Anna Huhtilainen

Päänavigointi

Muistoja

Kypärien vallankumous kymmenessä vuodessa

Miunkin ajatukset ovat kääntyneet viimeistään eilisen ja tämän päivän aikana kovin keväisiksi, kun olen muun muassa päässyt jo pyöräilemään ilman käsineitä! Se on aina sellainen hyvä mittari, että milloin on jo ns. ihan oikeasti aika lämmintä. Nyt onkin siis viimeiset hetket palata meidän parin viikon takaiselle Rukan reissulle, koska miun on pitänyt siitä lähtien kirjoittaa tänne blogiini eräästä huomioimastani asiasta. Pienestä, mutta kuitenkin niin isosta, että tälle aiheelle suon mielelläni ihan oman tekstinsä!

Nimittäin silloin, kun mie oon viimeksi lasketellut, eli 10 vuotta sitten (Keycardiin leimattu päivämäärä todisti tämän! :D), muistelen rinteissä vilahdelleen vain harvakseltaan kypäriä. Nyt taas kuulin huhua mieheltäni ja veljeltäni jo ennen Rukalle lähtöä, että rinteessä ei paljon enää pelkkiä pipopäitä näy. Miunkin oli kuulemma henkisesti valmistauduttava kypärän hankkimiseen tai sitten siihen huomattavasti ällöttävämpään vaihtoehtoon, eli vuokraamiseen. Tiiätte kyllä ne kouluaikaiset about kaikkien päässä kiertäneet ja hionneet jofat ja bauerit – jostain syystä ne tulivat mieleeni ihan ekana!

Jostain syystä, eikä edes pelkästään noiden kirjaimellisesti hikisten mielikuvieni tai ikäni lisääntymisen ja hurjapäisyyteni vähenemisen, takia minuu ei edes hirveesti tarvinnut puhua ympäri laskettelukypäräkaupoille. Itse asiassa suuntasin sinne Rukalla ennen kuin oltiin edes ehditty saada meidän huoneistoa. Joo tiedän tiedän, hiihtokeskukset ja niiden kiskurihinnat, mutta Rukalla sattui olemaan aika hyvät alet menossa, mikä tarkoitti että kypärän alehintakin oli edullisempi kuin sen normihinta jossain ei niin turistipaikassa ;) Kävi kyllä melkoinen munkki, koska onnistuin nappaamaan kypärän itselleni vielä juuri siinä värissä, mihin ensimmäisenä katseeni kiinnittyi!

Ja rinteessä tein kyllä ihan samat havainnot, josta reissumieheni olivat muistutelleet jo etukäteen. Sanoisin, että kymmenestä ihmisestä yhdeksällä oli kypärä päässä – ja se oli todella ilahduttavaa nähtävää! Kyllä tässä kymmenessä vuodessa ainakin yksi asia on mennyt parempaan päin ;) Ja vaikka kaatumissaldoni kaikkien yllätykseksi jäikin nollaan, niin kyllä olisi aika kivuliaasti tullut pari kertaa esimerkiksi tuolihissin turvakaaren suksitelineen mötikkä päähän, ellei kypärä olisi ollut ottamassa noita kopsautuksia vastaan! Jotenkin tuo kypärä päässä tuli myös sellainen olo, että kuuluin porukkaan ja olin jotenkin uskottavampi laskija :D Mahtavaa, että näin päin!

.
Ja jos ei vielä muista päivityksistäni käynyt ilmi, niin saatoin innostua ylipäätään noista talvilajeista taas uudemman kerran. Tosin onneksi kevät tuli tälleen sopivasti, niin ei pääse ylirasittumaan ja ehtii taas huilata muutaman kuukauden – jos se tauko ei tällä kertaa venyisi vuosien mittaiseksi! ;)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Vakavasta vakavasti ja vähän jo ajan kultaamasti

Sain edelliseen tekstiini kommentin lukijaltani, joka kertoi valmistautuvansa parhaillaan pääsykoeurakkaansa ja nimenomaan Valtakunnallisen kasvatusalan valintayhteistyöverkoston laatimaan VAKAVA-kokeeseen. Väkisinhän siinä tuli sitten omat muistot mieleen tuolta kymmenen vuoden takaiselta keväältä, kun samaa luku-urakkaa olin aloittelemassa. Ensimmäisen kerran hain jo ylioppilaskeväänäni 2007, mutta ei, eivät ne yliopiston ovet lukematta auenneetkaan ;) Menestykseen eivät siis enää tepsineetkään siihen asti hyvin palvelleet opiskelumenetelmäni – mutta onneksi pääsin taas yliopistossa hyödyntämään niitä. Eiku ;)

No joo. Tein aivan hulluna töitä pääsykokeisiin valmistautuessani. Kirjallisen pääsykokeen jälkeen miun teki mieli heittää koko VAKAVA-kirja menemään, mutta en raaskinut. Se on itse asiassa edelleen tallessa ja ihan vain sen takia, etten ole koskaan ikinä milloinkaan lukenut yhtään kirjaa samalla tavalla puhki kuin sitä. Ja jos joskus olen maininnut, että tykkään tehdä muistiinpanoja lukiessani kirjan sivuille, niin voitte kuvitella miltä tuo opus näyttää. Pelkän lukemisen lisäksi maailman vähiten askartelija-minä teki itselleen vaikka millaisia muistipelejä eriväristen post it -lappujen avulla ja liimaili seiniin erilaisia miellekarttoja ja kaavioita. Huhhuh, vieläkin melkein hengästyttää :D Tuon reilun kuukauden aikana näin opiskelujeni eteen vaivaa enemmän kuin koskaan siihen mennessä tai sen jälkeen yhteensä. Ja se kannatti!

Mie en koskaan kouluaikoina osannut tehdä itselleni aikatauluja lukemisen suhteen. Voi tosin johtua siitä, etten juuri koskaan lukenut :D Mutta joka tapauksessa. Pääsykokeisiin valmistautuessa oli sitten eri ääni kellossa, koska niin kovasti halusin päästä sisälle. Tosin en silloinkaan aikatauluttanut lukemistani, vaan lähinnä kaiken muun elämän, koska pääsykoeartikkelit olivat kaiken lisäksi niin mielenkiintoisia, että en yksinkertaisesti meinannut malttaa laskea kirjaa käsistäni. Toisaalta taas juuri tuon muun elämän aikatauluttaminen oli varmati yksi avain onnistumiseeni. Sen muistan, että jos olin päättänyt ottaa jonkun illan rennosti, niin sen myös tein ja laskin kirjan käsistäni. Yöunista en nipistänyt ja huolehdin, että aikaa oli myös sosiaaliselle elämälle ihan jo senkin vuoksi, ettei silmissä ja mielessä vilissyt vain kasvatustieteelliset artikkelit, vaan niihinkin liittyvät ajatukset saivat aikaa tekeytyä.

Ja kyllä, olihan se ihan supermahtava fiilis, kun sain myöhemmin tiedon pääsystäni useampaankin soveltuvuuskokeeseen. Kesäkuun alku oli ihan järkkykylmä, ja muistan yhdenkin aamun kun ajoin Joensuuhun soveltuvuuskokeisiin ja ulkona rätkytti räntää auton lämpömittarin näyttäessä kahta plusastetta. Että on näitä ilmoja ennenkin pidellyt ;) Sinä päivänä kun paksu kirjekuori oli tullut kotiin ja löysin sen muiden postien seasta, miulta lähti ensimmäisen ja tähän asti ainoan kerran ikinä jalat alta (jos muutamaa pyörtymistä ei lasketa :D). Se tunne oli niin uskomaton ja muistan että soitin äitille enkä saanut sanottua yhtään mitään, ainoastaan itkin ja nauroin sekaisin.

En koskaan lapsena tai nuorena loistanut missään liikuntalajissa tai ollut kympin tyttö koulussa. Pianoakin soitin ”vain” kansalaisopistossa samalla, kun kaverit suorittivat musiikkiopistossa kolmekauttakolmosiaan. Vaikka luku-urakkani pääsykokeisiin oli kova ja useampi soveltuvuuskoe psyykkisesti väsyttävä, on tämä kevät ja alkukesä 2008 yksi sellainen muisto, joista vielä näin vuosienkin jälkeen huomaan usein ammentavani voimaa. Ja mihin kaikkeen tuo kokemus onkaan ollut ensiaskel? Itse opettajaopintojen lisäksi myös Vakava-valmennuksen opettajaksi! Sekin muuten on yksi huikein muistoni menneiltä vuosilta, ja lähtisin samaan hommaan vaikka heti huomenna uusiksi :)

Ottamatta sen enempää kantaa siihen, vastasiko luokanopettajakoulutus odotuksiani tai olenko edelleen samaa mieltä unelma-ammatistani kuin aina yliopistoon asti päästessäni olin ollut, tuo kokemus ja tietynlainen itseni voittaminen kantaa edelleen. Eivätkä kohta vierähtäneet kymmenen vuotta ole syöneet siitä tippaakaan pois – miksi olisivat?

.
Tsemppiä ja mieleenpainuvia onnistumisen kokemuksia kaikille pääsykokeisiin valmistautuville! :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Eräs seitsemän vuoden sykli

Jos välillä tuntuu siltä, ettei omassa elämässä tapahdu mitään, suosittelen tapaamaan ystävää vuosien takaa. Tiedän sortuvani itsekin joskus toteamaan, ettei elämässäni olevinaan tapahdu mitään tai että on ihan tylsää. Mutta kun asiaa lähtee tarkastelemaan laajemmassa kuvassa, voinee tähänkin soveltaa erään kuuluisan meemin it’s just a bad day, not a bad life -sanontaa.

Torstaina tapasin miun äitin kanssa Australian aikaista ”au pair -äitiäni” Helsingissä. Suomesta kotoisin, mutta jo kymmeniä vuosia sitten Ausseihin muuttanut Minna oli tullut käymään täällä pitkästä aikaa, ja voitte kuvitella miten riemastuin jo pelkästä tästä tiedosta, jonka sain kuulla vuodenvaihteen tienoilla! Tapaamisaika lyötiin oitis lukkoon, ja niinhän se aika tuppasi taas hujahtamaan tosi nopeasti tässä välissä :)

Tulin Australiasta takaisin Suomeen seitsemän vuotta sitten keväällä. Sen enempää ajattelematta saattaisin helposti kuitata, että onhan tässä tapahtunut vaikka mitä, mutta oikeestaan tuntuu ettei mikään ole muuttunut. Olikin hauska päästä torstaina ihan konkreettisesti kertomaan, mitä näiden vuosien kuluessa elämääni on tullut tai mitä siitä kenties on lähtenyt. Vähän niin kuin mitä, missä milloin -tyyliin :D Muutot, parisuhde, valmistuminen, työt…huomasin taas, miten paljon otan itsekin asioita edelleen jos en itsestäänselvyyksinä, niin pieninä automaatioina. Olen parhaani mukaan opetellut tästä viimevuosina pois, mutta kyseessä lienee juttu, jonka äärelle tällaiset pysähtymiset tekevät oikein hyvää :) Vielä kotimatkallakin pohdin näitä juttuja ja laajensin aikajännettä yleisemminkin elämääni. Ajatuksessa elämän seitsemän vuoden sykleistä taitaa todella olla jotain perää :)

Sama juttu ”Australian perheeni” päässä: silloin alakouluikäiset pojat ovat nyt jo täysikäisiä ja rakentamassa elämäänsä omilla tahoillaan. Olisi ollut niin siistiä tavata myös heidät, mutta ehkäpä ensi kerralla (Australiassa, toivon!!) saadaan meeting ns. alkuperäisellä porukallamme :) Tuntui jotenkin hullulta kuulla, että perheen nuorempikin poika on jo täysillä työelämässä mukana menestyvänä bisnesmiehenä, kun muistan miten ”vasta äsken” kyyditsin häntä kouluun ja tsekkailin, että läksyt tulee tehdyksi ja tarvittaessa autoin niissä. No ilmankos hänellä onkin urakehitys niin kovassa nousussa tätä nykyä ;)

Sen lisäksi että muistan taas hetken olla sanomatta omaa elämääni tylsäksi tai tapahtumaköyhäksi, niin sain hyvän muistutuksen myös siitä, että vaikka miten seuraat toisten elämää somen välityksellä, et koskaan saa täysin oikeaa kuvaa siitä. Miten paljon asioita jää – ja pitää jäädäkin – jaettavaksi vain ”irl”. Oletuksia on aina niin helppo tehdä, mutta kun tapaat ihmisen kasvotusten, oletkin saattanut päätellä jotain ihan päin honkia, vaikka miten oman elämäsi ullataalasmaa oletkin (lue: olenkin). Itsenikin pitäisi siis yhä useammin ottaa edes puhelin käteen ja soittaa, mikäli kasvotusten tapaaminen ei välimatkojen tai muiden syiden takia onnistu niin näppärästi.

Ja niin, joko sanoin, että tuo torstain reunionimme oli ihan huippuhomma? :) Side meidän välillä edelleen on, sillä juttu jatkui siitä, mihin se seitsemän vuotta sitten jäi. Ja jos mietitte miksi meidän äitikin oli mukana, niin hän kävi Australiassa miun luona muutaman viikon reissulla, ja on kiva, että mie olen voinut olla linkkinä hänen ja Minnan välisessä tuttavuudessa. Ja muuten, jos kaikki tiet vievät Roomaan, niin samalla tavalla ne vievät myös Kitteelle! Millä todennäköisyydellä menet Australiaan ja jo ensimmäisinä päivinä kuulet, että jaa, meidän sukulaisia asuu siellä Pohjois-Karjalassa hyvä ettei ihan teidän naapurissa?! Näemmä aika suurella :D

.
Niin kiitollisena näistäkin ihmisistä, näistäkin kokemuksista! Hyvää viikonloppua! :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Näistäkin olisin saattanut kirjoittaa

Kenties muistatte miun kertoneen kerran jos toisenkin siitä, että olen tosi huono kirjoittamaan tekstejä valmiiksi luonnoksiin. Olen kohta kuuden vuoden aikana ajastanut muistaakseni kokonaiset kaksi postausta, koska omaan tyyliini sopii parhaiten se, että pääsen kirjoittamaan kulloinkin mielen päällä olevista asioista. Koska töideni tiimoilta kalenteroin asiakkailleni somejulkaisuja, tuntuu tämä kirjoitan kun kirjoituttaa -mentaliteetti omassa blogissa edelleen ihan parhaalta.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kokonaisten tekstien sijaan niitä pituudeltaan yhdestä sanasta muutamaan virkkeeseen olevia kuningasideoita luonnoksiin kuitenkin tallentuisi. Tässä yksi päivä kävinkin tuota luonnoskansiotani läpi, ja samalla kun nakkailin roskikseen aimo määrän tekstinpätkiä, kokosin joitain niistä ennen delettämistä ylös. Esimerkiksi kaikista seuraavista miun on joskus ollut tarkoitus kirjoittaa teille – kommentoikaa ihmeessä, jos joku teema herättää kiinnostusta ja toivotte että palaisin ajatuksineni sen ääreen vielä uudelleen :D Harmi, kun en tajunnut ottaa näiden päivämääriä ylös, mutta sen muistan että vanhimmat ovat vuodelta 2012, eli hyvin blogini alkumetreiltä. Ah, mitä nostalgiaa! :D

Lähdetään liikkeelle teemaan sopivalla ja vielä sitäkin nostalgisemmalla kuvalla ;)

”Viimeaikoina oon juonut kahvia joka aamu, mutta en edelleenkään maun vuoksi. Enemmänkin kahvinjuonti on työaamuihin liittyvä tapa, jota ilmankin voisin”

Okei, enää en ehkä voisi. Aamukahvi on tainnut tulla jäädäkseen, myös muihin kuin työpäiviin.

.
”Kaiken tämän ohella myös parisuhde tuntuu tasapainoisemmalta, kun ollaan molemmat työelämässä, joskin ihan eri aloilla ja erilaisine työhistorioinemme. Mutta joka tapauksessa koen, että ollaan entistäkin yhdenvertaisempia ja se tuo miulle jollain tapaa helpotuksen olon, vaikka opiskelijanrentuksi minuu ei koskaan kukaan muu kuin mie itse nimittänytkään :D”

Hei mie niin muistan tämän! Olin itse asiassa junassa Savonlinnaan, kun kirjoitin tämän. Mutta joo, tämä tunne on vain vahvistunut :)

.
”Mie olen edelleen hyvin kiinnostunut esimerkiksi ruoka- ja ravitsemustrendeistä, ja metsästän nyhtökauraa kaupasta joskin jatkuvasti hyvin huonoin tuloksin. Fazerin Sininen on vaihtunut raakasuklaaseen, ja useammin kieltäydyn perinteisistä herkuista kuin että söisin niitä. Mutta: tämä kaikki ihan omien kokemusteni pohjalta ja niiden opettamana. Valinnat, joita teen tänä päivänä, syntyvät sen perusteella, mitkä sellaiset olen itselleni hyväksi havainnut. Oikeastaan valintani syntyvät aika pitkälti myös mielitekojeni perusteella, niin liian hyvältä ollaakseen totta kuin se kuulostaakin.”

Allekirjoitan vielä tänäänkin! :)

.
”Maanantai ja arki. Goodbye miniloman kiireettömät aamut ja blogin päivittäminen sohvalla peittoon kääriytyneenä, toinen käsi vielä melkein kahvikupissa kiinni. Ok, kyllähän sama olisi ainakin silloin tällöin mahdollista kotonakin, mutta se pieni ero. Nautin kyllä ajatuksesta suunnattomasti, mutta jostain syystä kotona blogitekstit syntyvät satunnaisia poikkeuksia lukuunottamatta aina parhaiten omassa nörttinurkassani :D”

Haaa, meidän alakerran asunto ja miun oma pieni nörttinurkkaus siellä :D Siinä porrasjakkaralla istuen ei syntynyt pelkästään Notre Damen kellonsoittaja -olo, vaan myös gradu ja moni muu hengentuotokseni ;)

.
”Sellainen ylenpalttinen materiahype menee miulla yli ymmärryksen. Kilpajuoksu siitä, kenellä on hienointa/uusinta/kalleinta/jne. sitä, tätä ja vielä tuotakin on vaan jotenkin niin huoh. Toki miekin saatan ostaa merkkituotteita tai sitten just laitattaa ripsiäni ja kynsiäni, mutta mitään en hanki tai tee esimerkiksi yrittääkseni tehdä muita kateellisiksi. Hankin tai teen siksi ja sellaisia juttuja, joista saan itselleni hyvän mielen tai jotka todella tulevat tarpeeseen – sen verran materialisti ja pinnallinen, jos joku asian niin haluaa ajatella, saa miun mielestä ollakin.”

Jep. Just näin!

.
”Jos meillä on joskus lapsia, niin veikkaan että äiti ja isi saattaa tehdä heillekin smoothieita salaisella reseptillä ;) Ainakin miusta tuollainen olisi kuulostanut lapsena niin jännittävältä, että tuskin olisin edes tajunnut että sekaan on saatettu upottaa jotain mikä ei paljaaltaan niin maistuisi. Ja ennen kuin kukaan älähtää, niin ihan kyllä aion sitten selvittää mitä minkäkin ikäiselle lapselle saa antaa ja minkä verran, että mitään vihreä tee -myrkytyksiä ei ole tiedossa :D”

Mitäköhän salaista reseptiä oon tässä suunnitellut?! :D Mutta joo, edelleen samoilla linjoilla, todennäköisesti myös vielä sitten jos ja kun perheenjäsentemme määrä lisääntyy.

Ja jatketaan päivitetyllä, heheh ;)

.
Tässä vanhoja muistellessani tajusin muuten senkin, että blogini synttärit lähestyvät taas uhkaavasti. Muistattehan, miten niitä on juhlittu jo useamman vuoden ajan? ;) Jos ette, niin vilkaisettehan tänne! (Varoitinhan, että uhkaavasti! ;))

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Kun (kahden)kymmenen vuoden taakse pystyykin muistamaan!

Aika tuntuu menneen yhdessä hujauksessa siitä lähtien kun täytin 18, vaikka tässä kohta 11 vuodessa (huh!!) on ehtinyt tapahtua todella paljon. Hämmästelen usean näille vuosille sijoittuvan asian tiimoilta, että onko siitäKIN jo niin pitkä aika?! Edelleen pidän itseäni about parikymppisenä, vaikka todellisuudessa seuraava kymmenluku kolkuttelee jo ovella.

Vuosien kulun huomaan parhaiten ihan konkreettisista asioista. Esimerkiksi siitä, että tuttavieni lapset, jotka muistan edelleen ”pieninä” tai jopa vauvoina, alkavatkin tätä nykyä hypätä autonrattiin yksi toisensa jälkeen. Ihan hullua! Sen lisäksi itse vuodenkierto on aina hyvä muistuttaja, kuten parit viime syksyt, kun ollaan oltu poimimassa marjoja ja omppuja Kiteellä. Sadot ovat olleet mielettömän upeita, ja kahdeksasta puusta kahdeksan on pukannut ihan priimaa hedelmää, avot! Samaa ei oikeasti ole tapahtunut kuin varmaan joskus 10 vuotta sitten viimeksi. Siis ihan oikeasti kymmenen vuotta sitten: tuonkin aikavälin kun näköjään näin aikuisena pystyy muistamaan, eikä se kuulosta vain vanhempien sanonnalta tai jopa huijaukselta, kuten joskus lapsena helposti ajatteli ;)

Siinä missä joskus tuolloin 18-vuotiaanakin tykkäsin kyllä marjojen- ja omppujenkeruusta, päänautinto oli niiden syömisessä. Viimeisimmät omppupuiden ravistelut ja marjapuskiin maastoutumiset ovat sen sijaan saaneet hedonististen nautintojen lisäksi uusia aspekteja: menneenä syksynä esimerkiksi löysin itseni googlaamasta, oliko se oikeasti sadoltaan normaalia parempi ja terveempi. Jep :D Se, että luin innoissani artikkelia hyvästä pihlajanmarjavuodesta eli että usein omppuja syöville pihlajanmarjakoille oli löytynyt muualta runsaasti syötävää, oli nyt vähintään yhtä kiinnostavaa kuin Demin keskustelupalstat 10 vuotta sitten.

En mie muutenkaan tajua, missä silmänräpäyksessä ja miten salakavalasti kaikki on tapahtunut. Vaikka jo nuorena kotona asuessani osallistuin paljon kotitöihin, niin välillä – kuten tänä aamuna kaupan kassalla – huomaan havahtuvani siihen, että milloin mie oikein aloin käydä itse kaupassa ja huolehtia siitä, että kaapissa on koulunjälkeisen välipalan ainesten lisäksi pyykinpesuaineet sun muut? Tai milloin mie oikein ajoin sen ajokortin? Ööö, vastahan olin vanhempien aikataulujen armoilla ja minuu kuljetettiin ratsastustunneille sekä 4H-kerhoon?! Tai mitä ihmettä, miten mie oon nyt täällä luokan edessä, kun ”vasta äskenhän” mie kirjoittelin kaverikirjoihin opettajuuden olevan haaveammattini. Ja mitä, justhan miulla oli lakkiaiset, mutta kaappia siivotessa sieltä löytyi myös maisterin tutkintotodistus yliopistosta? Ja what, miun pikkuveli täyttää tänä keväänä jo 27, eikä tuo seiskan edessä oleva kakkonen ole lyöntivirhe?

Jo galtsuajoilta (muistajat muistaa jne.) tuttu likainen peili ja hieman uudempaa huutoa oleva popsocket = ikuinen teini minussa ;D

Vaikka yksi yksittäinen päivä – tai lyhyempikin aikaväli – saattaa tuntua joskus todella pitkältä, lopulta tämä elämä tapahtuu ihan huimaa vauhtia. Ja jotenkin niin itsestään: nivelvaiheita kyllä on, mutta jotenkin nekin ovat lutviutuneet kuvioon. Nuorempana jotenkin ajattelin, että askel aikuisuuteen tarkoittaa jotain ihan konkreettista maailmanmullistusta, mutta edelleen taidan odotella sitä. Tästä perspektiivistä voisin todeta virran vain vieneen ja kuljettaneen miut kohta kolmekymppiseksi. Se askelkin on tainnut tarkoittaa sitä, että pyykit voi edelleen jättää narulle roikkumaan, mutta ne on myös noukittava sieltä itse kaappiin. Tai että iltaisin puhelin kädessä valvominen (omassa nuoruudessani MSN Messengerissä roikkuminen ;)) on pystyttävä lopettamaan itse, koska kukaan ei tule enää kolkuttelemaan ovelle että nyt pitäis olla jo nukkumassa.

.
Sellaisia pohdintoja elämästä tänään. Lopulta kai aika yksinkertaisia, nekin :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka