”Ai että nyt voin vain odotella, että asiat järjestyy eikä miun itseni tarvitse tehdä mitään?”
– Ei ihan niinkään.
”No voisitko pyytää sen universumin joskus käymään täällä miunkin luona sitten?”
– Voisin ja voin, mutta siun ajatuksinesi täytyy olla valmis vastaanottamaan se.
.
Puhun usein siitä, että universumi hoitaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö siun itsesi tarvitsisi tehdä yhtään mitään: kukaan kun sieltä kotoa ei tule hakemaan tai osaa tarjota siulle unelmiesi työpaikkaa, jos et ole itse asian eteen edes pientä elettä tehnyt. Ainakin omalla kohdallani koen, että ”toimiakseen” universumin on päästävä yhteistyöhön myös ei-tietoisen mielen kanssa, mikä tarkoittaa että myös siun itsesi on tunnistettava tuo puoli ja valjastettava sekin käyttöön. Ihan kuin universumilla olisi kyky kuulla ja nähdä siut esimerkiksi ulkopuolisten aikaansaamilta ajatuksilta alastomana: ihan kuin se tietäisi, mitä sie todella haluat.
Koska olen kuullut noita kommentteja, millä tämän tekstini aloitin, kerron nyt ihan konkreettisen esimerkin siitä, miten universumi hoiti, kun itse sitä sekä tietoisen että ei-tietoisen mieleni kanssa ruokin. Nimittäin tapaus meidän koti.
Muutin reilu neljä vuotta sitten Kouvolaan, ja viime kevättalveen asti asuttiin kaksiossa. Ihana asunto, ihana koti, mutta aika pian alkoi tuntua, että tarve yhdelle lisähuoneelle on todellinen. Tai sitten meillä oli vain liikaa tavaraa, mutta se on toinen tarina se ;) Katseltiin asuntoja silleen tiiättekö kerran-pari viikossa illalla sohvalla istuskellen. Puolitosissaan niin, että vaikka joku kiinnostavakin kohde olisi tullut eteen, niin sitten siinä aina kuitenkin oli ”jotain”, miksi ei. Toisin sanoen myö ei varmaan oltu vielä kuitenkaan valmiita muuttamaan, koska omat ajatuksemme olivat tuon aikeen jarruna :)
Paria asuntoa käytiin katsomassa, mutta ei. Jotenkin nihkeä fiilis. Ja olen sitä mieltä, että ei se seuraavassakaan näytössä ole muuksi muuttuisi, jos heti ensimmäisellä ei tullut oloa, että on astunut tulevaan kotiinsa. Jossain vaiheessa intoilin yhdestä omakotitalostakin niin paljon, että järkkäsin sinne näytön, mutta sama juttu. Tässä tosin tuli jos ei oma, niin ainakin läheisten järki mukaan kuvioihin, mitä kyllä näin jälkikäteen kiittelen :) Saattaisin nytkin olla tekemässä lumitöitä sen sijaan, että voisin viettää rauhallista aamukahvihetkeä tässä blogini parissa.
Yhtenä maaliskuisena päivänä viime kevättalvella tein taas sen perinteisen päivityksen asuntosivuille ja what, meidän yläkerrasta oli tullut asunto myyntiin! Hyvin samantyyppinen kuin meidän silloinen kotimme, mutta yhdellä lisähuoneella! Ja neliöhinta muihin vastaaviin kohteisiin verrattuna oli sellainen, että jos en hoksaisi että asuntokaupoilla on tapana tinkiä, niin olisin voinut pistää summan tiskiin ihan suorilta. Näyttö olisi tulevana sunnuntaina.
No siinä meni loppuviikko vähän kuin tulisilla hiilillä. Tunne oli niin vahva. Mieheni oli vielä viikonlopun pois kotoa, joten lupasin että käyn katsomassa asunnon ja soittelen sitten, miltä vaikutti. Kun tulin tänne yläkertaan, niin täällä oli 18 muuta katsojaa (joihin kuului myös pariskuntia), eli kämppä oli aivan täysi. Kiersin tämän läpi niin nopeasti, että muut varmaan ehtivät jo ajatella, että siinä on ainakin yksi kilpailija vähemmän :D Oikeasti menin alakertaan ja soitin miehelleni, että siisseasuntoonjustniinhyväjatehdäänkötarjousnytvaiheti!! Olisin itse rohjennut tarjota tosiaan vaikka heti, mutta sovittiin vielä yksityisnäyttö seuraavalle illalle, jotta miehenikin pääsi toteamaan tilanteen paikan päälle :) Tuntui, että siinä samassa tuo meidän loogis-järkevyyttä edustava osapuolikin oli ihan täpinöissään — tästä niin tulee meidän Koti!
Tarjous jätettiin, ja yksi asia johti toiseen. Meidän kanssa tästä asunnosta kilpaili neljä muuta ostajaehdokasta, jotka yksi toisensa jälkeen tiputtautuivat pelistä pois. Etumme oli myös se, että myyjä oli kuulemma alusta tai siis siitä asti, kun kuuli, että ”alakertalaiset” ovat kiinnostuneita, ollut sitä mieltä, että he haluavat myydä tämän asunnon meille, ellei huomattavasti parempia tarjouksia tule. Ei tullut, ja huhtikuussa tehtiin kaupat.
Myö löydettiin koti — vai pitäisikö sanoa, että meille löydettiin koti. Omien ajatustemme ja universumin yhteistyössä :) Tämän kuvion vielä oikein kruunasi se, että juuri kun mieheni oli laittamassa alakerran asuntoaan myyntiin, satuimme tekemään ystäväni kanssa ns. läpsystä vaihdon ripsihuollossa. Siinä hän sitten vain mainitsi, että jos ette myy, niin hän olisi vuokrakaksiota vailla. Loppu onkin historiaa, saatatte arvata miten onnellisesti tämä tarina kaikkien osapuolten kannalta järjestyi! :)
.
Joku saattaa sanoa, että höpöhöpö, tämä kaikki on vain sattumaa. Että nyt lähti yksisarviset taas vähän lujalle laukalle. Mutta kun miun mielessäni ei edelleenkään ole sijaa sattumille, vaan tarkoituksille <3
.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka
