Anna Huhtilainen

Päänavigointi

Muistoja

Kunpa tyttöjen päivää ei tarvittaisi

Tänään 11.10. on vietetty kansainvälistä tyttöjen päivää. Tiedän olevani todella etuoikeutettu, kun olen syntynyt ensinnäkin Suomeen ja toisekseen kun olen saanut elää elämää, jonka aikana muistan tulleeni epätasa-arvoisesti kohdelluksi sukupuoleni vuoksi vain ykköskertoja. Miun mielestä ihan globaalisti tilanteen tulisi olla se, ettei erillistä tyttöjen päivää edes tarvittaisi — ovathan syyt sen olemassaolon tarpeellisuuteen hyvin surullisia.

Omat, onneksi tosiaan harvat, kokemukseni epätasa-arvoisesta kohtelusta ovat harmittavasti vieläpä melko stereotyyppisia sellaisia. Nimittäin autokaupat ja autohuoltamot. Tiedän tämän olevan todella mitätön ongelma — jos ongelma lainkaan. Jossain päin maailmaa joku alaikäinen tyttö pakotetaan tälläkin hetkellä avioliittoon tai jotain vielä karmeampaa. Ja se on ongelma, suru, harmi, täysi vääryys. Siispä huomautan heti alkuun, ettei tarkoitukseni ole missään nimessä vertailla tätä omaa first world problemiani noihin ihan oikeisiin ongelmiin, mikä on hyvä muistaa tätä tekstiä lukiessa.

Miulla on ollut oma auto käytännössä siitä asti, kun sain ajokortin 10 vuotta sitten. Näiden vuosien aikana ja kohdalleni osuneiden autoyksilöiden tarpeiden (kiitos vain :D) vuoksi veikkaan asioineeni autokaupoissa ja etenkin -huolloissa hieman keskivertoa enemmän. Aina minuu on jurppinut se, miten ylimielisesti minuun naisena, vaikkakin (paljon, ks. tämän kappaleen toinen virke…) maksavana asiakkaana, niissä on suhtauduttu.

Esimerkiksi kerran menin veljeni kanssa autokauppaan: arvatkaa, kumpaa meistä palveltiin? Myös seuraavaan liikkeeseen menimme yhdessä, mutta astuimme sisään taktisesti hieman viiveellä toisistamme. Kertoessani katselevani itselleni autoa, sain palvelua, mutta nuivaa sellaista. Kun kerroin, että miulla olisi antaa silloinen autoni vaihdossa, myyjä ryhdistäytyi jo hieman. Siitä sitten hänen puoleltaan aika ylimielistä juttua jatkettuamme jossain vaiheessa kävi ilmi, että autoni merkki on Mersu, jolloin myyjällä muuttui ääni kellossa aika nopeasti. Yhtäkkiä aloinkin kiinnostaa potentiaalisena asiakkaana. Vaikka arvoitus kyllä on edelleenkin, että oman itseni vai autoni vuoksi… ;)

Mutta ei mitään huonoa ellei jotain hyvääkin: nyt olen löytänyt ystäväni suosituksesta ihan superhyvän autohuoltamon! Nimittäin jos ikinä milloinkaan tarvitset autollesi huoltoa Kouvolan suunnalla, niin suosittelen erittäin lämpimästi Kuusankosken Auto Pro:ta! Edelleen, ”jonkin” verran jouduin käymään siellä entisen autoni aikaan, ja nykyiseni kanssa, puuta koputtaen, tähän mennessä onneksi vain määräaikaishuolloissa. Viimeksi tänään, sopivasti tyttöjen päivänä ;)

Kertaakaan en ole kokenut siellä aliarviointia tai naureskelua — paitsi silloin, kun en entisen autoni kanssa enää itsekään tiennyt itkeäkö vai nauraa, ja se olin ihan mie itse, joka oli aloitteellinen sen mustan huumorin kanssa :D No, ihan mielelläni tarjosinkin päivän naurut paikan työntekijöille, koska niin monta kertaa olen poistunut liikkeestä hyvästä palvelusta ilahtuneena. Tärkeä juttu on myös se, että jos kysyn jotain, se ei välttämättä tarkoita että olisin tyhmä. Saatan ihan oikeasti olla vain kiinnostunut ja sen vuoksi haluta lisätietoa!

…ja kantapaikkani yhteydessä on vieläpä ”Esson baari” -tyyppinen huoltsikka, johon voi näppärästi pystyttää toimiston :D

Itse uskon arkipäivän pieniin isoihin ”hyviin”, ja siksipä halusin mainita kehunsa ansainneesta paikasta. Ihan samalla tavalla kuin huoltamon työntekijöiltä suhteessa pieni, mutta kuitenkin niin iso teko on se, että he palvelevat naisia ihan täysijärkisinä asiakkaina. Voi, kunpa tulevaisuudessa yhä useamman autohuoltamon / minkä ikinä asian kohdalla voisi todeta, että: ”Miksipä eivät palvelisi?!” Niin ja tietysti samalla tavalla toivon miehille hyvää palvelua vanhastaan ”naisten jutuiksi” mielletyillä aloilla!

.
Ajattelen, että etenkin meillä Suomessa tasa-arvon toteutuessa jo nykyiselläänkin aika hyvin, juuri nämä arjen tasa-arvoa edistävät teot aikaansaavat pitkässä juoksussa muutoksia yhä parempaan. Ideaalitilanne olisi mielestäni se, että oltaisiin ihmisiä ihmisille, ihan joka merkityksessä. Ja joka puolella maailmaa!

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Positiivisuuden siemen maailman suurimmasta surusta

Tasan viikko sitten meidän iskän kuolemasta ja eilen hautajaisista tuli kuluneeksi 10 vuotta. Kymmenen. Samalla ihan tosi pitkä, mutta kuitenkin niin lyhyt aika. Jos nyt pääsisin kertomaan iskälle näiden vuosieni kuulumisia, niin siihen ei varmaan riittäisi päivä eikä parikaan. Toisaalta taas tuntuu, että vastahan se oli se tosi kaunis syyskuun 30. päivä 2007 ja jotain symbolista oli niissä keltaisissa, syyspäivän auringossa putoilevissa puunlehdissä. Tai hautajaispäivä, kun silloin vasta 16-vuotias pikkuveljeni kantoi iskän arkkua siunaustilaisuuden jälkeen. Jotain reilumpaakin muistelen joskus tämän elämän aikana nähneeni.

Tämä on aihe, jolla viimeisimpänä haluaisin mässäillä, tai jolla kerjäisin sääliä. Omia menetyksiä on osattava käsitellä täysin muilla keinoin. Aluksi itse asiassa ajattelin, etten kirjoita aiheesta blogiini ollenkaan, mutta tiedätte ja tunnette miut: kun kirjoituttaa, niin kirjoituttaa. Nimittäin ehkä nyt 10 vuoden jälkeen ajatukseni on työstynyt ja rohkenen sanoa ensimmäistä kertaa kunnolla ääneen sen, mitä olen näiden vuosien aikana pohdiskellut. Miten karulta se kuulostaakaan, niin meidän iskän kuolema on ollut omassa historiassani yksi isoin tekijä, joka on antanut uskoa hyvään ja valanut positiivisuuttani. Sinänsä en todellakaan ole ylpeä, että tämä nykyinen mindsetini on rakentunut myös tällaisen maailman suurimman surun kautta. Toisaalta olen ylpeä, että olen päässyt menetyksen aiheuttaman akuuteimman vaiheen yli ja katkeroitumisen sijaan olen pystynyt ottamaan kokemuksesta mukaani edes sen pienen hyvän — jonka olemassaoloa silloin kymmenen vuotta sitten tänään oli vielä aika vaikea käsittää. Mutta niinhän sitä sanotaan, että asioiden merkityksen tajuaa usein vasta jonkin ajan kuluttua.

Miten voin sanoa, että jonkun, vieläpä tosi läheisen ihmisen kuolema voi olla yksi avaintekijä posiitiviseen ajatteluuni? Siten, että edelleen muistan sen pysäyttävän hetken, kun tajusin, ettei iskä siitä sairaalasängystään enää tunnistanut minua, veljeäni ja äitiämme. Kun otin iskää kädestä kiinni ja tajusin, että siinä missä nuo kädet olisivat normaalisti ehkä ottaneet miun kainaloista kiinni ja heittäneet leikkisästi ilmaan iskän samalla ”Mitä miun Antsukka?” kysyen, eivät jaksaneet enää liikkua edes puristaakseen takaisin. Ei helkkari.

Aikamoiset kelat siinä hetkessä pyöri päässä, vaikka samalla olo olikin aika turta. Muistan, kun katsoin iskää ja mietin, että nyt tästä eteenpäin miun tehtävänä on elää täällä meidän kummankin edestä. Ottaa vaikka surutkin tuplana, mutta mikä tärkeintä, kokea hyvätkin asiat ihan täysillä ja pienetkin ihmeet huomaten. Koska miulla on siihen vielä mahdollisuus. Iskällä ei enää ollut.

Ja tiedättekö, monet kerrat miun unissa myö ollaan näiden kymmenen vuoden aikana yhdessä hymyilty, naurettu ja huolistakin puhuttu. Monet kerrat nuo iskän kädet ovat ottaneet halaukseensa, ja se lämpö ja lempeys ovat olleet aika fyysisiäkin kokemuksia.

Mie en edelleenkään kaipaa sääliä tai päänsilittelyä, koska koen, että suuresta menetyksestä huolimatta miulla on edelleen aikalailla kaikki. Entistäkin rakkaammat ja tärkeämmät läheiset ja toisaalta ihan omanlainen ”uniyhteys” iskäänkin. Ja monien kivikkojen hioma taito ajatella positiivisesti muutenkin kuin vain siksi, että se sattuu tällä hetkellä olemaan aika trendikästä.

.
Siispä ihanaa just tätä päivää siulle! <3 Se on lahja, ihan oikeasti.

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Ympyrä on sulkeutunut

Jos minuu pyydettäisiin kuvailemaan millainen olin lapsena, sanoisin varmaan että aika tavallinen. Oma perhe välitti, kotona oli aina ruokaa. Koulunkäynti oli oikeastaan ihan kivaa ajanvietettä ja kavereiden kanssa hypittiin hyppistä iltapäivät ja alkuillat. Soitin pianoa ja kävin ratsastamassa. Olisin ehkä halunnut pelata korista, mutta kun Kiteellä ei ollut silloin mahdollisuuksia siihen, niin asia sitten jäi. Eikä se oikeastaan sen enempää jäänyt surettamaan, vaan keksin itselleni tilalle sitten jotain muuta tekemistä. Ei se kyllä mitään urheilua tainnut olla, mutta joka tapauksessa muistan harvoin kärsineeni tekemisen puutteesta.

Olin varmasti aika ”tavallisen tyytyväinen” lapsi ja voin kyllä vilpittömästi sanoa tykänneeni elämästäni. Ei sitä lapsena edes hoksannut ajatella, miten paljon vanhemmatkin teki töitä sen eteen, että ylipäätään oli kiva koti missä asua, ja että aina koulusta tullessa jääkaapissa oli välipalaa niin itselle kuin kylään poikenneille kavereillenikin :) Elämä oli lapsena oikeastaan tosi helppoa.

Niin, en siis koskaan kokenut olevani mikään ääripäiden tyyppi. Kunnes sitten tuli oudot vuodet ja nekin vasta teini-iän jälkeen. En oikein tiedä mikä miulla vippas päässä, kun yhtäkkiä se aika menikin ruuan ja liikunnan tarkkailuun, minkä aina siihen asti olin käyttänyt tyytyväisenä jos en nyt kokonaan pullansyöntiin, niin ainakin hyvin stressittömään ja rentoon elämään. On muuten aika karu tunne, kun tajuaa olevansa tilanteessa, jossa ei yhtään koe olevansa se aito itsensä, vaan toimivansa ihan kuin autopilotilla joidenkin sääntöjen ohjailemana.

Otsikossa kirjoitin ympyrän sulkeutuneen. Tiedättekö, mitä tarkoitin sillä? Tiedättekö, mikä on miusta todella ihanaa? No elää tätä nykyistä, tavallista elämääni! Olla silleen hyvällä tavalla vähänniinku muutkin normaalit ihmiset :D Jos nyt sellaisia on olemassakaan, mutta työ hiffaatte pointin! Oikeasti, saada hyvää oloa ja mieltä jostain muustakin kuin suorittamisesta tai vinksahtaneiden velvollisuuksien suorittamisesta. Vaikka siitä, että voin mennä keskellä viikkoa äitin luokse yökylään ja sateen pauhatessa ulkona laitetaan ruokaa ja syödään yhdessä <3 Sytytellään kynttilöitä ja hyggeillään, you know! :D

Olen kiinnostunut terveellisistä elämäntavoista. En ole kokenut tarpeelliseksi totuttaa itseäni takaisin perinteisiin sokeriherkkuihin ja harrastan edelleen reippaanlaisesti liikuntaa. Asian mutta onkin siinä, että nykyinen elämäntyylini joustaa ja sallii poikkeukset. Tai eikä mitään salli, vaan on terveellä tavalla saanut ne luonnolliseksi osaksi elämää! Jos itse ei ole kokenut kaikkea samaa, voi olla vaikea ymmärtää, mutta itselleni tämä on ihan hitsin iso juttu!

.
Ja voi kuulkaa miten kovasti mie toivoisin, että ihan jokaisen meistä ei tarvitsisi käydä yhtä kivikkoisia polkuja tähän pisteeseen päästäkseen, joskin omastani en ole katkeroitunut, vaan sen avulla pystyn ammentamaan kiitollisuutta juuri tästä hetkestä! <3

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Syvään päätyyn

No eihän tää nyt mittään, pikkujuttu vain… Ai mie muka, no en nyt tiiä… Voisinhan mie ehkä, mutta…

Aiemmin havahduin usein siihen, että vähättelin itseäni. Oikeastaan tuo pelkkä havahtuminenkin oli jo aika iso steppi eteenpäin, koska en ehkä edes uskalla ajatella, kuinka pitkään olin toistanut tuota samaa kaavaa edes huomaamatta koko asiaa. Tai kuinka monta potentiaalista mahdollisuutta onnistua olin jo omalla päänsisäisellä puheellani saanut menemään ohi. Aika surullista.

Yhtäkkiä syvään päätyyn hyppääminen on alkanut kiehtoa. Ja jotta siellä on pysynyt pinnalla, välillä vaikka räpiköidenkin, on ollut reilusti annettava itselleen kiitosta onnistumisistaan ja oltava niistä terveellä tavalla ylpeä. On ollut ylipäätään huomattava onnistumisensa, eikä keskittyttävä vain tekemiinsä virheisiin. Muistelen jonkun joskus jossain sanoneen, että se mihin keskittyy, lisääntyy :))

Koska itse rakastan konkreettisia esimerkkejä, niin annanpa teillekin nyt yhden. Suhteessa pienen, mutta omalla kohdallani sitäkin käänteentekevämmän: muistan, kun viimeisessä harjoittelussani ennen valmistumistani olin pitämässä Vakava-päsykoevalmennusta. Olin siihen päivään asti inhonnut kvantitatiivista tutkimusta (enkä kyllä vieläkään sano sitä rakastavani, heheh :D), ja niin vain se universumi napsautti miulle nakin juuri tuon aihepiirin artikkelin valmentamiseksi opiskelijoille. Vanha mie olisi varmasti nevotellut, että josko millään saisin jonkun muun artikkelin opetettavakseni, mutta nyt päätin, että vaikka läpi harmaan kiven aion handlata tämän homman!

Muistan, kun istuin äitin luona keittiönpöydän ääressä ja olin ihan että wtf, en tajuu mitään ja miun pitäis vielä avata tämän artikkelin asiat niin kovasti opiskelemaan haluaville nuorille. Viestittelin psykaa ja matikkaa opiskelleille kavereilleni, googlasin kuin viimeistä päivää ja harmittelin, miksi olinkin joskus heittänyt omat kvantin luentomatskuni menemään. (No siksi, koska en vain halunnut nähdä niitä enää koskaan saatuani tentin ykkösellä läpi… Makes sense :D) Siihen hätään — viimeinen ilta, you know — en saanut apuja tutuiltani, eikä googlekaan ollut kaveri. Päätin, että hitto vie mie istun tässä vaikka koko yön ja selvitän mitä artikkelissa olevat tutkimuksiin perustuvat taulukot ja tulokset pyrkivät kertomaan.

Ja sitten, sitten kun sen tajusin! Tuntui ihan kuin taivas olisi auennut :D Hoksasin logiikan taustalla ja tunne oli ihan uskomaton, kun testasin sitä eri luvuilla ja se todentotta toimi! Nyt jo ajattelinkin, etten varmaan nuku koko yönä, koska olisin halunnut päästä pitämään artikkelivalmennusta justnythetipaikalla :D Seuraavana päivänä olin aivan liekeissä, ja sain opiskelijoilta kiitosta ”koko artikkelikokoelman vaikeimman ja oudoimman tekstin avaamisesta”. Olin varmaan pyörtyä siitä kaikesta hämmennyksestä :D

Saatatte ajatella, että olen ihan hullu. Mutta tiiättekö, että mielelläni sitten vaikka olenkin ja olemisellani näytän mallia siitä, että ihan oikeasti ne mahdollisuudet onnistumiseen ja siten voimavarojen ammentamiseen voivat piillä todella pienissäkin asioissa. Edelleen: se niiden tilanteiden ja mahdollisuuksien huomaaminen. Se on jo todella iso askel tällä polulla!

Miusta tuntuu siltä, että ihmiset miettivät usein, että onnistumisen kokemuksen olevan sallittu, täytyy tehdä joitain tosi isoja asioita. Monesti vieläpä sellaisia, joissa on saatu vastapuoli nitistettyä, ja onnistumisen tunteen tarjoaakin toisen tyypin päihittäminen ja voitonriemu. Ehkä sellaisillekin on tietyissä asioissa sijansa, mutta pitkässä juoksussa palkitsevampa on, kun tyytyväisyys pohjautuu kilvoitteluun itsensä kanssa. Olipa kyseessä vaikka kvantin artikkelin tajuaminen tai hyvä olo aluksi nihkeältä tuntuneen lenkin jälkeen. Kukaan ei oikeastaan mittaa asioiden kokoa, vaan se mikä merkitsee, on oma onnistunut olo. Johon on enemmän kuin oikeus.

En laittanu tätä kuvaa ihan turhaan just tähän kohtaan :) <3

Tästä maailmasta löytyy aina jossain asiassa joku itseäsi parempi. Joku on jo kirjoittanut koko kirjan, kun itse olet saanut aikaiseksi pari riviä tekstiä ja lopulta pyyhkinyt nekin pois. Neulonut koko sukan, kun itse luot vasta silmukoita. On mahdotonta olla paras, mutta itseään paremmilta on mahdollisuus oppia. Sen sijaan, että vaipuisit itsesi vähättelemiseen tai aliarvioimiseen, hyödynnä nykyinen osaamisesi sekä resurssisi parhaasi mukaan ja lisäksi ammenna muilta. Opi, inspiroidu, innostu! Ihan konkreettisesti kysy vaikka: ”Miten olet päässyt tuohon pisteeseen?” ja mieti, miten voit saamaasi vastausta hyödyntää.

.
Niin ja muista, että jollekin muulle just sie olet se jo kirjan kirjoittanut tai sukan neulonut! Katso itseäsi ja tekemisiäsi yhtä arvostavasti, kuin joku muu (paljastus: monet muut!) katsoo.

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Aika kultaa Caminoa entisestäänkin

Caminostamme on nyt tasan vuosi aikaa, ja voi kuinka lämmöllä muistelenkaan tuota reissuamme! Kävelimme 10 päivässä yhteensä noin 220 kilometriä, minkä jälkeen vietimme vielä pari päivää määränpäässämme eli Santiago de Compostelassa. Heti kotiin palattuamme totesin tuon vaelluksen pääsevän lukuisten tekemieni matkojen kärkikastiin. Koska aika kultaa onneksi hyviäkin muistoja vielä entisestäänkin, niin vähintään samaa mieltä olen yhä edelleen! <3

Caminoa on vieläkin mahdotonta kuvailla sanoin. Jos nyt näin vuoden jälkeen katsottuna jotain nostaisin erityisesti esille, niin sen vapauden tunteen, joka tuolla vaelluksella vallitsi. Plus se fiilis, kun ymmärrät, miten vähällä oikeasti selviät! Lähtiessämme vielä vähän emmin, että niinköhän pärjään tällä arjen yltäkylläisyyteen verrattuna todella minimaalisella varustuksella, ja viimeisenä vaelluspäivänä sain huomata, että siitäkin olin heittänyt osan menemään kesken matkan tai jättänyt albergueihin muiden vaeltajien hyödynnettäväksi.

.

.

Tuo kaksiviikkoinen oli lepoa mielelle, koska ainut asia, mistä tarvitsi tai oikeastaan pystyikään huolehtia, oli se, että aamulla pakkasit rinkkaasi ne tavarat, jotka olit illalla ottanut sieltä pois. Ja sitten tarvitsi vain kävellä. Veikkaan edelleen vahvasti, että fyysisesti vaellus oli juuri sen vuoksi yllättävänkin kevyt, että mielen ei tarvinnut tehdä tuon pariviikkoisen aikana juurikaan töitä. Uskon, että tällainen kokemus tekisi hyvää meistä itse kullekin!

.


.

Enemmän Caminostamme löydät tuon sen oman tunnisteen takaa. Pidin päivittäin reissupäiväkirjaa, mistä olen ilokseni kuullut olleen hyötyä myös myöhemille caminolaisille! Eikä ole ihan yksi tai kaksi kertaa, kun olen itsekin palannut noiden tekstieni pariin… :)

.

.
Ikäväni Caminolle kasvaa kasvamistaan, ja veikkaan että jossain vaiheessa se saavuttaa lakipisteensä, joka laittaa miut varaamaan lentoliput ja pakkaamaan rinkkani uudelleen :) Milloin, sitä en tiedä, mutta oikea ajankohta ilmaantuu kyllä!

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka