Anna Huhtilainen

Päänavigointi

Muistoja

Neljättä kertaa neuvolassa

Ihan ensimmäisenä VALTAVA KIITOS kaikista meille viimepäivinä sadelleista onnitteluista niin livenä, puheluin, viestein kuin kommentein kaikissa mahdollisissa kanavissa :) On ollut ihana huomata, miten paljon meillä on välittäviä sekä kanssaeläviä ja -iloitsevia ihmisiä ympärillämme <3 Kiitos!

Tässä tekstissäni tarjoilen reaaliaikaisia raskauskuulumisia :) Meillä oli nimittäin tänään jo neljäs neuvola, ihan hurjaa! Muistan, miten alkuvuodesta istuttiin tuossa samassa huoneessa ja ainakin mie henkilökohtaisesti mietin, että voiko tää kaikki olla tottakaan?! Näenkö unta, vai kasvaako miun sisällä ihan oikeasti pienen ihmisen alku? Voisiko tällä kertaa kaikki olla oikeasti kunnossa?

Kyllä kasvoi ja kaikki oli kunnossa. Jo raskauden alkumetreillä ostin kotidopplerin, joka oli kovassa käytössä viikolta 11 liikkeiden tuntemisen alkamiseen asti. Liikkeet ovat parasta ikinä, mutta siitä huolimatta en koskaan kyllästy kuulemaan sitä sydämentykytystä, joka neuvolan laitteella kuuluu toki vielä kotidoppleriakin voimakkaammin. Niin hienolta se tuntui vielä tänään neljännelläkin kerralla ja sai taas kerran hymyn huulille aivan spontaanisti. Kuten myös ne vauvamme jalkojen / käsien / minkä ikinä kehonosien vimmatut liikkeet, jotka tunsin melkein koko neuvolakäynnin ajan. Ne samat, joiden silloin ensimmäisellä kerralla helmikuussa vain toivoin joku päivä olevan totta :)

Meillä on todella mukava ”neuvolantäti”, jonka kanssa on helppo keskustella ja vaihtaa ajatuksia. Sanoisin, että terve maalaisjärki yhdistää meitä osapuolia pöydän molemmin puolin. Jotenkin alkuun jännitin, että entä jos meille sattuu joku tyyppi, joka on joko kunnon lässyttäjä, elämäänsä kyllästynyt harmaa hiirulainen tai omaan makuumme turhan virkaintoinen. Anteeksi kärjistykset, mutta ymmärrätte mitä tarkoitan. En koe, että meille olisi tuputettu mitään ideologiaa tai omat ajatuksemme olisivat tulleet teilatuiksi. Jokainen neuvolakäynti on ollut ihanan rauhallinen ja kiireetön, sellainen että odottavia pariskuntia sekä perheitä siellä käy lukuisia, mutta meidän aikamme on juuri meitä varten. Kuten pitääkin :)

Tämä neljäs neuvolakäynti oli tähän mennessä ajallisesti pisin, koska tänään kävimme läpi normijuttujen (yleiset kuulumiset, paino, hemoglobiini, verenpaine, sydänäänet) lisäksi sekä parisuhteen voimavarakyselyn että Kelan etuuksia ja niiden hakemista. Miten tää aika voikaan kulua näin nopeasti?! Sen ensimmäisen käynnin epävarmuus on yhtäkkiä muuttunut siihen, että nyt käveltiinkin ulos jo raskaustodistuksen kanssa. Huh!

Oma painoni on maltillisessa, sopivassa nousussa. Joku pohdiskeli edellisen tekstini kommenteissa, lieneekö kilojakaan tullut vielä. Kuten sinnekin vastasin, niin kyllä niitä on tullut. Tähän 181-senttiseen varteen nuo tähän mennessä kertyneet vaan ovat sujahtaneet vielä kai aika huomaamattomasti tuota aina iltaa kohti kasvavaa mahaa lukuun ottamatta :D Siis sujahtavat kai, koska omalle peilikuvalleenhan tunnetusti sokeutuu… Hemoglobiinini on matalahko, ja sitä seurataan tästä eteenpäin aiempaa tarkemmin. Mieluummin haluisin mittauttaa ja seurata ferritiiniarvoja, mutta kuten arvata saattaa, niin myös täällä asia on leimattu muotisairaudeksi eikä kyseisiä mittauksia ihan helpolla tehdä – edes raskaana oleville. Verenpaineeni on myös matala, mutta sitähän se on ollut aina siitä saakka kun tuo kapistus on ensimmäisen kerran käsivarteni ympärille kurottu: esimerkiksi yläasteella terkkari suositteli miulle saunomisen välttämistä matalista verenpaineistani johtuen. Noudatinko sitten tuota ohjetta vai en, on toinen tarina. Kun kerran saunasta tullessani pyörryin suihkunlattialle, niin melkein toivoin että olisin ;)

Neuvolan jälkeen oli niin ihana olo, että ajelin rantatietä pitkin Sisäsatamaan. Istahdin hetkeksi katselemaan merta ja pohdiskelemaan. Siitä on nyt vajaa vuosi kun kävin ensimmäistä kertaa Kemissä, ja olin myös tuolloin raskaana. Käveltiin silloin tuossa samaisessa Sisäsatamassa ja jos joku olisi tullut kertomaan, millaisen myllyn tuleva vuosi tuo mukanaan, olisin ehkä mieluummin jättänyt tarinan kuulematta. Siitäkin huolimatta, että tällä kaikella oli onnellinen loppu: jos olisin tiennyt sen, en ehkä olisi ponnistellut tiettyjen asioiden eteen yhtä lujasti kuin nyt olen tehnyt, ja joilla on ollut vaikutusta raskauden lisäksi muihinkin asioihin.

.
Ehkäpä sille siis on syynsä, miksi tätä elämää ei tiedäkään eteenpäin ja jokaisella päivällä on merkityksensä – uskon, että lopulta aina parhaaseen päämäärään vievä, vaikka sitten muutaman mutkan kautta :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Kunpa tajuntani olisi ohjannut toimintaani

Voi kunpa olisin silloin tajunnut. Tai oikeastaan tajusinhan mie, mutta olisipa se tajuntani ohjannut toimintaani.

Tällaisista aatoksista olen saanut itseni kiinni viimeaikoina useamman kerran. Miulla on ollut taas joku elämän syvemmin kelailu -vaihe päällä ja milloin olen mennyt ajatuksissani muutaman kuukauden taaksepäin, olen käynyt aika syvästi myös useampien vuosien päässä. Näin jälkikäteen on helppo soimata itseään omasta tyhmyydestään ja sinisilmäisyydestään. Siitä, miten joku toinen on saanut tekemään täysin omien arvojeni vastaisia päätöksiä, jotka ovat viitoittaneet elämääni tai ainakin määränneet sen kulkua melko pitkäksikin aikaa.

Pahimmalta tai rankimmalta on tuntunut nimenomaan myöntää tuo, miten omat arvot ja sisäinen ääni tuli tukahdutettua useammaksi vuodeksi. Joskus oireilen henkisiä asioita myös fyysisesti, eikä menneisyydessäni ollut ihan yksi tai kaksi kertaa, kun muistan itkeneeni ja vakuuttaneeni itselleni, että jos nyt alistun tähän ja tuohon, niin ensi kerralla Anna kuuntelen mitä sie ihan oikeasti haluat, koska kuulen kyllä siut. Voi kuulostaa hassulta, mutta sisäinen puheeni meni juuri noin. Aika pelottavaa jopa, että puhuin sisimmälleni kuin ulkopuoliselle: kertonee nimittäin, että senhetkinen ja ulospäin näkyvä preesensini oli jo huolestuttavan paljon irrallaan aidosta oikeasta itsestäni.

Muistan esimerkiksi reilun 10 vuoden takaa yksittäisä tapahtumia ja tilanteita, joissa sisimpäni sanoi, että minuu ei muuten kohdella näin! Noissa hetkissä en kuitenkaan osannut kuin vaientaa tuollaiset ajatukseni ja niellä pienetkin itseäni puolustavat ynähdykset, jotka suustani olivat melkeinmuteiihan pääsemässä ulos. Ainoat, joille uskalsin tai kykenin näyttää ja sanoa pahan oloni ääneen, olivat äitini ja pikkuveljeni. Sinänsä todella epäreilua, koska paha oloni ei ollut pienintäkään vertaa heidän aikaansaamaa. Päin vastoin.

Tiesin äitini ja veljeni kyllä pysyvän, kerroinpa heille miten paljon välitän tai karjuinpa toisessa hetkessä vaikka pää punaisena. Olenkin loputtoman kiitollinen siitä, että he ovat edelleen ja sanoisin, että koko ajan entistä voimakkaammin rinnallani siitäkin huolimatta, etten yhtään ihmettele vaikka heidän olisi tehnyt joskus mieli poistua takavasemmalle koko elämästäni – ja ihan oman typerän käyttäytymiseni ja heistä riippumattomien pahanolonpurkausteni takia.

Pohdin usein, että entä jos miulla olisi jo tuolloin ollut samanlainen ote itseeni ja elämääni kuin tällä hetkellä. Suustani ei olisi päässyt ainoastaan ynähdyksiä, vaan olisin laittanut stoppeja useillekin ihmisille ja asioille elämässäni. En olisi arkaillut pitää henkisesti omia puoliani ja olisin ollut rehellinen etenkin itselleni siitä, mikä tai kuka ei vain tunnu yhtään omalta jutulta. Koska niinhän niiden ja heidän kaikkien kanssa lopulta kävi, joskaan ei kaikista helpoimman polun kautta.

Mutta toisaalta. Entä jos kaikki olisi mennyt helpoimman kautta? Entä jos en olisi koskaan joutunut elämään siinä ristiriidassa, että oma ääneni sanoi jotain muuta samalla, kun ulkopuolinen paine tai näennäisesti vahvemman ihmisen ote otti siitä ylivallan? Jos en olisi koskaan alistunut, osaisinko elää kuten nyt, eli terveellä tavalla itseni edelle laittaen ja tekemättä valintojani sen mukaan, mitä ajattelen muiden odottavan miun tekevän? Tuskin. Tai sitten saattaisin tehdä nykyiset valintani paljon yksioikoisemmin ja tietämättäni muita satuttaen. Ehkä olenkin kaikille kokemuksilleni taas kerran kiitollinen katkeroitumisen sijaan.

.
Menneet eivät ole nimittäin opettaneet pelkästään tervettä itsekkyyttä, vaan myös empatiaa. Ajattelen, että miun tulisi olla varmaan aika hullu, jos haluaisin laittaa omia pahoja ja ahdistavia kokemuksiani millään muulla tavoin eteenpäin kuin niiden positiivisina peilikuvina.

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Kielikylvystä uudeksi normaaliksi ja takaisin

Tanskalainen tuttavamme oli meillä kylässä kuluneen viikonlopun, mistä johtuen kotonamme on kommunikoitu 90-prosenttisesti englanniksi pari viimeistä vuorokautta. Ihmismieli ja -muisti ovat kyllä edelleen itselleni käsittämättömiä asioita: miten tuonne päähän mahtuu kaiken muun lisäksi taito osata ja muistaa vieraita kieliäkin, vaikka niitä normiarjessa käyttääkin melko vähän? Tai toki englantia tulee joka tuutista, mutta ne kerrat kun itse sitä puhumalla tai kirjoittamalla tuotan, ovat tosi harvassa.

Muistan, kun Australiassa au pairina ollessani englannin puhuminen mietitytti alkuun aika paljon. Tai itse asiassa ennen maahan saapumistani, sillä viimeistään Sydneyn lentokentälle laskeuduttuani tajusin että nyt ollaan taas hypätty syvään päähän. Päätin, että miehän pärjään, koska on pärjättävä. Oikeastaan kaikenlaiset ”Voi ei mitenköhän tää sanotaan ja kuulostankohan mie ihan kauheelta?!” -ajatukset hävisivät sen siliän tien. Törmäsin niihin kyllä satunnaisesti yhdeksän aussikuukauteni aikana, mutta viimeistään kun naapurimme rouva sanoi kerran, että: ”Paikallisetkaan eivät osaa kielioppia yhtä hyvin kuin sinä!”, aloin olla jo aika varma että tulen vähintään ymmärretyksi. Ok, kyseessä saattoi olla osittain myös australialaisille tyypillistä kohteliaisuutta, mutta kun kuulin muidenkin keskustelujen yhteydessä (ja muihinkin kuin itseeni liittyen) ulkomaalaisten taitavan kielioppia natiiveja paremmin, niin ehkä kuulemassani oli jotain totuudensiementäkin.

Ihminen on siitä hauska tapaus, että se mihin keskitymme, lisääntyy. Jep, taas kerran tämä miljoonaan kertaan kuultu toteamus, mutta kun se vain on niin totta! Jos oisin nytkin perjantaina alkanut uskotella itselleni, että hyvä jos päällimmäiset kuulumiseni osaan kertoa, kun tuo suullinen ilmaisu kuitenkin ihan varmasti takuulla väistämättä tökkii, niin kieli olisi varmasti – tai ainakin suuremmalla todennäköisyydellä ollut ihan solmussa. Siispä ei jatkoon tämä ajatus, ja yhtäkkiä tajusin eilen aamupalapöydässä keskustelevani muun muassa kassatyötä tekevien opiskelijoiden keskipalkasta niin Suomessa kuin Tanskassa ja tänään aiheena olivat 3D-tulostimet. Ja niin, kyllä ne kuulumisetkin tuli vaihdettua ;) Tilannetta toki helpotti se, ettei kumpikaan osapuoli ollut natiiveja englannin puhujia, mutta joka tapauksessa. Ehkäpä juuri sen vuoksi tulikin keksittyä mitä luovempia ratkaisuja itsensä ymmärretyksi tulemiseksi :D

Tämä kieliasia on nyt esimerkkinä sinänsä pieni juttu, mutta hyvä arkinen muistutus siitä, miten tässä elämässä kyllä pärjää kun ottaa härkää sarvista. Ja miten hyvä ja onnistunut mieli tuleekaan kaikesta sellaisesta, mitä etukäteen ehkä vähän jopa jännittää, mutta minkä lopulta huomaa klaaranneensa oikeastaan ihan tuosta noin vain. Tuo Australia-kokemukseni osoitti itselleni myös sen, miten alkuun mietityttävästä asiasta voi tulla pian uusi normaali. Muistan, kun Suomeen palattuani aivoni kävivät hetken aikaa englanniksi ja veljenikin kommentoi, että puheeni kuulostaa ihan erilaiselta kuin aina aiemmin. Sopeutuvaisuus lienee toinen lajimme ominaisuuksia, tosin sekä hyvässä että pahassa. Aussikokemukseni kantaa edelleen, mutta kuten ehkä tämän tekstin alusta hoksasittekin, niin englannin puhuminen on yksi asia jota oikeasti jännitän kaikesta huolimatta edelleen.

.
Oivalluksia ja onnistumisia alkavaan viikkoosi – otetaanhan ne irti myös aivan arkisista asioista! :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Oppia työ kaikki

Selaisinpa mitä tahansa vuosien takaisia päiväkirjojani tai silloisten kavereideni kaverikirjoja, yksi juttu olisi pomminvarma. Haaveammattia kysyttäessä miun vastaus oli opettaja tai kaupan myyjä. Check ja check. Lapsena opettajan työssä houkutteli eniten taululle kirjoittaminen ja opettajanhuoneeseen pääseminen. Kaupan myyjän sen sijaan saisi näpytellä kassakonetta ja sehän se vasta mielenkiintoiselta ja niin jännältä vaikuttikin!

Totuus on tarua ihmeellisempää, niin kuin sanotaan. Pelkkä liitutaululle kirjoittaminen tai kassakoneen näppäily kun yksikseen eivät riitä, vaan luonnollisesti myös noihin töihin liittyy paljon muutakin, kuten vuorovaikutus erilaisten ihmisten kanssa. Tänään juttukeikalta kotiin kävellessäni mietin, että loppujen lopuksi olen ehtinyt jo tähän ikään mennessä tekemään sinällään hyvin erilaisia töitä, mutta niitä kaikkia on yhdistänyt yksi asia: ihmiset ja sosiaalisten taitojen käyttäminen ja samalla toki niiden harjaannuttaminen ja vahvistaminen.

Ehkäpä työhistoriani edellä mainittujen lisäksi muun muassa henkilökohtaisena avustajana ja marjanmyyjänä kertoo omaa kieltään siitä, että pelkkiä papereita pyöritteleväksi konttorirotaksi miusta ei olisi. Tarvitsen ihan ehdottomasti ihmiskontakteja ja kanssakäymistä, mutta. Jatkuvaa hälyä ja melua päivästä toiseen en ehkä enää jaksaisi. Joku voi sanoa miun tottuneen liian hyvään, mutta itse ajattelen enemmänkin löytäneeni oman juttuni – ja pystyväni käyttämään ja kehittämään siinäkin sosiaalista puoltani.

Liikkuva, mutta ei aina niin ergonominen toimistoni ;)

Nautin ihan suunnattomasti esimerkiksi juttukeikoista, jotka vievät minua erilaisiin paikkoihin ja erilaisten ihmisten luokse (mutta etenkin omaan rauhaani työstämään juttuja eteenpäin, tässä lienee tärkeä pointti myös :D). Ellen tekisi näitä freelancer-kirjoittajan hommia, tuskin olisin tämän syksyn aikana käynyt esimerkiksi autotarvikeliikkeessä keskustelemassa auton esilämmitysjärjestelmistä, pankissa kuulemassa korkosuojauksista tai tavannut tansanialaista piispaa :D Ehkä noista edellisistä mikään ei ihan osu intohimoihini, mutta miten paljon olenkaan oppinut! Ilman nykyisiä töitäni tuntisin Kemistäkin ehkä yhden promillen siihen verrattuna, mihin nyt olen saanut tutustua. Sosiaalisia verkostoja on vesillä siellä ja täällä, mikä tuo jopa tietynlaista turvallisuudentunnetta näin äskettäin paikkakunnalle muuttaneena.

Tämänpäivisissä pohdinnoissa huomasin toisenkin kaikkia tekemiäni töitä yhdistävän tekijän: nimenomaan uuden oppimisen. Siinä missä opettajana opin jatkuvasti jotain sekä oppilailtani että kollegoiltani tai henkilökohtaisena avustajana elämän rajallisuus ja asioiden ”itsestäänselvyyttömyys” porautui tajuntaani entistä vahvemmin, nykyisissä hommissani vähintäänkin yleissivistys ja paikallistuntemus kasvavat todella roimasti. Kun pääsen paneutumaan asiaan, huomaan yhtäkkiä kirjoittavani vaikka niistä autotarvikkeistakin kuin viimeistä päivää – enkä malttaisi millään lopettaa :D

.
On oikeasti tosi hieno tunne olla omissa unelmahommissaan. En sano tätä ylpeillen, vaan taas kerran rohkaistakseni jokaista tekemään mahdollisesti tarvittavia siirtoja omalla kohdallaan. Töiden parissa tulee kuitenkin vietettyä niin merkittävä siivu elämästä, että ainakin mie haluan saada siitä paljon muutakin kuin pelkän rahallisen korvauksen :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Syitä seurauksien takana

Vaikka elämäntilanteeni töidenkin suhteen on muuttunut, opettajuus minussa säilyy varmasti ihan hamaan tappiin asti :D Opettajuutta on itse asiassa tosi mielenkiintoista pohtia nyt vähän eri näkökulmasta, kun en enää toimi kyseisessä ammatissa päivittäin tai lähes päivittäin. Tuntuu, että nyt mieleeni mahtuu opettajuuteen liittyviä ajatuksia muutenkin kuin kuluneen työpäivän asioiden osalta. Toki mahtui jo aiemminkin, mutta koska oma ajattelu peilaa omiin kokemuksiin, peilaa se voimakkaimmin kulloinkin meneillään oleviin sellaisiin. Ehkä kuvailisinkin tämänetkistä opettaja-ajatuskapasitteettiani väljyytenä, jota nykyisin tekemäni lyhyet sijaisuudet eivät kovin tukkoon ehdi vetää :)

Viimeisimpinä keskiviikkoina olen jutellut Instassani @annahuhtilainen #opejuttuja. Ajatus lähti siitä, kun muutama viikko sitten kerroin stooreihin saaneeni viimevuotiselta oppilaaltani viestin, että hänellä on ikävä (<3). Siinä sitten puhelin muutakin opettajuudesta ja seuraajiltani alkoi sadella viestejä, että näitä juttuja lisää! Ok, my pleasure, koska sanottavaahan miulla riittää :D Aihetoiveita on tullut ihan superisti – kiitos, kaikki olen ottanut ylös!

Tänään kuitenkin tuntui siltä, että minuu kirjoituttaa enemmän kuin kamerallepuhututtaa :D Niinpä tämän viikon #opejuttutuokio tapahtuu täällä blogissa ja kommentteja ja viestejä otan taas mielelläni vastaan ihan mitä kautta tahansa (koska tiedän miulla olevan Intassa paljon seuraajia, jotka eivät blogiani aktiivisesti lue :))

Aihe on erään seuraamani toivoma: miten suhtaudun häirikköoppilaisiin?

Okei, haluan aloittaa esittämällä pari kysymystä. Nämä eivät ole siis aiheen ehdottajalle, vaan ihan yleisesti pohdittavaksi: keneen? Ja kenen mielestä?

Häirikkö? Vai sittenkin voimakkaasti tunteva, huomiota kaipaava tai sitä vaille jäänyt lapsi? Itsehillintää vielä opetteleva tai sellaisessa kodissa kasvanut, missä kukaan ei ole ollut kyvykäs näyttämään esimerkkiä tunteidensäätelystä? Niinpä. Lapsen häiriökäyttäytymisen takana piilee paljon muutakin kuin tahallista opettajan pinnan kiristämistä ja luokkakavereiden piinaamista. Kun lapsen otsaan on kerran lyöty häirikön leima, on hän alkanut uskoa kuulemaansa ja sitä kautta toimia kuten häirikön oletetaan käyttäytyvän.

Ja sitten. Kuka on pätevä sanomaan, mitä joku toinen on? Sydäntäsärkevimpiä kokemuksia omassa opettajan työssäni ovat olleet ne hetket, kun esimerkiksi välitunnilla on syntynyt konfliktitilanne ja syyllinen – tai ainakin sellaiseksi oletettu – on ollut tiedossa jo ennen kuin asiaa on edes kunnolla alettu selvitellä. ”No se ja se siellä aina muulloinkin riehuu ja tekee kaikkea typerää. Se siellä on kuitenkin taas ollut asialla!” Ok, ”se” on saattanut olla asialla kyllä, mutta seurauksien lisäksi täytyisi miun mielestä ratkoa syitä. Etenkin niitä. Miksi ”se” ajautuu kerta toisensa jälkeen samankaltaisiin tilanteisiin? Mistä hermojen menetys johtuu? Miksi kyseisen lapsen on helpompi puolustaa itseään aggressiivisesti toisen kimppuun käymällä kuin asioista keskustellen? Millaisia toimintamalleja erimielisyyksien ratkaisemiseksi lapsi on kotonaan nähnyt?

Jatketaan välituntiesimerkin parissa. Aikuiselle on aina helppo ratkaisu hypätä paikalle kuin myrskynmerkki ja ottaa asia on näin, koska minä sanon niin -mentaliteetti käyttöön. Puhuttelu hänelle, joka on ilmeisimmin tilanteen takana, mutta oikeasti ehkä kaikista heikoin ja puolustuskyvyttömin. Hänelle, joka on taas kerran huutanut hätähuutonsa täysin kuuroille korville. Yksi ongelma on taas vanhaan totuttuun tyyliin maton alle lakaistu, mutta ei missään nimessä ratkaistu. Loppuvälitunti menee sitten kaikilla kengänkärkiä katsellen ja kellonsointia odotellen. Kaikki hieman hämillään, erityisesti ”häirikkö” mainettaan korostettuna, mutta veikkaisin, että pohjimmiltaan todella peloissaan.

Entäpä, jos itse välituntivalvojana oletkin ainut aikuinen, jolta lapsi tietää päivän aikana saavansa huomiota? Jos lapsi kokee, ettei kukaan välitä, tavalla tai toisella edes koulussa hänen on huomio saatava. Ja sen lapsi myös osaa ottaa. Entä jos raivoamisen sijaan fyysisesti kyykistyisit lapsen tasolle, katsoisit häntä silmiin ja sanoisit, että välität yhtä lailla hänestä kuin kaikista muistakin oppilaista, ja että juuri sen vuoksi tilanne on nyt selvitettävä. Olisit itse esimerkki keskustelevasta, luotettavasta aikuisesta. Veikkaan, että jo tämä suhtautumistapa hätkähdyttäisi lasta hyvällä tavalla ja saisi hänet kuuntelemaan asiasi tehokkaammin kuin huutaminen. Eli se sama malli, johon hän on tottunut kerta toisensa jälkeen. Ja ilmeisen tehotonkin, koska käytös ei ole ottanut muuttuakseen.

Naaman osalta historian havinaa, tarrat sen sijaan aina ajankohtaiset! :D

Harmittavan tiukasti tässä meidän systeemistämme toimii se, että huomiota saa viimeistään ”negatiivisin” keinoin, jos ei muuten. Ja jos lapsen kotoa näkemä esimerkki on se, että huutaminen, raivoaminen tai jopa fyysinen väkivalta on keino huomion saamiseksi, ei tarvitse pitkään pohtia, mitä tapoja hänen on luonnollisinta ottaa itsekin käyttöönsä. Aikuisena tulisi ymmärtää se, että lapsi ei koskaan  ole (tai jos on, niin ainakin hyvin harvoin!) pohjimmiltaan paha, vaan hän toimii täysin omien voimavarojensa, kykyjensä ja resurssiensa puitteissa. Eihän myö aikuisetkaan osata tehdä mitään sellaista, mihin ei ole koskaan nähty esimerkkiä tai mitä ei olla saatu harjoitella turvallisessa ympäristössä. Ilman pelkoa siitä, että jos kerran mokaan, niin koko peli on taas menetetty ja asema silmätikkuna vain voimistuu.

Jos sydäntäsärkevimmät kokemukseni liittyvät näihin ”häirikköihin”, niin samalla lailla myös kaikista palkitsevimmat. On uskomaton tunne, kun saat lapseen keskusteluyhteyden ja hän pystyy puhumaan asioistaan. Kun juttutuokionne päättyy siihen, että itkusta punaiset silmät katsovat suoraan päin ja lapsi kiittää siitä, että olet koko koulun ainut aikuinen, johon hän on koskaan voinut luottaa, ja joka on koskaan malttanut kuunnella häntä syyttämättä heti valehtelemisesta. Arvatkaapa, jouduinko selvittelemään kyseisen oppilaan kanssa enää jatkossa harmillisia tilanteita? Totta kai, mutta huomattavasti aiempaa vähemmän. Kun osasin jatkossa katsoa oppilasta ns. akuutilla hetkellä siten, että hän hoksasi että nyt on fiksumpi vetäytyä tilanteesta. Ja kun hän katseellaan vastasi, että haluaa olla luottamukseni arvoinen.

Meistä aikuisistakaan kenenkään ei tarvitse tai pidä olla yli-ihminen. Jokaisella kiehuu joskus yli, mutta siinä hetkessä onkin se ratkaiseva tekijä. Millaista esimerkkiä haluat näyttää? Ja ymmärräthän, että samat inhimillisen ihmisyyden piirteet kuuluvat ja ovat oikeutettuja myös lapselle? Näitä valta-asetelmia on joskus todella raastavaa katsoa, koska mietinpähän vain, että kuinka moni aikuinen sietäisi sitä, että häntä tultaisiin nuhtelemaan tai syyttelemään koska sinä olet aina aiemminkin ollut näissä hölmöilyissä mukana -tyyppisesti kollegoidensa keskelle?

Empatia ja sensitiivisyys eivät ole päänsilittelyä tai lässynläätä. Niiden täytyisi olla meidän kaikkien taitoja ja mikä tärkeämpää: tunteita, joissa jokaisen pitäisi tai olisi pitänyt saada kasvaa lapsesta lähtien. Jämäkkyyttä ja tarvittaessa napakkaakin otetta opettajilta tarvitaan ehdottomasti, mutta omaa pahaa oloaan lapsiin ei pitäisi missään nimessä purkaa. Sitä kuuluisaa lujaa lempeyttä ja lempeää opettajan työssä tarvitaan, jos jotain.

Instassa @lrknost, suosittelen! :)

.
Ja varsinainen kysymyshän (:D) taisi olla se, että miten suhtaudun häirikköoppilaisiin. Tarjoamalla sitä luottamusta ja turvaa, josta he ovat jääneet paitsi. Mitä se käytännössä tarkoittaa, riippuu ihan oppilaasta ja siitä, millaisin annoksin hän on valmis alkaa ottaa välittämistä vastaan.

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

.
ps. Lisää #opejuttuja löydät esimerkiksi Huomaa hyvä! -tagin alta :)