Anna Huhtilainen

Päänavigointi

Muistoja

Oppia työ kaikki

Selaisinpa mitä tahansa vuosien takaisia päiväkirjojani tai silloisten kavereideni kaverikirjoja, yksi juttu olisi pomminvarma. Haaveammattia kysyttäessä miun vastaus oli opettaja tai kaupan myyjä. Check ja check. Lapsena opettajan työssä houkutteli eniten taululle kirjoittaminen ja opettajanhuoneeseen pääseminen. Kaupan myyjän sen sijaan saisi näpytellä kassakonetta ja sehän se vasta mielenkiintoiselta ja niin jännältä vaikuttikin!

Totuus on tarua ihmeellisempää, niin kuin sanotaan. Pelkkä liitutaululle kirjoittaminen tai kassakoneen näppäily kun yksikseen eivät riitä, vaan luonnollisesti myös noihin töihin liittyy paljon muutakin, kuten vuorovaikutus erilaisten ihmisten kanssa. Tänään juttukeikalta kotiin kävellessäni mietin, että loppujen lopuksi olen ehtinyt jo tähän ikään mennessä tekemään sinällään hyvin erilaisia töitä, mutta niitä kaikkia on yhdistänyt yksi asia: ihmiset ja sosiaalisten taitojen käyttäminen ja samalla toki niiden harjaannuttaminen ja vahvistaminen.

Ehkäpä työhistoriani edellä mainittujen lisäksi muun muassa henkilökohtaisena avustajana ja marjanmyyjänä kertoo omaa kieltään siitä, että pelkkiä papereita pyöritteleväksi konttorirotaksi miusta ei olisi. Tarvitsen ihan ehdottomasti ihmiskontakteja ja kanssakäymistä, mutta. Jatkuvaa hälyä ja melua päivästä toiseen en ehkä enää jaksaisi. Joku voi sanoa miun tottuneen liian hyvään, mutta itse ajattelen enemmänkin löytäneeni oman juttuni – ja pystyväni käyttämään ja kehittämään siinäkin sosiaalista puoltani.

Liikkuva, mutta ei aina niin ergonominen toimistoni ;)

Nautin ihan suunnattomasti esimerkiksi juttukeikoista, jotka vievät minua erilaisiin paikkoihin ja erilaisten ihmisten luokse (mutta etenkin omaan rauhaani työstämään juttuja eteenpäin, tässä lienee tärkeä pointti myös :D). Ellen tekisi näitä freelancer-kirjoittajan hommia, tuskin olisin tämän syksyn aikana käynyt esimerkiksi autotarvikeliikkeessä keskustelemassa auton esilämmitysjärjestelmistä, pankissa kuulemassa korkosuojauksista tai tavannut tansanialaista piispaa :D Ehkä noista edellisistä mikään ei ihan osu intohimoihini, mutta miten paljon olenkaan oppinut! Ilman nykyisiä töitäni tuntisin Kemistäkin ehkä yhden promillen siihen verrattuna, mihin nyt olen saanut tutustua. Sosiaalisia verkostoja on vesillä siellä ja täällä, mikä tuo jopa tietynlaista turvallisuudentunnetta näin äskettäin paikkakunnalle muuttaneena.

Tämänpäivisissä pohdinnoissa huomasin toisenkin kaikkia tekemiäni töitä yhdistävän tekijän: nimenomaan uuden oppimisen. Siinä missä opettajana opin jatkuvasti jotain sekä oppilailtani että kollegoiltani tai henkilökohtaisena avustajana elämän rajallisuus ja asioiden ”itsestäänselvyyttömyys” porautui tajuntaani entistä vahvemmin, nykyisissä hommissani vähintäänkin yleissivistys ja paikallistuntemus kasvavat todella roimasti. Kun pääsen paneutumaan asiaan, huomaan yhtäkkiä kirjoittavani vaikka niistä autotarvikkeistakin kuin viimeistä päivää – enkä malttaisi millään lopettaa :D

.
On oikeasti tosi hieno tunne olla omissa unelmahommissaan. En sano tätä ylpeillen, vaan taas kerran rohkaistakseni jokaista tekemään mahdollisesti tarvittavia siirtoja omalla kohdallaan. Töiden parissa tulee kuitenkin vietettyä niin merkittävä siivu elämästä, että ainakin mie haluan saada siitä paljon muutakin kuin pelkän rahallisen korvauksen :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Syitä seurauksien takana

Vaikka elämäntilanteeni töidenkin suhteen on muuttunut, opettajuus minussa säilyy varmasti ihan hamaan tappiin asti :D Opettajuutta on itse asiassa tosi mielenkiintoista pohtia nyt vähän eri näkökulmasta, kun en enää toimi kyseisessä ammatissa päivittäin tai lähes päivittäin. Tuntuu, että nyt mieleeni mahtuu opettajuuteen liittyviä ajatuksia muutenkin kuin kuluneen työpäivän asioiden osalta. Toki mahtui jo aiemminkin, mutta koska oma ajattelu peilaa omiin kokemuksiin, peilaa se voimakkaimmin kulloinkin meneillään oleviin sellaisiin. Ehkä kuvailisinkin tämänetkistä opettaja-ajatuskapasitteettiani väljyytenä, jota nykyisin tekemäni lyhyet sijaisuudet eivät kovin tukkoon ehdi vetää :)

Viimeisimpinä keskiviikkoina olen jutellut Instassani @annahuhtilainen #opejuttuja. Ajatus lähti siitä, kun muutama viikko sitten kerroin stooreihin saaneeni viimevuotiselta oppilaaltani viestin, että hänellä on ikävä (<3). Siinä sitten puhelin muutakin opettajuudesta ja seuraajiltani alkoi sadella viestejä, että näitä juttuja lisää! Ok, my pleasure, koska sanottavaahan miulla riittää :D Aihetoiveita on tullut ihan superisti – kiitos, kaikki olen ottanut ylös!

Tänään kuitenkin tuntui siltä, että minuu kirjoituttaa enemmän kuin kamerallepuhututtaa :D Niinpä tämän viikon #opejuttutuokio tapahtuu täällä blogissa ja kommentteja ja viestejä otan taas mielelläni vastaan ihan mitä kautta tahansa (koska tiedän miulla olevan Intassa paljon seuraajia, jotka eivät blogiani aktiivisesti lue :))

Aihe on erään seuraamani toivoma: miten suhtaudun häirikköoppilaisiin?

Okei, haluan aloittaa esittämällä pari kysymystä. Nämä eivät ole siis aiheen ehdottajalle, vaan ihan yleisesti pohdittavaksi: keneen? Ja kenen mielestä?

Häirikkö? Vai sittenkin voimakkaasti tunteva, huomiota kaipaava tai sitä vaille jäänyt lapsi? Itsehillintää vielä opetteleva tai sellaisessa kodissa kasvanut, missä kukaan ei ole ollut kyvykäs näyttämään esimerkkiä tunteidensäätelystä? Niinpä. Lapsen häiriökäyttäytymisen takana piilee paljon muutakin kuin tahallista opettajan pinnan kiristämistä ja luokkakavereiden piinaamista. Kun lapsen otsaan on kerran lyöty häirikön leima, on hän alkanut uskoa kuulemaansa ja sitä kautta toimia kuten häirikön oletetaan käyttäytyvän.

Ja sitten. Kuka on pätevä sanomaan, mitä joku toinen on? Sydäntäsärkevimpiä kokemuksia omassa opettajan työssäni ovat olleet ne hetket, kun esimerkiksi välitunnilla on syntynyt konfliktitilanne ja syyllinen – tai ainakin sellaiseksi oletettu – on ollut tiedossa jo ennen kuin asiaa on edes kunnolla alettu selvitellä. ”No se ja se siellä aina muulloinkin riehuu ja tekee kaikkea typerää. Se siellä on kuitenkin taas ollut asialla!” Ok, ”se” on saattanut olla asialla kyllä, mutta seurauksien lisäksi täytyisi miun mielestä ratkoa syitä. Etenkin niitä. Miksi ”se” ajautuu kerta toisensa jälkeen samankaltaisiin tilanteisiin? Mistä hermojen menetys johtuu? Miksi kyseisen lapsen on helpompi puolustaa itseään aggressiivisesti toisen kimppuun käymällä kuin asioista keskustellen? Millaisia toimintamalleja erimielisyyksien ratkaisemiseksi lapsi on kotonaan nähnyt?

Jatketaan välituntiesimerkin parissa. Aikuiselle on aina helppo ratkaisu hypätä paikalle kuin myrskynmerkki ja ottaa asia on näin, koska minä sanon niin -mentaliteetti käyttöön. Puhuttelu hänelle, joka on ilmeisimmin tilanteen takana, mutta oikeasti ehkä kaikista heikoin ja puolustuskyvyttömin. Hänelle, joka on taas kerran huutanut hätähuutonsa täysin kuuroille korville. Yksi ongelma on taas vanhaan totuttuun tyyliin maton alle lakaistu, mutta ei missään nimessä ratkaistu. Loppuvälitunti menee sitten kaikilla kengänkärkiä katsellen ja kellonsointia odotellen. Kaikki hieman hämillään, erityisesti ”häirikkö” mainettaan korostettuna, mutta veikkaisin, että pohjimmiltaan todella peloissaan.

Entäpä, jos itse välituntivalvojana oletkin ainut aikuinen, jolta lapsi tietää päivän aikana saavansa huomiota? Jos lapsi kokee, ettei kukaan välitä, tavalla tai toisella edes koulussa hänen on huomio saatava. Ja sen lapsi myös osaa ottaa. Entä jos raivoamisen sijaan fyysisesti kyykistyisit lapsen tasolle, katsoisit häntä silmiin ja sanoisit, että välität yhtä lailla hänestä kuin kaikista muistakin oppilaista, ja että juuri sen vuoksi tilanne on nyt selvitettävä. Olisit itse esimerkki keskustelevasta, luotettavasta aikuisesta. Veikkaan, että jo tämä suhtautumistapa hätkähdyttäisi lasta hyvällä tavalla ja saisi hänet kuuntelemaan asiasi tehokkaammin kuin huutaminen. Eli se sama malli, johon hän on tottunut kerta toisensa jälkeen. Ja ilmeisen tehotonkin, koska käytös ei ole ottanut muuttuakseen.

Naaman osalta historian havinaa, tarrat sen sijaan aina ajankohtaiset! :D

Harmittavan tiukasti tässä meidän systeemistämme toimii se, että huomiota saa viimeistään ”negatiivisin” keinoin, jos ei muuten. Ja jos lapsen kotoa näkemä esimerkki on se, että huutaminen, raivoaminen tai jopa fyysinen väkivalta on keino huomion saamiseksi, ei tarvitse pitkään pohtia, mitä tapoja hänen on luonnollisinta ottaa itsekin käyttöönsä. Aikuisena tulisi ymmärtää se, että lapsi ei koskaan  ole (tai jos on, niin ainakin hyvin harvoin!) pohjimmiltaan paha, vaan hän toimii täysin omien voimavarojensa, kykyjensä ja resurssiensa puitteissa. Eihän myö aikuisetkaan osata tehdä mitään sellaista, mihin ei ole koskaan nähty esimerkkiä tai mitä ei olla saatu harjoitella turvallisessa ympäristössä. Ilman pelkoa siitä, että jos kerran mokaan, niin koko peli on taas menetetty ja asema silmätikkuna vain voimistuu.

Jos sydäntäsärkevimmät kokemukseni liittyvät näihin ”häirikköihin”, niin samalla lailla myös kaikista palkitsevimmat. On uskomaton tunne, kun saat lapseen keskusteluyhteyden ja hän pystyy puhumaan asioistaan. Kun juttutuokionne päättyy siihen, että itkusta punaiset silmät katsovat suoraan päin ja lapsi kiittää siitä, että olet koko koulun ainut aikuinen, johon hän on koskaan voinut luottaa, ja joka on koskaan malttanut kuunnella häntä syyttämättä heti valehtelemisesta. Arvatkaapa, jouduinko selvittelemään kyseisen oppilaan kanssa enää jatkossa harmillisia tilanteita? Totta kai, mutta huomattavasti aiempaa vähemmän. Kun osasin jatkossa katsoa oppilasta ns. akuutilla hetkellä siten, että hän hoksasi että nyt on fiksumpi vetäytyä tilanteesta. Ja kun hän katseellaan vastasi, että haluaa olla luottamukseni arvoinen.

Meistä aikuisistakaan kenenkään ei tarvitse tai pidä olla yli-ihminen. Jokaisella kiehuu joskus yli, mutta siinä hetkessä onkin se ratkaiseva tekijä. Millaista esimerkkiä haluat näyttää? Ja ymmärräthän, että samat inhimillisen ihmisyyden piirteet kuuluvat ja ovat oikeutettuja myös lapselle? Näitä valta-asetelmia on joskus todella raastavaa katsoa, koska mietinpähän vain, että kuinka moni aikuinen sietäisi sitä, että häntä tultaisiin nuhtelemaan tai syyttelemään koska sinä olet aina aiemminkin ollut näissä hölmöilyissä mukana -tyyppisesti kollegoidensa keskelle?

Empatia ja sensitiivisyys eivät ole päänsilittelyä tai lässynläätä. Niiden täytyisi olla meidän kaikkien taitoja ja mikä tärkeämpää: tunteita, joissa jokaisen pitäisi tai olisi pitänyt saada kasvaa lapsesta lähtien. Jämäkkyyttä ja tarvittaessa napakkaakin otetta opettajilta tarvitaan ehdottomasti, mutta omaa pahaa oloaan lapsiin ei pitäisi missään nimessä purkaa. Sitä kuuluisaa lujaa lempeyttä ja lempeää opettajan työssä tarvitaan, jos jotain.

Instassa @lrknost, suosittelen! :)

.
Ja varsinainen kysymyshän (:D) taisi olla se, että miten suhtaudun häirikköoppilaisiin. Tarjoamalla sitä luottamusta ja turvaa, josta he ovat jääneet paitsi. Mitä se käytännössä tarkoittaa, riippuu ihan oppilaasta ja siitä, millaisin annoksin hän on valmis alkaa ottaa välittämistä vastaan.

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

.
ps. Lisää #opejuttuja löydät esimerkiksi Huomaa hyvä! -tagin alta :)

Vedenjakajavuodenaika

Kun täällä on jo parina aamuna saatu skrapata auton ikkunoita, alkaa mieleen väistämättä hiipiä totuus siitä, että muutama pitkä ja kylmä kuukausi on taas odoteltava ennen ensi kevättä. By the way, paikallisilta kuulin, että toukokuu on näillä seuduilla se kaikista turhin, koska mereltä puhaltava tuuli on silloin vielä niin kylmä, että ”keväthelteistä” on turha haaveillakaan. Voi ei! Toukokuuhan on nimittäin ollut yksi miun lemppareista aina tähän asti juuri siksi, että silloin sellainen semilämminkin on tuntunut jo lähestulkoon kuumalta :)

Ei kuitenkaan mennä asioiden edelle, vaan pysytään vuodenkierron tässä vaiheessa, joka omalla kohdallani toimii tai ainakin on toiminut usein vedenjakajana. Joko etsin ja löydän elämääni aktiivisesti jotain uutta virikettä tai kuvainnollisesti hautaudun sohvanpohjalle ja alan nousta sieltä vasta puolen vuoden päästä.

Tämä vuosi on ehkä vähän asia erikseen, koska elämä on ollut viimekuukaudet niin haipakkaa, että hädin tuskin olen tajunnut syksyn saapuneen. Samasta syystä myös useampi mielenkiintoisen kuuloinen kansalaisopiston kurssi ehti mennä sivu suun, koska tajusin ylipäätään alkaa selata koko opinto-ohjelmaa vasta tällä viikolla! No, ehkä sitten vuoden päästä lähden opiskelemaan dokumentaarista valokuvausta tai hathajoogaa, siihen asti katselen vaikka Youtube-videoita ja meditoin omin menetelmini :D

Ettei vahinko kuitenkaan pääsisi uusiutumaan, pistin jo kalenteriin merkinnän 7.1. kohdalle. Silloin nimittäin alkaa ilmoittautuminen kansalaisopiston kevään ryhmiin ja siellä on pari lyhytkurssia, joita en halua enää missata! Nimittäin Pieni puutarhakurssi ja Villiyrtit! :D Villiyrttikurssin olen käynyt aikanaan Marttojen järjestämänä, mutta nyt on aika verestää muistoja ja taitoja :) Pienen puutarhakurssin sisältö sen sijaan kuulosti oikein hyvältä tällaiselle tuoreelle omakotitaloasujalle, joka haluaisi ottaa omasta pihastaan mahdollisimman suuren hyödyn irti ilman suurempia kikkailuja (ja haravoimista ;D). Ainiin ja jonka olisi pikapuoliin selvitettävä, mitkä noista meidän kesäkukista mahtaa olla monivuotisia, ja mitkä olisi hyvä kuopsuttaa pois pihaa rumentamasta ja istuttaa tilalle vaikka kanervat :D Jos syksylle olisi ollut tuollainen samansisältöinen kurssi tarjolla, niin olisin varmasti rynninyt sinne vaikka ekstraopiskelijana :D

Nojoo, vilkaisu kalenteriini kertoo, että tuskin tästä syksystä tylsä ehtii tulla. Onneksi! (Ja vaikka ihan oikeasti harmittaa nuo pari sivu suun mennyttä kurssia ihan todella!) Kun jälkeenpäin mietin pahimpia syksyjä 5+ vuotta sitten, niin tein kyllä omassa ajattelussanikin aina sen virheen, että jo etukäteen tuomitsin talven ja asennoiduin siten, että en varmaan koskaan selviä tästä pimeydestä! No, olin siihenkin mennessä selvinnyt jo yli 20 kertaa, että olipahan taas fiksua myrkyttää omaa mieltänsä tuolla tavalla :)))

Vaikka varmasti tulen ennen ensi kevättä valittelemaan kerran jos toisenkin kylmyydestä ja vähäisestä valon määrästä, niin ehkäpä hieman eri mittakaavassa. Ja otan vaikka äkkilähdön johonkin aurinkoon jos siltä tuntuu, samahan se on mistä käsin mie omat työjuttuni näpyttelen :) Reilun viikon päästä aloitellaan pidennetyllä viikonlopulla Espanjassa ja kieltämättä se tuntuu jo näinkin pian kesän jälkeen ihan mahtavalta!

.
Asennekysymysten äärellähän tässä taas ollaan, yllätys yllätys! Mutta silti oon edelleen sitä mieltä, että lokakuulla on aika masentava nimi. Loka; sehän on sama kuin lika tai rapa tai lieju tai… Onko siitä pakko vielä erikseen kuukauden nimessäkin muistuttaa?! :D

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Takaumia Takajärvellä

Oi mikä sunnuntai! Tällaisiin alkusyksyisiin viikonloppuihin liittyy vahvasti muisto lapsuudessa tehdyistä metsäretkistä. Ei tarvinnut lähteä edes kauas, kun ruisleivät maistuivat eväspaikalla ulkoilmassa sata kertaa paremmilta kuin kotona syödessä. Sää oli aina (!!) aurinkoinen, ja tuuli ainakin kultaisissa muistoissa jotain ihan muuta kuin jäätävän viimainen.

Hankin itselleni tällä viikolla uuden kameran ja kun eilen en viitsinyt lähteä ulkoiluttamaan sitä sateiseen säähän, tämän päivän puolipilvinen keli oli suorastaan pakko päästä hyödyntämään! Tuosta ihan meidän vierestä lähtee kuntoreitit ja niitä pitkin suuntasin Takajärvelle. Paikasta en juuri muuta tiedä kuin että otaksun siellä olevan yleinen uimaranta ja kesäisin kenties beachvolleykentät. Niin ja että viimeksi sieltä kautta kiertäessäni eksyin ja noin viiden kilometrin pituiseksi suunnittelemani lenkki lähes kolminkertaistui :D Nyt onneksi sujui jo vähän paremmalla menestyksellä!

Reilu pari tuntia vierähti ihan hujauksessa ja fiilistellessäni koin taas hetken olevani Anna yhdeksän- enkä kakskytyhdeksänvee. Tänään vain äiti ja pikkuveli puuttuivat. Niin ja tietty filmikamera, jonka tuotoksia olisikin jännitetty sitten hieman pidempään kuin mitä näiden kuvien koneelle siirtämisessä meni ;D

Ai että mie odotan, kun pääsen ihan kunnolla kiinni tämän uuden kamerani sielunelämään! On muuten tämä valokuvaaminenkin lajina ihan uudella tavalla inspiroivaa ikioman kunnollisen välineen kanssa. Meillä on siis ollut olemassa järkkäri jo aiemminkin, mutta kun se ei oo alunperin ollut miun, niin onhan tää tunne ihan erilainen ;) Kaikkien kenkien tai meikkien sijaan mie oon materialismionnellisimmillani saadessani käsiini jotain uutta elektroniikkaa :) Myös kuvien käsittelyyn paneutuminen instafilttereitä ja -säätöjä enemmän kiinnostaa, mutta kaikki ajallaan. Niinpä jos nyt valokuvaamisen superammattilaisena näet heti mitä näille kuville kannattaisi tai siis olisi kannattanut tehdä ennen julkaisemista, niin vinkkaa (mutta armollisesti, pliis!) ;)

Muistattehan että kerroin täällä tuulevan noin about aina?! ;)

.
Ihanan leppoista!

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Bensaa liekeissäni

Eilen aamukahvia keittäessäni konkretisoitui, että hei, siitähän on tasan neljä viikkoa, kun napsautin tuon saman vekottimen päälle ensimmäistä kertaa tässä kodissa. Ikkunasta ulos katsellessani ja päivän ensimmäisiä auringonsäteitä odotellessani tuli hirmuinen kiitollisuuspuuska, jonka pyörteissä intouduin päivittämään Instagramiani tapoihini nähden poikkeuksellisen pitkän kuvatekstin kera. Hetki oli käsinkosketeltavan levollinen, jota sarastava aamu ja ympärillä ollut täysi hiljaisuus korostivat.

Kuukauden aikana on tapahtunut niin paljon. No hei Anna, luonnollisesti! C’moon, uusi ympäristö ja uudet tuttavuudet, niin kai siltä tuntuisi jo vähemmästäkin! Totta kai. Mutta tähän selittämättömään tunteesen liittyy niin paljon muutakin. Eilen illalla kuvailin ystävälleni ääniviestissä, että tämä on enemmänkin taas sitä, että tuntuu kuin yksi iso elämän ratas olisi pyörähtänyt eteenpäin. Että myös ajatukseni ovat siirtyneet satoja kilometrejä eteenpäin. Tai en tiedä mihin päin, mutta johonkin, missä niiden on nyt hyvä olla, ja missä ne resonoivat pitkästä aikaa kaiken olemiseni kanssa. Kun katson aikaa taaksepäin, niin miusta alkaa entistä vahvemmin tuntua siltä, että tämä maisemanvaihdos ei ollut pelkästään fyysinen majanmuutto, vaan niin paljon enemmän. Ja juuri oikeaan aikaan.

Jo aiemmin viittaamaani eiliseen kuvatekstiin kirjoitin, että joskus on mentävä kauas – eikä pelkästään nähdäkseen lähelle. Miulla on nimittäin tällä hetkellä niin vahva tunne siitä, että matkassani on mukana se kaikki hyvä sieltä ”entisestä läheltä”, minkä haluankin säilyttää, mutta että tämä kauas lähteminen on tarjonnut jo tähän mennessä niin paljon sitä, mitä olen elämääni kaivannut. Kuulostan ehkä maailman epämääräisimmältä, kun vastaan No mitä se on? Mitä olet kaivannut? -kysymyksiisi, että tätä tunnetta.

Tänään blogini luonnoksiin kurkatessani löysin seuraavan tekstin alkukesältä. Avaisikohan se muuten niin hankalasti sanoiksi puettavaa ajatustani tai tunnettani yhtään paremmin?

Ihan samalla tavalla kuin tuijotan tätä puhtaan valkoista tekstitilaa, tuijotan välillä myös omaa elämääni. Päivät täyttyvät mukavasta tekemisestä, mutta silti kaikki tuntuu silloin tällöin niin tyhjältä. Tuntuu, että samalla kun tekemistä on sopivasti ja mielenkiinnon kohteita paljon, olen myös tosi jumissa. Tekisi mieli vuodattaa koko elämäni blogiin, mutta toisaalta taas itsesuojeluvaistoni estää ainakin vielä tässä vaiheessa tekemästä sitä. Välillä vain tuntuu siltä, että joistain pienemmistäkin asioista olisi helpompi kirjoittaa, mikäli taustat olisi lukijoidenkin tiedossa. Valinta on omani, tiedän, mutta tämä lienee sitä veitsenterällä taiteilua oman yksityisyyden suhteen.

Välillä mietin jopa sitä, että onko miulla oikeus olla ”jumissa”. Elämässä tapahtuu asioita, joskin joitakin raastavan hitaassa aikataulussa, mutta toisia taas siten, ettei aamulla herätessä osaisi edes arvata, mikä tilanne vallitsee illalla nukkumaan käydessä. Silti tuntuu, että vellon jossain ja haluaisin päästä tekemään jotain merkityksellistä tai ainakin nykyistä merkityksellisempää monellakin elämän osa-alueella. Pelkään, että liekkini ja intohimoni asioihin lopahtaa, jos en ns. saa pian lisää bensaa liekkeihini.

Muistan, kun istuin tuolloin kahvikupin kanssa ruokapöytämme ääressä, avasin blogini kirjoitustilan ja annoin vain mennä tunteen vallassa. Annoin mennä ajattelematta yhtään mitä kirjoitan, miksi kirjoitan tai edes että miten kirjoitan. Tiesin jo siinä vaiheessa, etten julkaise tekstiäni ainakaan siinä hetkessä, mutta lienee joku merkityksensä sivun automaattisesti tekemällä tallennuksellakin? Muistan  myös sen, että tuon viimeisen pisteen jälkeen iski turhautuminen ja painoin raksista koko hoidon pois silmistäni.

.
Tavallaan olisi ollut mielenkiintoista tietää, miten tuo kesäkuinen tekstini olisi jatkunut. Toisaalta olen onnellinen, että jatkan sitä nyt näillä sanoilla ja tunteilla. Bensaa liekeissäni, ja pitkästä aikaa ihan kunnolla sittenkin! <3

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa