Muistoja

”En koskaan…” – ja kuinkas sitten kävikään?

Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Simple as that ja neuvo, jonka varmaan jokainen meistä on joskus kuullut? Niin miekin, mutta arvata saattaa, miten hyvin tai huonosti sitä olen noudattanut – tai miten huomaamatta tuo sananparsi suusta aina livahtaakaan…

Itsetutkiskelu on siis jälleen paikallaan. Miunhan ei koskaan pitänyt esimerkiksi…

…muuttaa Joensuusta pois. Jos mennään ajassa vaikka viisi vuotta taaksepäin, muistan miten olin päättänyt että nyt olen asettautunut, näin on hyvä, enkä koskaan muuta Joensuusta pois. No, sitten kuvioihin tuli mies ja loppu onkin historiaa :D Terveisiä siis Kouvolasta, heheh ;)

…tehdä valmistuttuani opettajan töitä. Ainakaan peruskoulussa. Ajattelin opintojeni aikana monta kertaa, että onneksi tämä koulutus on varmasti hyödyllinen monissa muissakin ammateissa, koska opettajan töitä en aio koskaan tehdä. Niinpä niin :D Tuo lausahdus on enää puoliksi totta :D

…ostaa iPhonea. Koska miulla oli Nokian osakkeita, ja veljeni joskus puhelinta vaihtaessani tokaisi, että Applen laitehan olisi ihan periaatteideni vastaista. Tuolloin päädyin vielä Nokiaan, mutta joo, nyt elektroniikkalaitteemme alkavat olla omppuja yksi toisensa jälkeen.

…kirjoittaa blogia omalla nimelläni ja/tai omilla kasvoillani. Kai muistatte, kun olen kertonut historiastani esimerkiksi ruokabloggaajana?! ;) Nuo kaikki reseptit lähtivät ilmoille nimimerkin takaa ja varmasti ilman, että lusikkaankaan heijastui vahingossa oma kuvani :D Kauas on tultu! ;)

…ottaa permanenttia. Koska sehän vähintään tuhoaisi hiukset tai ainakin käräyttäisi ne kokonaan. Jotenkin kummasti se vain tämäkin ajatus muuttui, kun istuin kampaajan tuoliin vuosi sitten tammikuussa. Mitään katastrofaalista ei käynyt, ja tykkäsinkin permiksestä tosi paljon etenkin silloin, kun jaksoin ”pöyhiä” sitä kuosiin :) (Helppo myös ”piilottaa” ponnarille – testattu! ;)) Nyt vähän ärsyttää aina hiustenpesun jälkeen kihartuvat latvat eli permiksen jämät, mutta se nyt ratkeaa taas jollain kiinnilaittokikalla. Tai sillä ettei pese hiuksia. Vitsivitsi ;)

…enää käydä BodyPumpissa. Terkut kolmen vuoden takaa, kun sali oli ainoa oikea ja pumpit sun muut ryhmäliikuntatunnit ihan turhia. No, ajat muuttuvat ja asennekin ehkä ei niin joko-taiksi ;)

…tehdä sähköpostiosoitetta Gmailiin. Ainut ja oikeahan oli vain Hotmail, tuo minne 20 (!!) vuotta sitten loin ensimmäisen sähköpostiosoitteeni. Muistan sen muuten vieläkin: arhuhtilainen(a)hotmail.com. Sen jälkeen tuli suomi24 ja jippii – ne olivat ihan ookoo, koska kavereillakin oli osoitteet siellä. Gmailia vastaan taistelin jostain syystä todella pitkään, ennen kuin oli pakko luovuttaa ja todeta, että kai se on pakko kun about koko maailma pyörii sen tilin voimalla. Eniten tässä koko hommassa harmittaa ehkä se, että aikojensaatossa tuo Hotmail-osoitteeni vain hävisi (en ehkä ollut kirjautunut muutamaan kuukauteen tms. mitä näitä sääntöjä aikanaan olikaan), ja samalla menivät kuin tuhka tuuleen ensimmäiset sähköpostikirjekavereiden kanssa käymäni piiiiiiiiiitkät viestit.

Näin. Nyt taidan lopettaa tämän tekstin, ettei lista kasva tuon pidemmäksi ja omatunto ala enää enempää soimata, että mitä sitä onkaan joskus tullut vannottua. Lupaan, että tästä eteenpäin en kosk…no ainakaan kovin usein sano en koskaan ;)

.
Nyt kiinnostaisikin kuulla, mitä siun ei koskaan pitänyt? ;)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Hei, mie uskon ymmärtäväni

Näen lähes päivittäin lapsia ja nuoria, joiden puolesta oma sydämeni on syrjällään. Nämä ovat usein tyyppejä, jotka saavat aikuiset näkemään punaista tai tekemään omia päätelmiään ja kenties tuomitsemisiaankin jo ennen kuin varsinaista kohtaamista on edes tapahtunut. Myönnän, että jos itsellä sattuu olemaan jostain syystä huonompi päivä, niin helposti omakin kuppini saattaisi mennä nurin jos en jo etukäteen varautuisi laskemaan ykkösestä kymppiin ja takaisinkin.

Vaikka oikeasti miun tekisi mieli ottaa kyseinen lapsi tai nuori kainaloon, halata ja sanoa, että hei, jos ei kukaan muu, niin mie uskon ymmärtäväni.

Olen ollut omassa elämässäni monta kertaa sellaisen risteyksen edessä, jossa olen voinut itse vaikuttaa paljon siihen, miltä tuleva näyttää. Enkä tarkoita nyt esimerkiksi sitä, kun kymmenen vuotta sitten miun oli valittava otanko vastaan paikan luokan- vai erityisopettajankoulutuksesta. Tarkoitan nyt sellaista vähemmän konkreettista, mutta tunnetasolla sitäkin merkittävämpää valintaa: kun eteeni on tarjoiltu joku tilanne, jota itseään en voi muuttaa, mutta voin nimenomaan valita oman suhtautumiseni siihen.

Viimeaikoina taas erinäisistä syistä paljon mieleni kanssa jumpatessa olen tullut tulokseen, että olen tainnut oppia valitsemaan positiivisuuden polun jo silloin, kun en ehkä vielä ollut niin tietoinen näistä jollekin yksisarvis-, mutta esimerkiksi itselleni hyvin järkeenkäyvistä ja lopulta elämän perusasioista. Esimerkiksi vanhempiemme erotessa muistan toki olleeni surullinen, mutta kuin automaattisesti ajatelleeni myös asian hyviä vaikutuksia. Sen henkilökohtaisempiin juttuihin menemättä muistan esimerkiksi miten iloitsin äitin muuttaessa keskustaan siitä, että hänen luona ollessaan miun on sitten helppo nähdä kavereita iltaisinkin kun ei tarvitse järjestellä kyytejä 18 kilometrin päähän kuten siihen asti.

Olen niin varma, että mallin tähän nykyiseen ajatusmaailmaani ja niin tietoisiin kuin tiedostamattomiin valintoihini olen saanut taas kerran, yllätysyllätys, sieltä kotikasvatuksesta. Totta kai. Arvostan todella paljon sitä, ettei meille veljeni kanssa koskaan opetettu negatiivisten tunteiden tukahduttamista tai sitä, mitä ns. saisi tuntea ja mitä ei. Meillä sai olla surullinen ja meillä sai olla vihainenkin ihan samalla lailla kuin iloinen tai onnellinenkin. Meillä hyväksyttiin kaikki tunteet ja arvostettiin niitä. Koen, että meillä tunteet olivat aitoja siinäkin mielessä, etteivät ne ja niiden näyttäminen olleet ainakaan ainut tapa myöskään huomion saamiseksi.

Muistan kyllä kuulleeni useasti, että nyt kiukuttelet ihan turhasta. Ratkaisevana pidänkin sitä, että kiukku sai silti tulla, jolloin jouduin (pääsin!) oppimaan sen käsittelyn. Sain harjoitella tuota taitoa kotona tutussa ympäristössä turvallisten aikuisten parissa, eikä miun tarvinnut miettiä että jos nyt kiukkuan, niin vastataanko siihen vaikka väkivallalla. Ja vaikka meidän vanhemmat ovat kaiken kunnian ansainneet, niin en sentään halua väittää, etteikö heilläkin olisi joskus ollut meille lapsille sanansa sanottavanaan – mutta heillä oli myös taito selittää käytöksensä ja keskustella asioista jälkikäteen. En muista, että olisin koskaan joutunut mennä lapsena pahalla mielellä nukkumaan (esimerkiksi selvittämättömästä riidasta johtuen) ja sen vuoksi nykyisinkin pidän ehdoin tahdoin kiinni siitä, että päivä päättyy vilpittömiin hyvänyön toivotuksiin.

Miusta tämän pitäisi olla ihan normaalitilanne jokaisessa kodissa, mutta valitettavasti se ei ole. Mietin aina, että miten itse, verrattain todella hyvät lähtökohdat saaneena, pystyisin auttamaan mahdollisimman monia muita. Vaikka kuppini melkein nurin saavat lapset ja nuoret…no, melkein saavat sen kuppini nurin, niin kyllä he saavat myös myötätuntoni vahvasti pintaan. Seuraukselle on nimittäin aina olemassa syy, joka usein löytyy niinkin läheltä kuin kotiosoitteesta.

Aina on ikävä ja välillä, kuten nyt, ihan suunnaton ikävä <3

.
Välittävää viikonloppua! <3

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Kauaksi kaikesta – kilometreissä

Perjantaina 26.1. oli Australia Day eli Australian kansallispäivä. Kaivelin tuolloin kuvieni syövereistä yhden otoksen Instagramiini ja muistelin, miten seitsemän vuotta sitten olin paikan päällä juhlimassa kyseistä päivää. Tai juhlimassa ja juhlimassa, muistelen viettäneeni Australia Dayta päivän parin au pair -kaverini kanssa hyvin rauhallisissa tunnelmissa. Rupesin kyllä näin jälkeenpäin miettimään, että yhtä suurella todennäköisyydellä saatoin olla tuolloin myös parin viikon lomallani Balilla, mutta joka tapauksessa olin lähempänä juhlan ydintä kuin viime perjantaina täällä koti-Suomessa.

Tuohon samaan Instagram-kuvaani kirjoitin myös siitä, miten yhdeksän kuukauttani Australiassa ei suinkaan ollut pelkkää biitsilaiffii. Itse asiassa hostperheeni asui alueella, josta oli autollakin 25 minuutin matka lähimmälle rannalle. Ja kyllä, jonkun kerran vapaapäivien rantasuunnitelmat menivät mönkään huonon sään takia. Kerron salaisuuden: Australiassakin sataa vettä ja on aamuja, kun lämpömittari näyttää ihan vain muutamaa plusastetta. Ja kun sataa, niin se ei ole mitään mietoa, ja nuo vähäiset lämpöasteet tuntuivat about yhtä monelta pakkasasteelta, koska esimerkiksi talojen eristykset on siellä tehty selvästi vain hellepäiviä silmällä pitäen.

Kliseisesti sanoen au pair -aikani opetti miulle tosi paljon. Ehkä suurin oppi noiden maantiedon knoppien lisäksi oli se, että arkea sitä eletään toisella puolen maapalloakin. Oikeastaan tosi monet perusasiat ovat ihan siirrettävissä maasta ja kulttuurista toiseen. Pyykkiä on pestävä, kaupassa käytävä ja ruokaa laitettava. Olihan se toki alkuun jotenkin hienoa ja erilaista kuin kotona, mutta aika äkkiä uutuudenviehätys kului pois :)

Australia-kuukaudet tarjosivat miulle toki paljon kaikkea muutakin hyvää, mutta erityisesti tuosta arjesta ja sen kohtaamisesta olin ja olen edelleen hyvin kiitollinen. Koska perheeni pojat olivat jo reilusti kouluikäisiä, miulla oli päivisin paljon aikaa olla ja ajatella. Pahimpina koti-ikävän ja tylsyyden hetkinä (kyllä, näitäkin oli) – kun sitä aikaa tuntui olevan vähän liikaakin – oivalsin ainakin sen, että omia asioitaan ei kannata yrittää lähteä pakoon yhtään mihinkään. Ne seuraavat kintereillä vaikka etelänavalle. Ja toisaalta niinkin päin, että ihan samat asiat ilostuttavat olitpa missäpäin maailmaa tahansa :)

Mikä tässä oli kaikista yllättävintä: en tajunnut ennen kuin vasta Australiassa, että yhden unelmani toteutumisen lisäksi eräs motiivini lähdölle saattoikin olla myös se, että tarvitsin selvitellä omia ajatuksiani. Ylipäätään omaa olemistani ja elämistäni – siinä nimenomaisessa arjessa. Tuota tunnetta en ollut vielä Suomessa niin tunnistanut, mutta sitäkin vahvempana se nousi pintaan uusissa ympyröissä. Vaikeinakin hetkinä, ja erityisesti juuri silloin, oli aidosti kohdattava itsensä ja jatkettava eteenpäin. Itkettävä ikävät ja seuraavassa tilanteessa iloita, miten mukavia ihmisiä miulla Australiassakin oli ympärilläni. Ynnä muut elämän ylä- ja alamäet: ihan siis niitä samoja asioita, kuin kotonakin.

ps. Ihana silloisen 3,2 megapixelin huippudigikameran kuvanlaatu! ;)

Yksin omien ajatusten kanssa oleminen voi olla joko todella vapauttavaa, raastavaa tai kaikkea siltä väliltä. Mutta yksi asia on varma: ainakin se on opettavaista! Olen näin jälkeenpäin ajatellut, että itse taisin vain tarvita tuollaisen kunnon irtioton, joka lopulta toi miut paljon lähemmäksi omaa itseäni, elämääni ja rakkaita ihmisiäni kuin Suomesta lähtiessäni vielä olin. Australiassa sain huomata, että olin vain maantieteellisesti kaukana kaikesta, muuten ehkä lähempänä kuin koskaan aiemmin.

.
Tästäkin kokemuksestani niin kiitollisena ja vielä näin pitkän ajan päästäkin jatkuvasti oivaltavana <3
Elämä!

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Tämän oivalsin tänään

Arvatkaa mitä? Tänään miulle iski ihan uskomaton hinku kirjoittaa teille liikunnasta. Itseni hyvin tuntien, tuo tautihan ei sitten lähde muuta kuin näppikseni ääreen asettumalla ja sanaisen arkkuni avaamalla.

Yksi ongelma miulla kuitenkin on: mitä mie kirjoittaisin?

Tietynlainen writer’s block näihin liikuntajuttuihin liittyen miulla on ollut oikeastaan jo aika pitkään. Tekisi mieli kirjoittaa siitä, miten paljon hyvää oloa liikunta miulle tuo. Mutta ketä kiinnostaisi lukea tuollaisesta itsestäänselvyydestä? Ehkä jopa ne aikojen alun salitreenipostauksetkin liikkeineen, sarjoineen ja toistoineen ovat tai olisivat tällaiseen yleiseen hölinään verrattuna mielenkiintoisia? Kaikkihan sen tietävät, että liikunta (tai viimeistään sen jälkeinen olotila :D) tuntuu ihan superhyvältä ja sopivissa määrin harrastettuna antaa energiaa, pitää virkeänä ja loput hyödyt voikin sitten lukea näin vuodenalun naistenlehdistä.

Jos ja kun vilkaisen erilaisia statseja, blogiini tullaan edelleen säännöllisesti treeniohjelmien, ruokavalioasioiden ja liikevinkkien perässä. Myönnän, että en itsekään edes muista, mitä postausteni syövereistä pian kuuden (!!) vuoden ajalta löytyy. Toivottavasti etsijä löytää hakemansa ja ei sillä, ihan päteviä juttuja tuolta 1 462 (toiset tuplahuutomerkit tähän) tekstin joukosta löytyykin. Jotenkin ne tuntuvat itselleni nykyisin vain tosi kaukaisilta, ja jos joku kertoisi etten ole kirjoittanut niitä itse, saattaisin vaikka erehtyä uskomaan.

En siis ole palannut teksteissäni vuosia taaksepäin, mutta en toisaalta ole nähnyt myöskään syytä poistaa niitä. Ajattelen niin, että tämä koko blogitaival on osa omaa historiaani ja en olisi just tässä ja tällaisena, jos olisin elänyt vaikka nämä menneet kuusi vuottakin jotenkin eri tavalla. Kaikesta olen oppinut; jostain heti ja jostain vielä tai vasta näin pidemmänkin ajan kuluttua. Jos lukisin omia vanhoja tekstejäni, ymmärtäisin varmasti itseänikin entistä paremmin. Sen aika on kuitenkin vasta joskus, kun pystyn palaamaan postauksiini ilman facepalmeja tai muita kääk-reaktioita. Vähän samalla lailla kuin nuoruuden päiväkirjat alkavat olla nyt about luettavia, ja kirjaimellisen myötähäpeän sijaan päällimmäisenä tunteena on sellainen vähintään isosiskollinen, jopa äidillinen voi pientä, kunpa olisit tiennyt… Moneen junaan olen nimittäin hypännyt, mutta onneksi myös niistä pois. Kai miulla on ollut aina enemmän ja vähemmän elävät suojelusenkelit matkassa, jotka ovat saaneet miut kyseenalaistamaan asioita, joihin innon vallassa olen saattanut itse luottaa ihan sokeasti.

Ja nyt kun olen tässä vaiheessa tekstiä, joku lamppu syttyi päässäni. Tajusin, että ehkä se ei kohdallani olekaan väärin, kun blogiini ei ole pitkään aikaan tullut mitään varsinaista liikunta-asiaa. Koska urheilu on joskus ollut itselleni vääränlainen pakkomielle, niin etenkin kun en ole mikään alan ammattilainen, niin ehkä se onkin tervettä, että muut teemat ovat vallanneet liikunnalta alaa blogissanikin? Että jokaista treenikertaa ei tarvitse kuvata tai päivittää someen? Että ei tarvitse vakuuttaa kenellekään, että kyllä mie täällä käyn ja teen, riittää että nimenomaan käyn ja teen ilman sen suurempia dokumentointeja. Että se liikunta on yhtä normaali arkirutiini kuin vaikka hampaidenpesu. Kyllä, tästä kaikesta taitaa muuten ainakin miun kohdallani olla kyse!

Ei tämä teksti siis ihan turhaan syntynyt, vaikka kaikki visiot sen sisällöstä alussa puuttuikin, tai jos tuo writer’s block sivujuonteineen ei nyt ollut ehkä ihan sitä, mitä tältä tekstiltä olisin saattanut itsekin alussa uumoilla. Mutta ei se mitään! Nimittäin nyt, aloittamisesta kymmenen minuutin jälkeen, huomaan taas oivaltaneeni jotain. ”— ehkä se onkin tervettä, että muut teemat ovat vallanneet liikunnalta alaa blogissanikin?” Tätä lausetta jäin vielä pohtimaan ja kyllä, näin se kohdallani on!

.
Ajatuksenvirta, näppis, oivallukset, oma blogi, ihanaa että olette olemassa! Ja kiitos myös siulle, jos olet matkassa mukana vielä tällä viimeiselläkin rivillä! :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Viisi ulkomailla viettämääni joulua

En edelleenkään myönnä olevani sellainen joulujouluihminen, vaikka etenkin näistä joulunaluspäivistä ja niiden tunnelmasta tykkäänkin :) Ehkä se on se hössötysmoodi, joka miulta puuttuu ja ihan hyvä niin. Miulle ei oo myöskään mikään ongelma viettää joulua poissa tutuista ympyröistä, ja itse asiassa ulkomailla vietetyt joulut ovatkin ehkä olleet ikimuistoisimpia ikinä :) Etenkin tuossa kymmenisen vuotta sitten (ei oikeesti voi olla niin pitkä aika jo!!) myö harrastettiin meidän äitin kanssa ja veljeni kanssa ulkomaille lähtöä aika monenakin vuonna. Mitäs noista reissuista on jäänyt päällimmäisenä mieleen, kun ikimuistoisiksi niitä jo ehdin kuvailla?

Egypti, Hurghada, 2006

Tämän reissun päätarkoitus taisi omalla kohdallani olla se, että saan rusketusta vanhojentansseihin. No, reissuhan alkoi niin lupaavasti, että ensimmäisenä päivänä meidän asettautuessa hotellin uima-altaalle, harmaa pilviverho vyöryi auringon eteen, ja myö kaikki kolme pinnisteltiin ettei kukaan olisi joutunut ekana sanomaan, että täällä on muuten ihan hiton kylmä. En muista, kuka meistä tuon lopulta ensimmäisenä myönsi, mutta voin kertoa että aika nopeasti vaihtui biksut pitkähihaiseen.

Muutenkin tuo loma oli aika mielenkiintoinen laatuaan, ja voi kun silloin olisi ollut jo #metoo-kampanjat ja muut, niin olisin halutessani päässyt kertomaan monta tarinaa niillekin palstoille :D Huhhuh. Onneksi meillä oli all inclusive -paketti, niin hotellilta ei juuri tarvinnut poistua (tämäkin kertonee jotain, koska ulkomailla on aina ihan parasta nähdä kaikkea uutta ja hotellin ravintolassa syödään tyyliin pakon edestä!). Ainut vain, että ei sekään paljon siinä vaiheessa lämmittänyt, kun hotellin työntekijä soitti meidän huoneen puhelimeen yhtenä yönä useamman kerran ja yritti saada äitiä kanssaan treffeille – lapsesi ovat selvästi jo sen ikäisiä, että he pärjäävät yhden yön kahdestaan! No, luonnollisestikaan äiti ei lähtenyt, mutta mikä lähti, niin tuo seinässä kiinteänä ollut puhelin piuhoineen, kun veljelleni tuli x. soiton jälkeen mitta täyteen :DD Voi taivas, kyllä tälle ollaan jälkeenpäin naurettu! Ainiin ja rusketusrajat, no ne kyllä äärimmäisen helposti ruskettuvana sain ja fiksuna tietysti olkaimellisista bikineistä, mitä en ollut ajatellut ihan loppuun asti olkaimettomaan mekkooni nähden :D

Pahoittelut pienistä ja huonolaatuisista kuvista, mutta se oli sitä aikaa… :D

Florida, Fort Lauderdale, 2008

Tämä oli ehkä paras matka ikinä. Matkaseurueemme naisten vatsaongelmia lukuunottamatta kaikki meni täysin nappiin ja vitsit, fiilistelen tuota reissua edelleen niin paljon! Oltiin Fort Lauderdalessa, eli päivät otettiin aurinkoa ja illat vietettiin NHL-pelissä tai shoppailtiin. Jos äiti ei jaksanut lähteä mukaan, suhattiin veljeni kanssa isoihin outleteihin joillain kunnon ghettopaikallisbusseilla, jossa yhtenä iltana todistettiin muun muassa varkautta. Sinä samana iltana itse asiassa, kun meinattiin myöhästyä mallilta lähteneestä viimeisestä bussista, kun innostuttiin shoppailemaan silleen että ajantaju hävisi johonkin :D Ja tähän liittyen: oli maailman oikein ratkaisu lähteä Floridan reissulla tyhjällä matkalaukulla, koska sitä se ei tosiaan enää palatessa ollut :D

Tällä matkalla vuokrattiin myös auto ja ajeltiin päiväreissulle Key Westiin. Eksyttiin kyllä matkalla kerran johonkin Miamin ytimeen, mutta onneksi etupenkillä istui miun sijasta veljeni, jonka suunnistustaitoa oikeasti en voi kuin ihailla. Hän ei meitä siis tuonne Miamiin johdattanut, vaan ennemminkin sieltä pois aivan kuin päivittäin siellä ajelisi :D Ja yhtenä päivänä otettiin sitten vahinko takaisin ja tehtiin ihan tarkoituksella reissu Miamiin: ihan näkemisen arvoinen paikka sekin oli, mutta tuo Ft. Lauderdale taisi olla kyllä enemmän meidän kaikkien mieleen :)

Mutta jos jonkun loman saisin elää uudestaan, niin tämän. Niin parasta bestiä, että!

Nämä kuvat ovat kummatkin Key Westista….no, valoja kaikki tyynni ;)

.
Brasilia, Fortaleza 2009

Tämä reissu annettiin veljeni kanssa äidillemme 50-vuotislahjaksi. Reissu oli kiva ja kaikinpuolin onnistunut, mutta meillä oli varmaan kaikilla vielä tuo edellisjoulun Forttiksen reissu niin tuoreessa muistissa, että ei tämä onnistunut vetämään sille vertoja. Kuitenkin lämpöä ja aurinkoa saatiin, mikä on aina pääasia tähän Suomen pimeimpään vuodenaikaan tehdyissä matkoissa :) Tällä matkalla pääsin myös ekaa kertaa ikinä käymään sademetsässä, joka oli ollut miun haave lapsuudesta asti! Niin ja overdose tuoreesta ananaksesta aiheutti jonkun sellaisen reaktion miun huuliin, että altaalla piti maata vanulaput huulilla kun aurinko poltti niitä entisestään :D

Brasiliassa meno oli suljetumpaa kuin Floridassa, ja itse asiassa ehkä noin kilsan päässä hotelliltamme alkoi slummialue, joka oli eristetty piikkilanka-aidoin ja jonne meno oli ehdottomasti kielletty. Mielenkiintoisia kontrasteja siis näkyi ja toisaalta ehkä ihan hyväkin niin, niin paikasta ainakin välittyi sen aitous eli se, mitä turistikohdekin voi kaikkien matkaopaskuvien takana olla.

Tällä reissulla oli muuten ihan huippua äitin kanssa tehdyt aamulenkit, ja niiden varrelle sattuneet paikallisten zumbatuokiot :D Siellä ne veteli menemään seitsemän aikaan aamulla ja usein houkuttelivat meidätkin mukaansa keikuttamaan lannetta. Siinä kyllä lähti viimeisetkin luulot pois omasta ”sulavaliikkeisyydestä” paikallisten brassien vieressä :D

.
Australia, Gold Coast & Sydney, 2010

Tämä oli miun au pair -vuoden joulu, jolloin äiti tuli kolmeksi viikoksi Ausseihin :) Ensinnäkin maailman parasta oli päästä näkemään äitiä ja halata häntä. Tuo kolme viikkoa vietettiin ensin Gold Coastilla kierrellen ja sitten alas Sydneyyn tiputtautuen.

Muistan, miten jouluaattona Surfers Paradisessa tuli vettä niin kovasti, etten varmaan koskaan ennen tai jälkeen sen ole nähnyt samanlaista sadetta. Myö ei pystytty muuta kuin nököttämään sisällä ja tekemään ristikoita ja lueskelemaan. Ruokaakaan ei pystytty lähteä hakemaan, kun kadut tyyliin tulvi…ei käynyt ihan hirveesti kateeksi sitä skootteripoikaa, joka toi meille läheisestä kiinalaisesta tilaamamme ruuat. Kiitos miun aussipuhelinliittymän, jouluruuat ei tulleet mitenkään erikoisen kalliiksi. Pelkästään erikoisiksi, koska harvemmin sitä aattona kiinalaista syö :D

GC:lla tunsin itseni ihan turistiksi, mutta Sydneyssahan olin tässä seurassa kuin kotonani. Oli kiva esitellä äitille kaikkia paikkoja, joissa päivittäin kuljin ja näyttää liven niitä juttuja, joista olin kotiin kirjoitellut tai kertoillut Skypessä. Kolme viikkoa meni arvatenkin ihan tosi nopeasti ja voin kertoa, että kovin usein ei ole sellaista ikävää ollut kuin silloin, kun veimme host-äitini kanssa oman äitini hänen lähtöpäivänään lentokentälle. Pitkään pinnistelin, mutta sitten kun hanat aukesivat, niin ne aukesivat. Siinä tilanteessa ei paljon auttanut ajatella, että näemmehän jo (…) neljän ja puolen kuukauden kuluttua :D Mutta äkkiä pääsin arkeen taas kiinni ja lopulta tuo kevät kuluikin sitten tosi nopsaan.

.
Arabiemiraatit, Dubai, 2012

Yksi vuosi tuossa tulikin vietettyä välissä joulua Suomessa, mutta enää toista ei pystynyt ;) Tai olisi varmasti pystynyt, mutta jostain se matkakuume salakavalasti iski ja sehän täytyi päästä taltuttamaan. Niinpä lähdimme veljeni kanssa kahdestaan Dubaihin, ja tääkin oli taas reissujen reissu, voi hyvää päivää :D Olen superonnellinen siitä, että vaikka kotoa muutettuamme myö ei ollakaan oltu veljeni kanssa tyyliin päivittäin yhteyksissä, niin silti välimme ovat edelleen todella läheiset ja veikkaan, että tällaiselle reissulle voitaisiin lähteä nykyisinkin vaikka samalta istumalta.

Dubai oli kaikin tavoin tosi överi, ja tekemistä riitti kaikille kymmenelle siellä viettämällemme päivälle. Milloin shoppailtiin, milloin oltiin rannalla. Milloin ihmeteltiin, kuka kävi hotellihuoneessamme keskellä yötä (niin outo tilanne! :D) ja milloin sitä, että mites nyt tehdään, kun metron ovet menivät kiinni just veljeni nenän edestä ja jotenkin viittomakielellä saatiin kommunikoitua, että jään pois seuraaavalla pysäkillä ja nähdään siellä. Meillä oli oikeasti niin hulvatonta yhdessä, että vieläkin muistelen noita kaikkia kommelluksia nauraen :D

Oma veli on ainakin miulle ehkä helpointa matkaseuraa ikinä johtuen varmasti siitä, että hänen seurassaan voin olla oma itseni ja ollaan päästy pienestä asti matkustelemaan yhdessä ympäri maailmaa. Sellaiset tietyt yhteiset ”matkarutiinit” ovat siis päässeet kehittymään jo varhaisessa vaiheessa, ja lomalla voi keskittyä täysin lomailuun eikä sellaiseen ”tunnelman hakemiseen” tarvitse niinkään kiinnittää huomiota.

No se must see -laskettelurinne kauppakeskuksessa :) Ja ihana 3,2 megapikselin digikamera kuten kuvasta näkyy :D

Näiden kertomusten jälkeen voitte ehkä uskoa, että heitin tässä kuukausi-pari sitten miehelleni, että entäs jos lähdettäisiin jouluksi ulkomaille. Ihan jos vähän meinaa matkakuume vaivata ja nimenomaan johonkin lämpimään kohteeseen pitkästä aikaa :) Voisi olla täysin mahdollista, että oltaisiin nyt pakkaamassa matkalaukkujamme, mutta jostain syystä ei vain alettu toimia tuon idean eteen. Ehkä ensi jouluna ;)

Niin ja hei näiden kaikkien matkakohteiden lisäksi haluan mainita vielä Intian, koska se oli myös yksi parhaista matkoistamme ikinä ja myö oltiin siellä melkein jouluna ;) Intiassa myö nimittäin käytiin marraskuussa 2007. Tuolle matkalle haluttiin lähteä pariksi viikoksi ihan vain huilaamaan kaikesta meidän iskän kuoleman aiheuttamasta hälinästä. Senkin vuoksi Intian reissu oli todella merkityksellinen kaiken sen ihanan hellivän auringon, maailman parhaan ruuan ja ystävällisten ihmisten lisäksi. Goa yllätti todella positiivisesti ja en tähänkään päivään mennessä voi uskoa, että olimme nuo pari viikkoa oikeasti turistikohteessa!

.
Jospa ensi jouluna…tai okei, käy miulle kyllä oikein hyvin joku reissu jo ennen sitäkin! :D

Ootko sie viettänyt jouluja ulkomailla? :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

« Edellinen sivu

Seuraava Sivu »

Päänavigointi

Muistoja