ja hieman uudempaa huutoa oleva popsocket = ikuinen teini minussa ;D

Vaikka yksi yksittäinen päivä – tai lyhyempikin aikaväli – saattaa tuntua joskus todella pitkältä, lopulta tämä elämä tapahtuu ihan huimaa vauhtia. Ja jotenkin niin itsestään: nivelvaiheita kyllä on, mutta jotenkin nekin ovat lutviutuneet kuvioon. Nuorempana jotenkin ajattelin, että askel aikuisuuteen tarkoittaa jotain ihan konkreettista maailmanmullistusta, mutta edelleen taidan odotella sitä. Tästä perspektiivistä voisin todeta virran vain vieneen ja kuljettaneen miut kohta kolmekymppiseksi. Se askelkin on tainnut tarkoittaa sitä, että pyykit voi edelleen jättää narulle roikkumaan, mutta ne on myös noukittava sieltä itse kaappiin. Tai että iltaisin puhelin kädessä valvominen (omassa nuoruudessani MSN Messengerissä roikkuminen ;)) on pystyttävä lopettamaan itse, koska kukaan ei tule enää kolkuttelemaan ovelle että nyt pitäis olla jo nukkumassa.

.
Sellaisia pohdintoja elämästä tänään. Lopulta kai aika yksinkertaisia, nekin :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

”En koskaan…” – ja kuinkas sitten kävikään?

Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Simple as that ja neuvo, jonka varmaan jokainen meistä on joskus kuullut? Niin miekin, mutta arvata saattaa, miten hyvin tai huonosti sitä olen noudattanut – tai miten huomaamatta tuo sananparsi suusta aina livahtaakaan…

Itsetutkiskelu on siis jälleen paikallaan. Miunhan ei koskaan pitänyt esimerkiksi…

…muuttaa Joensuusta pois. Jos mennään ajassa vaikka viisi vuotta taaksepäin, muistan miten olin päättänyt että nyt olen asettautunut, näin on hyvä, enkä koskaan muuta Joensuusta pois. No, sitten kuvioihin tuli mies ja loppu onkin historiaa :D Terveisiä siis Kouvolasta, heheh ;)

…tehdä valmistuttuani opettajan töitä. Ainakaan peruskoulussa. Ajattelin opintojeni aikana monta kertaa, että onneksi tämä koulutus on varmasti hyödyllinen monissa muissakin ammateissa, koska opettajan töitä en aio koskaan tehdä. Niinpä niin :D Tuo lausahdus on enää puoliksi totta :D

…ostaa iPhonea. Koska miulla oli Nokian osakkeita, ja veljeni joskus puhelinta vaihtaessani tokaisi, että Applen laitehan olisi ihan periaatteideni vastaista. Tuolloin päädyin vielä Nokiaan, mutta joo, nyt elektroniikkalaitteemme alkavat olla omppuja yksi toisensa jälkeen.

…kirjoittaa blogia omalla nimelläni ja/tai omilla kasvoillani. Kai muistatte, kun olen kertonut historiastani esimerkiksi ruokabloggaajana?! ;) Nuo kaikki reseptit lähtivät ilmoille nimimerkin takaa ja varmasti ilman, että lusikkaankaan heijastui vahingossa oma kuvani :D Kauas on tultu! ;)

…ottaa permanenttia. Koska sehän vähintään tuhoaisi hiukset tai ainakin käräyttäisi ne kokonaan. Jotenkin kummasti se vain tämäkin ajatus muuttui, kun istuin kampaajan tuoliin vuosi sitten tammikuussa. Mitään katastrofaalista ei käynyt, ja tykkäsinkin permiksestä tosi paljon etenkin silloin, kun jaksoin ”pöyhiä” sitä kuosiin :) (Helppo myös ”piilottaa” ponnarille – testattu! ;)) Nyt vähän ärsyttää aina hiustenpesun jälkeen kihartuvat latvat eli permiksen jämät, mutta se nyt ratkeaa taas jollain kiinnilaittokikalla. Tai sillä ettei pese hiuksia. Vitsivitsi ;)

…enää käydä BodyPumpissa. Terkut kolmen vuoden takaa, kun sali oli ainoa oikea ja pumpit sun muut ryhmäliikuntatunnit ihan turhia. No, ajat muuttuvat ja asennekin ehkä ei niin joko-taiksi ;)

…tehdä sähköpostiosoitetta Gmailiin. Ainut ja oikeahan oli vain Hotmail, tuo minne 20 (!!) vuotta sitten loin ensimmäisen sähköpostiosoitteeni. Muistan sen muuten vieläkin: arhuhtilainen(a)hotmail.com. Sen jälkeen tuli suomi24 ja jippii – ne olivat ihan ookoo, koska kavereillakin oli osoitteet siellä. Gmailia vastaan taistelin jostain syystä todella pitkään, ennen kuin oli pakko luovuttaa ja todeta, että kai se on pakko kun about koko maailma pyörii sen tilin voimalla. Eniten tässä koko hommassa harmittaa ehkä se, että aikojensaatossa tuo Hotmail-osoitteeni vain hävisi (en ehkä ollut kirjautunut muutamaan kuukauteen tms. mitä näitä sääntöjä aikanaan olikaan), ja samalla menivät kuin tuhka tuuleen ensimmäiset sähköpostikirjekavereiden kanssa käymäni piiiiiiiiiitkät viestit.

Näin. Nyt taidan lopettaa tämän tekstin, ettei lista kasva tuon pidemmäksi ja omatunto ala enää enempää soimata, että mitä sitä onkaan joskus tullut vannottua. Lupaan, että tästä eteenpäin en kosk…no ainakaan kovin usein sano en koskaan ;)

.
Nyt kiinnostaisikin kuulla, mitä siun ei koskaan pitänyt? ;)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Hei, mie uskon ymmärtäväni

Näen lähes päivittäin lapsia ja nuoria, joiden puolesta oma sydämeni on syrjällään. Nämä ovat usein tyyppejä, jotka saavat aikuiset näkemään punaista tai tekemään omia päätelmiään ja kenties tuomitsemisiaankin jo ennen kuin varsinaista kohtaamista on edes tapahtunut. Myönnän, että jos itsellä sattuu olemaan jostain syystä huonompi päivä, niin helposti omakin kuppini saattaisi mennä nurin jos en jo etukäteen varautuisi laskemaan ykkösestä kymppiin ja takaisinkin.

Vaikka oikeasti miun tekisi mieli ottaa kyseinen lapsi tai nuori kainaloon, halata ja sanoa, että hei, jos ei kukaan muu, niin mie uskon ymmärtäväni.

Olen ollut omassa elämässäni monta kertaa sellaisen risteyksen edessä, jossa olen voinut itse vaikuttaa paljon siihen, miltä tuleva näyttää. Enkä tarkoita nyt esimerkiksi sitä, kun kymmenen vuotta sitten miun oli valittava otanko vastaan paikan luokan- vai erityisopettajankoulutuksesta. Tarkoitan nyt sellaista vähemmän konkreettista, mutta tunnetasolla sitäkin merkittävämpää valintaa: kun eteeni on tarjoiltu joku tilanne, jota itseään en voi muuttaa, mutta voin nimenomaan valita oman suhtautumiseni siihen.

Viimeaikoina taas erinäisistä syistä paljon mieleni kanssa jumpatessa olen tullut tulokseen, että olen tainnut oppia valitsemaan positiivisuuden polun jo silloin, kun en ehkä vielä ollut niin tietoinen näistä jollekin yksisarvis-, mutta esimerkiksi itselleni hyvin järkeenkäyvistä ja lopulta elämän perusasioista. Esimerkiksi vanhempiemme erotessa muistan toki olleeni surullinen, mutta kuin automaattisesti ajatelleeni myös asian hyviä vaikutuksia. Sen henkilökohtaisempiin juttuihin menemättä muistan esimerkiksi miten iloitsin äitin muuttaessa keskustaan siitä, että hänen luona ollessaan miun on sitten helppo nähdä kavereita iltaisinkin kun ei tarvitse järjestellä kyytejä 18 kilometrin päähän kuten siihen asti.

Olen niin varma, että mallin tähän nykyiseen ajatusmaailmaani ja niin tietoisiin kuin tiedostamattomiin valintoihini olen saanut taas kerran, yllätysyllätys, sieltä kotikasvatuksesta. Totta kai. Arvostan todella paljon sitä, ettei meille veljeni kanssa koskaan opetettu negatiivisten tunteiden tukahduttamista tai sitä, mitä ns. saisi tuntea ja mitä ei. Meillä sai olla surullinen ja meillä sai olla vihainenkin ihan samalla lailla kuin iloinen tai onnellinenkin. Meillä hyväksyttiin kaikki tunteet ja arvostettiin niitä. Koen, että meillä tunteet olivat aitoja siinäkin mielessä, etteivät ne ja niiden näyttäminen olleet ainakaan ainut tapa myöskään huomion saamiseksi.

Muistan kyllä kuulleeni useasti, että nyt kiukuttelet ihan turhasta. Ratkaisevana pidänkin sitä, että kiukku sai silti tulla, jolloin jouduin (pääsin!) oppimaan sen käsittelyn. Sain harjoitella tuota taitoa kotona tutussa ympäristössä turvallisten aikuisten parissa, eikä miun tarvinnut miettiä että jos nyt kiukkuan, niin vastataanko siihen vaikka väkivallalla. Ja vaikka meidän vanhemmat ovat kaiken kunnian ansainneet, niin en sentään halua väittää, etteikö heilläkin olisi joskus ollut meille lapsille sanansa sanottavanaan – mutta heillä oli myös taito selittää käytöksensä ja keskustella asioista jälkikäteen. En muista, että olisin koskaan joutunut mennä lapsena pahalla mielellä nukkumaan (esimerkiksi selvittämättömästä riidasta johtuen) ja sen vuoksi nykyisinkin pidän ehdoin tahdoin kiinni siitä, että päivä päättyy vilpittömiin hyvänyön toivotuksiin.

Miusta tämän pitäisi olla ihan normaalitilanne jokaisessa kodissa, mutta valitettavasti se ei ole. Mietin aina, että miten itse, verrattain todella hyvät lähtökohdat saaneena, pystyisin auttamaan mahdollisimman monia muita. Vaikka kuppini melkein nurin saavat lapset ja nuoret…no, melkein saavat sen kuppini nurin, niin kyllä he saavat myös myötätuntoni vahvasti pintaan. Seuraukselle on nimittäin aina olemassa syy, joka usein löytyy niinkin läheltä kuin kotiosoitteesta.

Aina on ikävä ja välillä, kuten nyt, ihan suunnaton ikävä <3

.
Välittävää viikonloppua! <3

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Kauaksi kaikesta – kilometreissä

Perjantaina 26.1. oli Australia Day eli Australian kansallispäivä. Kaivelin tuolloin kuvieni syövereistä yhden otoksen Instagramiini ja muistelin, miten seitsemän vuotta sitten olin paikan päällä juhlimassa kyseistä päivää. Tai juhlimassa ja juhlimassa, muistelen viettäneeni Australia Dayta päivän parin au pair -kaverini kanssa hyvin rauhallisissa tunnelmissa. Rupesin kyllä näin jälkeenpäin miettimään, että yhtä suurella todennäköisyydellä saatoin olla tuolloin myös parin viikon lomallani Balilla, mutta joka tapauksessa olin lähempänä juhlan ydintä kuin viime perjantaina täällä koti-Suomessa.

Tuohon samaan Instagram-kuvaani kirjoitin myös siitä, miten yhdeksän kuukauttani Australiassa ei suinkaan ollut pelkkää biitsilaiffii. Itse asiassa hostperheeni asui alueella, josta oli autollakin 25 minuutin matka lähimmälle rannalle. Ja kyllä, jonkun kerran vapaapäivien rantasuunnitelmat menivät mönkään huonon sään takia. Kerron salaisuuden: Australiassakin sataa vettä ja on aamuja, kun lämpömittari näyttää ihan vain muutamaa plusastetta. Ja kun sataa, niin se ei ole mitään mietoa, ja nuo vähäiset lämpöasteet tuntuivat about yhtä monelta pakkasasteelta, koska esimerkiksi talojen eristykset on siellä tehty selvästi vain hellepäiviä silmällä pitäen.

Kliseisesti sanoen au pair -aikani opetti miulle tosi paljon. Ehkä suurin oppi noiden maantiedon knoppien lisäksi oli se, että arkea sitä eletään toisella puolen maapalloakin. Oikeastaan tosi monet perusasiat ovat ihan siirrettävissä maasta ja kulttuurista toiseen. Pyykkiä on pestävä, kaupassa käytävä ja ruokaa laitettava. Olihan se toki alkuun jotenkin hienoa ja erilaista kuin kotona, mutta aika äkkiä uutuudenviehätys kului pois :)

Australia-kuukaudet tarjosivat miulle toki paljon kaikkea muutakin hyvää, mutta erityisesti tuosta arjesta ja sen kohtaamisesta olin ja olen edelleen hyvin kiitollinen. Koska perheeni pojat olivat jo reilusti kouluikäisiä, miulla oli päivisin paljon aikaa olla ja ajatella. Pahimpina koti-ikävän ja tylsyyden hetkinä (kyllä, näitäkin oli) – kun sitä aikaa tuntui olevan vähän liikaakin – oivalsin ainakin sen, että omia asioitaan ei kannata yrittää lähteä pakoon yhtään mihinkään. Ne seuraavat kintereillä vaikka etelänavalle. Ja toisaalta niinkin päin, että ihan samat asiat ilostuttavat olitpa missäpäin maailmaa tahansa :)

Mikä tässä oli kaikista yllättävintä: en tajunnut ennen kuin vasta Australiassa, että yhden unelmani toteutumisen lisäksi eräs motiivini lähdölle saattoikin olla myös se, että tarvitsin selvitellä omia ajatuksiani. Ylipäätään omaa olemistani ja elämistäni – siinä nimenomaisessa arjessa. Tuota tunnetta en ollut vielä Suomessa niin tunnistanut, mutta sitäkin vahvempana se nousi pintaan uusissa ympyröissä. Vaikeinakin hetkinä, ja erityisesti juuri silloin, oli aidosti kohdattava itsensä ja jatkettava eteenpäin. Itkettävä ikävät ja seuraavassa tilanteessa iloita, miten mukavia ihmisiä miulla Australiassakin oli ympärilläni. Ynnä muut elämän ylä- ja alamäet: ihan siis niitä samoja asioita, kuin kotonakin.

ps. Ihana silloisen 3,2 megapixelin huippudigikameran kuvanlaatu! ;)

Yksin omien ajatusten kanssa oleminen voi olla joko todella vapauttavaa, raastavaa tai kaikkea siltä väliltä. Mutta yksi asia on varma: ainakin se on opettavaista! Olen näin jälkeenpäin ajatellut, että itse taisin vain tarvita tuollaisen kunnon irtioton, joka lopulta toi miut paljon lähemmäksi omaa itseäni, elämääni ja rakkaita ihmisiäni kuin Suomesta lähtiessäni vielä olin. Australiassa sain huomata, että olin vain maantieteellisesti kaukana kaikesta, muuten ehkä lähempänä kuin koskaan aiemmin.

.
Tästäkin kokemuksestani niin kiitollisena ja vielä näin pitkän ajan päästäkin jatkuvasti oivaltavana <3
Elämä!

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Tämän oivalsin tänään

Arvatkaa mitä? Tänään miulle iski ihan uskomaton hinku kirjoittaa teille liikunnasta. Itseni hyvin tuntien, tuo tautihan ei sitten lähde muuta kuin näppikseni ääreen asettumalla ja sanaisen arkkuni avaamalla.

Yksi ongelma miulla kuitenkin on: mitä mie kirjoittaisin?

Tietynlainen writer’s block näihin liikuntajuttuihin liittyen miulla on ollut oikeastaan jo aika pitkään. Tekisi mieli kirjoittaa siitä, miten paljon hyvää oloa liikunta miulle tuo. Mutta ketä kiinnostaisi lukea tuollaisesta itsestäänselvyydestä? Ehkä jopa ne aikojen alun salitreenipostauksetkin liikkeineen, sarjoineen ja toistoineen ovat tai olisivat tällaiseen yleiseen hölinään verrattuna mielenkiintoisia? Kaikkihan sen tietävät, että liikunta (tai viimeistään sen jälkeinen olotila :D) tuntuu ihan superhyvältä ja sopivissa määrin harrastettuna antaa energiaa, pitää virkeänä ja loput hyödyt voikin sitten lukea näin vuodenalun naistenlehdistä.

Jos ja kun vilkaisen erilaisia statseja, blogiini tullaan edelleen säännöllisesti treeniohjelmien, ruokavalioasioiden ja liikevinkkien perässä. Myönnän, että en itsekään edes muista, mitä postausteni syövereistä pian kuuden (!!) vuoden ajalta löytyy. Toivottavasti etsijä löytää hakemansa ja ei sillä, ihan päteviä juttuja tuolta 1 462 (toiset tuplahuutomerkit tähän) tekstin joukosta löytyykin. Jotenkin ne tuntuvat itselleni nykyisin vain tosi kaukaisilta, ja jos joku kertoisi etten ole kirjoittanut niitä itse, saattaisin vaikka erehtyä uskomaan.

En siis ole palannut teksteissäni vuosia taaksepäin, mutta en toisaalta ole nähnyt myöskään syytä poistaa niitä. Ajattelen niin, että tämä koko blogitaival on osa omaa historiaani ja en olisi just tässä ja tällaisena, jos olisin elänyt vaikka nämä menneet kuusi vuottakin jotenkin eri tavalla. Kaikesta olen oppinut; jostain heti ja jostain vielä tai vasta näin pidemmänkin ajan kuluttua. Jos lukisin omia vanhoja tekstejäni, ymmärtäisin varmasti itseänikin entistä paremmin. Sen aika on kuitenkin vasta joskus, kun pystyn palaamaan postauksiini ilman facepalmeja tai muita kääk-reaktioita. Vähän samalla lailla kuin nuoruuden päiväkirjat alkavat olla nyt about luettavia, ja kirjaimellisen myötähäpeän sijaan päällimmäisenä tunteena on sellainen vähintään isosiskollinen, jopa äidillinen voi pientä, kunpa olisit tiennyt… Moneen junaan olen nimittäin hypännyt, mutta onneksi myös niistä pois. Kai miulla on ollut aina enemmän ja vähemmän elävät suojelusenkelit matkassa, jotka ovat saaneet miut kyseenalaistamaan asioita, joihin innon vallassa olen saattanut itse luottaa ihan sokeasti.

Ja nyt kun olen tässä vaiheessa tekstiä, joku lamppu syttyi päässäni. Tajusin, että ehkä se ei kohdallani olekaan väärin, kun blogiini ei ole pitkään aikaan tullut mitään varsinaista liikunta-asiaa. Koska urheilu on joskus ollut itselleni vääränlainen pakkomielle, niin etenkin kun en ole mikään alan ammattilainen, niin ehkä se onkin tervettä, että muut teemat ovat vallanneet liikunnalta alaa blogissanikin? Että jokaista treenikertaa ei tarvitse kuvata tai päivittää someen? Että ei tarvitse vakuuttaa kenellekään, että kyllä mie täällä käyn ja teen, riittää että nimenomaan käyn ja teen ilman sen suurempia dokumentointeja. Että se liikunta on yhtä normaali arkirutiini kuin vaikka hampaidenpesu. Kyllä, tästä kaikesta taitaa muuten ainakin miun kohdallani olla kyse!

Ei tämä teksti siis ihan turhaan syntynyt, vaikka kaikki visiot sen sisällöstä alussa puuttuikin, tai jos tuo writer’s block sivujuonteineen ei nyt ollut ehkä ihan sitä, mitä tältä tekstiltä olisin saattanut itsekin alussa uumoilla. Mutta ei se mitään! Nimittäin nyt, aloittamisesta kymmenen minuutin jälkeen, huomaan taas oivaltaneeni jotain. ”— ehkä se onkin tervettä, että muut teemat ovat vallanneet liikunnalta alaa blogissanikin?” Tätä lausetta jäin vielä pohtimaan ja kyllä, näin se kohdallani on!

.
Ajatuksenvirta, näppis, oivallukset, oma blogi, ihanaa että olette olemassa! Ja kiitos myös siulle, jos olet matkassa mukana vielä tällä viimeiselläkin rivillä! :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka