Anna Huhtilainen

Päänavigointi

Arki

Oikeastaan kaikki on tosi hyvin, huomaan

Varmasti (tai ainakin toivottavasti!) kaikki meistä tietää sanonnan siitä, että jonkun asian arvon tajuaa vasta kun sen menettää. Sen sijaan muistetaanko myö kaikki pitää tuo mielessä ennen kuin se menetys oikeasti tapahtuu? Rohkenen epäillä, ja olen tästä taas itse yksi elävä esimerkki.

Olin lauantaina kaupassa, ja vetäisin auton oven kiinni jotenkin huonossa asennossa. Rintarangassa ja vasemmassa lavassa nitskahti ja rusahti jotain. Tuntui itse asiassa tosi hyvältä – ihan kuin happi olisi lähtenyt kulkemaan täysin uudella tavalla ja muutenkin elämä kirkastunut sillä samalla sekunnilla. Kipua tuntui korkeintaan vähän ja sekin hyvin hetkellisenä. Sain tehtyä lopun kauppareissuni ja kannettua ostoksetkin ongelmitta.

Illan mittaan rupesin tunnustelemaan, että olikohan tuo rusaus sittenkään niin hyvä juttu kuin miltä se alkuun tuntui. Pieni kipu alkoi hiipiä vasemman rinnan ja solisluun välille sekä saman puolen lavan sisäsyrjään. No, kyllä se siitä kun nukun yön yli, ajattelin.

Seuraavana aamuna heräsin ja haukotteleminen tuntui yllättävän kivuliaalta. Huono asento tai jotain, kuittasin. Aamupäivällä juttelin äitin kanssa puhelimessa ja huomasin hengästyväni ihan normaalista puhumisesta. Tajusin yhtäkkiä, etten ollut muuten koko aamuna vetänyt kunnolla syvään henkeä – koska sehän sattui, kun aloin siinä puhelimessa kokeilemaan! Keho on muuten siitä jännä, että se alkaa kuin automaattisesti ”hylkiä” jotain kipua aiheuttavaa liikettä ja mukauttaa toimintaansa kivun ehdoilla.

Aloin siinä sitten tunnustella enemmän, että missä kipu on. Onnistuin paikantamaan sen juurikin tuohon lavan alueelle puolin ja toisin. Tein sen mitä ei koskaan pitäisi tehdä, eli avasin Googlen. No miullahan oli vähintään keuhko revennyt tai rintalihas riekaleina, ja itse asiassa sydänkohtauksen olisi pitänyt olla jo tapahtunut. You know. Ajattelin, että kyllä se tästä lepäilemällä.

Tässä vaiheessa vielä päivittelin pahaa aavistamatta ja auringosta onnellisena Lidlin parkkipaikalta :D

No ei se siitä lepäilemällä, ja alkuviikko meni vielä kivun kourissa. Koska olen lääkäriin vasta pää kainalossa -tyyppiä, konsultoin asiasta sairaanhoitajana työskentelevää kaveriani. (Ja joo, olin just se ärsyttävä tyyppi, joka käyttää toisen ammattitaitoa hyödyksi vapaa-ajallakin :/ Kääk!) Nooran tekemä diagnoosi ei ollut niin paha kuin googlaamani, ja voinkin sanoa että puolet kivusta hävisi sen siliän tien, kun sain kuulla että hyvin suurella todennäköisyydellä kyse ei ole mistään kuolemanvakavasta. Vaikka tätä miulle kyllä jo kotonakin sanottiin, mutta halusin kuulla asian joltain muulta kuin diplomi-insinööriltä, vaikka hän monessa asiassa oikeassa onkin :D

Nooralta saamiani liike on lääke -ohjeita noudattaen kipu on nyt päivä päivältä hellittänyt ja tänään olen pystynyt jopa jo aivastamaan! Uskalsin käydä aamulla jo pumpissakin, vaikka hieman arveluttikin että miten tuo kipu näyttäytyy vai näyttäytyykö. Ainut mikä teki kipeää, oli selkäbiisin kulmasoutu, muuten ei mitään. Spinningiäkin olen käynyt tällä viikolla polkemassa, koska ensin selkä pyöreänä oleminen ja siitä sen avaaminen on ollut varmin asento saada keuhkot täyteen happea koko tämän episodin ajan. Mielenkiintoista :D

Mutta niin. Tästä tekstistäni ei ollut tarkoitus tulla sairauskertomus, vaikka se sellaiseksi näköjään muodostuikin. Johtoajatukseni oli kirjoittaa siitä, miten tuollainen suhteessa aika pieni, mutta omaa arkea hankaloittava asia vaikuttaa ihan kaikkeen eikä vähiten omaan mieleen. Miulla oli nimittäin maanantai-iltana sellainen olo, ettei tehnyt mieli edes blogia avata. Kaikki keskittyminen meni kipuun ja illalla pyysin mieheni laittamaan omat iltapalansakin vaikka normaalisti mie hoidan tämän tontin, koska miun ei vain tehnyt mieli nousta seisaalleen kivun vetäessä kroppaa koko ajan kumaraan. Itse asiassa en tiedä, miten selvisin maanantain työpäivän läpi, koska opettajan työhön liittyen kaikista ”hauskin” asia tässä on ollut se, että etenkin noina ekoina päivinä yhtään normaalia kovemman puheäänen käyttäminen sattui yllättävän kovasti myös.

Jos jo tällainen pieni takaisku vaikutti omiin fiiliksiini muutenkin kuin fyysisesti, niin voin vain kuvitella (tai itse asiassa en edes voi/osaa!) kuvitella, miltä tuntuu heistä, jotka joutuvat syystä tai toisesta kärsimään kovista kivuista tai makaamaan petipotilaina pitkiäkin aikoja. Huh. Kaikki kunnioitus ja oman naurettavan pienen kokemukseni siivittämät tsempit heille kaikille.

Elämä voittaa :D

Tuossa kivun kourissa kun ehti ajatella vaikka mitä, tyyliin elämänsäkin pikakelauksella siinä vaiheessa kun syvään hengittäminen sattui, tulin myös luvanneeksi kaikenlaista. Kuten että en enää koskaan (edellinen postaukseni, tiedän! ;)) valita mistään pienestä!

.
Ehkä tämä viime lauantain sinänsä niin turha (auton oven sulkeminen, c’mon!) sattumus oli vain yksi niistä universumin huomaathan miten hyvin asiasi loppujen lopuksi ovatkaan -muistutuksista. Kyllä, huomaan!

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

”En koskaan…” – ja kuinkas sitten kävikään?

Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Simple as that ja neuvo, jonka varmaan jokainen meistä on joskus kuullut? Niin miekin, mutta arvata saattaa, miten hyvin tai huonosti sitä olen noudattanut – tai miten huomaamatta tuo sananparsi suusta aina livahtaakaan…

Itsetutkiskelu on siis jälleen paikallaan. Miunhan ei koskaan pitänyt esimerkiksi…

…muuttaa Joensuusta pois. Jos mennään ajassa vaikka viisi vuotta taaksepäin, muistan miten olin päättänyt että nyt olen asettautunut, näin on hyvä, enkä koskaan muuta Joensuusta pois. No, sitten kuvioihin tuli mies ja loppu onkin historiaa :D Terveisiä siis Kouvolasta, heheh ;)

…tehdä valmistuttuani opettajan töitä. Ainakaan peruskoulussa. Ajattelin opintojeni aikana monta kertaa, että onneksi tämä koulutus on varmasti hyödyllinen monissa muissakin ammateissa, koska opettajan töitä en aio koskaan tehdä. Niinpä niin :D Tuo lausahdus on enää puoliksi totta :D

…ostaa iPhonea. Koska miulla oli Nokian osakkeita, ja veljeni joskus puhelinta vaihtaessani tokaisi, että Applen laitehan olisi ihan periaatteideni vastaista. Tuolloin päädyin vielä Nokiaan, mutta joo, nyt elektroniikkalaitteemme alkavat olla omppuja yksi toisensa jälkeen.

…kirjoittaa blogia omalla nimelläni ja/tai omilla kasvoillani. Kai muistatte, kun olen kertonut historiastani esimerkiksi ruokabloggaajana?! ;) Nuo kaikki reseptit lähtivät ilmoille nimimerkin takaa ja varmasti ilman, että lusikkaankaan heijastui vahingossa oma kuvani :D Kauas on tultu! ;)

…ottaa permanenttia. Koska sehän vähintään tuhoaisi hiukset tai ainakin käräyttäisi ne kokonaan. Jotenkin kummasti se vain tämäkin ajatus muuttui, kun istuin kampaajan tuoliin vuosi sitten tammikuussa. Mitään katastrofaalista ei käynyt, ja tykkäsinkin permiksestä tosi paljon etenkin silloin, kun jaksoin ”pöyhiä” sitä kuosiin :) (Helppo myös ”piilottaa” ponnarille – testattu! ;)) Nyt vähän ärsyttää aina hiustenpesun jälkeen kihartuvat latvat eli permiksen jämät, mutta se nyt ratkeaa taas jollain kiinnilaittokikalla. Tai sillä ettei pese hiuksia. Vitsivitsi ;)

…enää käydä BodyPumpissa. Terkut kolmen vuoden takaa, kun sali oli ainoa oikea ja pumpit sun muut ryhmäliikuntatunnit ihan turhia. No, ajat muuttuvat ja asennekin ehkä ei niin joko-taiksi ;)

…tehdä sähköpostiosoitetta Gmailiin. Ainut ja oikeahan oli vain Hotmail, tuo minne 20 (!!) vuotta sitten loin ensimmäisen sähköpostiosoitteeni. Muistan sen muuten vieläkin: arhuhtilainen(a)hotmail.com. Sen jälkeen tuli suomi24 ja jippii – ne olivat ihan ookoo, koska kavereillakin oli osoitteet siellä. Gmailia vastaan taistelin jostain syystä todella pitkään, ennen kuin oli pakko luovuttaa ja todeta, että kai se on pakko kun about koko maailma pyörii sen tilin voimalla. Eniten tässä koko hommassa harmittaa ehkä se, että aikojensaatossa tuo Hotmail-osoitteeni vain hävisi (en ehkä ollut kirjautunut muutamaan kuukauteen tms. mitä näitä sääntöjä aikanaan olikaan), ja samalla menivät kuin tuhka tuuleen ensimmäiset sähköpostikirjekavereiden kanssa käymäni piiiiiiiiiitkät viestit.

Näin. Nyt taidan lopettaa tämän tekstin, ettei lista kasva tuon pidemmäksi ja omatunto ala enää enempää soimata, että mitä sitä onkaan joskus tullut vannottua. Lupaan, että tästä eteenpäin en kosk…no ainakaan kovin usein sano en koskaan ;)

.
Nyt kiinnostaisikin kuulla, mitä siun ei koskaan pitänyt? ;)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Parhaiten pitäneet lupaukseni (lapsuuden karkkilakkojeni lisäksi)

Tammikuun 31. päivä. Tasan kuukausi siitä, kun joku kenties viimeistä kertaa pitkään aikaan söi herkkuja, joi alkoholia, salli itselleen usean päivän löhöilyputken tai jotain vastaavaa. Muistattekos vielä, ja miten lupaukset ovat pitäneet? ;)

Sen lisäksi, että tammikuun alussa itsehän olin jo täydellinen (sisältää edelleen vitsin), täytyy sanoa, että olin myös kaukaa viisas. En lähtenyt lupailemaan mitään erityistä, päätin vain tänäkin vuonna pitää kiinni hyviksi ja omalla kohdallani toimiviksi havaitsemistani jutuista. Nyt kun katson kulunutta kuukautta taaksepäin, voisin sanoa onnistuneeni paremmin kuin minkään varsinaisen uudenvuodenlupauksen kanssa koskaan. Paitsi lapsena vuoden mittaisen karkkilakon kanssa. Kaksi kertaa! :D Tämä on aina pakko mainita! :D

Tammikuun alussa kirjoitin jatkavani ystävällisten sanojen sanomista (myös) asiakaspalvelijoille ja muille ihmisille, joiden kanssa olen yhteydessä. Tämä taitaa tulla jo niin selkärangasta, että esimerkiksi viimeksi eilen Postissa toivotin työntekijälle hyvää illanjatkoa ja tänään lähetin sähköpostin aurinkoisin terveisin Kouvolasta. Jee, pisteet kotiin siis!

Ein sanomisessa hmm…olen tainnut myös onnistua ihan hyvin. Miulla on tällä hetkellä aika monta rautaa tulessa useallakin eri osa-alueella, mutta niistä kaikki ovat superkivoja ja todella hyvin hetkessä elämistä opettavia prokkiksia. On jotenkin ihan mahtava tunne, kun voi itse päättää mitä tekee tai on tekemättä ja sitä kautta vaikuttaa niin kokonaisvaltaisesti omaan elämänlaatuunsa. Olen tästä taidosta ja mahdollisuudesta todella kiitollinen!

Hyötyliikunta pitää edelleen pintansa. Tämä lienee niin koluttu aihe blogissani, että palataan asiaan pidemmin vaikka muutaman kuukauden päästä tai jotain, niin ette ihan kyllästy ;)

Rohkaisevien sanojen sanominen muille on saanut oikeastaan ihan kunnon buustin. Ihan lähipiirissänikin miulla on ollut etuoikeus saada olla tukena itselleni tärkeille ihmisille. Kenties alkuvuosi on aina sellaista muutoksen aikaa, että tämä välittämisen muoto ja taito harjaantuu monella meistä melkeinpä kuin itsestään? Olen päässyt sanomaan rohkaisevia sanoja sekä haastavissa ja harmittavissakin tilanteissa että huikean hienoissa onnistumisissa, mutta ajattelen niin, että myötätunto ja tsemppi on aina yhtä tärkeää olipa tilanne mikä tahansa.

Ylpeästi monen asian naisena oleminen taitaa olla sellainen peruspilari, mitä ilman arkeni ei yksinkertaisesti pyörisi tai ainakaan toimisi :D Hyppään oikeastaan ihan päivittäin roolista ja erityisesti juuri töiden tiimoilta myös asiantuntijaroolista (apua kun tää kuulosti nyt jotenkin ihan tosi viralliselta! :D) toiseen. Tällä hetkellä on hyvä draivi päällä ja luotto omaan tekemiseen vahva sekä sisällöntuotannon että opettajuuden parissa. Näen oman kehittymiseni ja voin hyvällä omallatunnolla antaa itse itselleni kiitosta ja vaikka pienet selkääntaputuksetkin. Ylpeänä, mutta ylpistymättä tiedän olevani hyvä siinä mitä teen, ja sen sijaan että tuo tunne saisi miut jumittamaan paikallaan, se päinvastoin lisää jatkuvasti oppimisen nälkää! Muistatteko, mitä kirjoitin esimerkiksi tässä tekstissäni? :)

Nyt siellä joku varmasti miettii, että niinpä niin, tietysti se on onnistunut kaikessa, ei kai se muuten tätä tekstiä olisi kirjoittanutkaan. Totta, niin olenkin onnistunut aika hyvin! Mutta kuten kerroin jo alussa, niin ”en lähtenyt lupailemaan mitään erityistä, päätin vain tänäkin vuonna pitää kiinni hyviksi ja omalla kohdallani toimiviksi havaitsemistani jutuista. Nyt kun katson kulunutta kuukautta taaksepäin, voisin sanoa onnistuneeni paremmin kuin minkään varsinaisen uudenvuodenlupauksen kanssa koskaan.”

Aivan varmasti tämä teksti olisi ollut erilainen, jos olisin luvannut ensimmäinen ensimmäistä lähtien tehdä kertaheitolla jonkin ison elämäntapamuutoksen tai pienemmänkin asian ainoastaan uusi vuosi motivaattorinani. Eivät nuo yllä jo toistamiseen mainitsemani, erittäin luonnolliseksi osaksi arkeani jääneet asiatkaan uudenvuodenlupauksina ole syntyneet. Eivät pakkoina, eivät tammikuun ensimmäisinä. Ne ovat vain tulleet, tuntuneet hyviltä ja kas kummaa, seuranneet mukana. Vuodenvaihteesta toiseen ja talvipakkasilta kesähelteille. Koska ne ovat osa oman ajatteluni, ei ulkopuolisten paineiden tai odotusten aikaansaamia malleja.

.
Millä fiiliksillä sie lähdet helmikuuhun? Onko draivi edelleen päällä kuukauden takaisten lupausten – tai mikä tärkeämpää ihan vain oman hyvän elon ja olon – suhteen? :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

”Kyllähän mä kiitän aina pöydästä lähtiessäni, en oo tajunnutkaan!”

Jos ja kun lauantaiaamuna herätessä työasiat pyörivät mielessä, taustalla on tuolloin usein joku joko hyvässä tai ”huonossa” pohdituttamaan jäänyt, merkityksellinen asia tai tapahtuma. Arvaatteko, mistä tiedän? Siitä, että oppilaani saivat miut eilen tosi ylpeiksi ja vielä tänäkin aamuna heräsin hymy huulilla sitä miettiessäni :)

Perjantaisin koulullamme päivänavauksen pitää seurakunnan edustaja keskusradion kautta. Voin myöntää, etten joskus yhtään ihmettele miksi oppilaat(kaan ;)) eivät meinaa jaksaa keskittyä niihin, mutta välillä päivänavausten joukossa on ihan helmiä. Eilisaamu oli yksi hyvä esimerkki. Puhuja ei keskittynyt korostamaan jumalia ja jeesuksia tai muita nuorissa helposti ”ja seuraava!” -efektiä herättäviä henkimaailman asioita, vaan puhui hyvin yksinkertaisesti ja ymmärrettävästi pienten, kauniiden sanojen merkityksestä. Päivänavaus oli kestoltaan vähintään keskiverto, ehkä hiukan normaalia pidempikin. Siitä huolimatta kaikki kuuntelivat, ja jos miulle opettajana joskus tulee sellainen ”voisko hetken ja fiiliksen pullottaa” -tyyppinen olo, niin se oli muuten just tuossa!

Päivänavauksen päätyttyä myö ei ruvettukaan suorilta opiskelemaan, vaan hyvät huomenet toivotettuamme kysyin päivänavauksen innottamani oppilailtani, kuinka monelle on sanottu tänä aamuna jotain hyvää? Paristakymmenestä kädestä vain hälyttävän harva nousi ylös. Itse totesin, että miusta oli ihana aamulla, kun mieheni herättyään kysyi, miten minua nukutti. Tuli heti päivän alusta asti tosi välitetty olo.

Toistin äskeisen kysymykseni uudestaan, ja nyt jo suurimman osan käsi nousi pystyyn. ”Hei kyllähän äiti toivotti hyvää huomenta, kun tuli herättämään! Kai senkin vois siis laskee tähän, kun siitä tuli kiva olo?” Nimenomaan! (Ja pienet sisäiset hurraat tähän!)

Seuraavaksi kysyin, kuinka moni on jo sanonut jotain hyvää toiselle tänään? Käsiä oli pystyssä taas vain sen verran, että jo tämän oppilasryhmäni suulauden tuntien, en oikein meinannut uskoa tulosta – varmasti välistä on joku hyväkin sana lipsahtanut ;) En tarkalleen muista, minkä esimerkin omasta aamustani tähän väliin annoin, mutta muistelen, että kerroin toivottaneeni kollegalleni hyvää työpäivää. Ainakin hymyistä päätellen siitä tuli meille molemmille kiva perjantain startti.

Toistin taas äskeisen kysymykseni uudestaan, ja taas suurimman osan käsi nousi pystyyn. ”Hei sanoin aamupalapöydästä noustessani kiitos! Itse asiassa kyllähän mä kiitän aina pöydästä lähtiessäni, en oo tajunnutkaan!” Nimenomaan! (Ja taas hurrasin!)

Tähän kuuluis oikeesti nyt kuva miun oppilaista, jos sellainen olisi hyväksyttävää jakaa. Saatte siis tyytyä katselemaan miun naamaa, sori ;)

Opettajana arvostan todella korkealle juuri tällaisia hetkiä. Se ei välttämättä ole mikään äikän kielioppisääntö, jonka perille mentyä olen tyytyväinen tai koen onnistuneeni työssäni. Usein asia tai hetki tai mikä tahansa mikroskooppisen pieni oivallettu juttu saattaakin olla sinänsä ihan kokonaan oppiainerajan ylittävä, mutta voin myöntää – mielestäni paljon relevantimpi asia elämää kokonaisuudessaan katsoessamme. Inessiiveillä tai elatiiveilla voi toki knoppailla aina, mutta hyvän huomaamisen ja levittämisen vierellä se on vain lisäarvo.

Ja kyllä, olen edelleen sitä mieltä, että vielä joku päivä mie tulen opettamaan oppiainetta nimeltään tunnetaidot. Miten, missä ja milloin, sitä en vielä tiedä, mutta ei sillä niin väliä. Pohjatyötä on ilo päästä tekemään jo nyt :)

.
Oikein mukavaa ja hyväntäyteistä viikonloppua siulle! :) Ja omalta osaltani kiitos eiliselle päivänavauksen pitäjälle, joka pohjusti oppilaideni kanssa käymämme hyvän pohdinnan!

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Tämän oivalsin tänään

Arvatkaa mitä? Tänään miulle iski ihan uskomaton hinku kirjoittaa teille liikunnasta. Itseni hyvin tuntien, tuo tautihan ei sitten lähde muuta kuin näppikseni ääreen asettumalla ja sanaisen arkkuni avaamalla.

Yksi ongelma miulla kuitenkin on: mitä mie kirjoittaisin?

Tietynlainen writer’s block näihin liikuntajuttuihin liittyen miulla on ollut oikeastaan jo aika pitkään. Tekisi mieli kirjoittaa siitä, miten paljon hyvää oloa liikunta miulle tuo. Mutta ketä kiinnostaisi lukea tuollaisesta itsestäänselvyydestä? Ehkä jopa ne aikojen alun salitreenipostauksetkin liikkeineen, sarjoineen ja toistoineen ovat tai olisivat tällaiseen yleiseen hölinään verrattuna mielenkiintoisia? Kaikkihan sen tietävät, että liikunta (tai viimeistään sen jälkeinen olotila :D) tuntuu ihan superhyvältä ja sopivissa määrin harrastettuna antaa energiaa, pitää virkeänä ja loput hyödyt voikin sitten lukea näin vuodenalun naistenlehdistä.

Jos ja kun vilkaisen erilaisia statseja, blogiini tullaan edelleen säännöllisesti treeniohjelmien, ruokavalioasioiden ja liikevinkkien perässä. Myönnän, että en itsekään edes muista, mitä postausteni syövereistä pian kuuden (!!) vuoden ajalta löytyy. Toivottavasti etsijä löytää hakemansa ja ei sillä, ihan päteviä juttuja tuolta 1 462 (toiset tuplahuutomerkit tähän) tekstin joukosta löytyykin. Jotenkin ne tuntuvat itselleni nykyisin vain tosi kaukaisilta, ja jos joku kertoisi etten ole kirjoittanut niitä itse, saattaisin vaikka erehtyä uskomaan.

En siis ole palannut teksteissäni vuosia taaksepäin, mutta en toisaalta ole nähnyt myöskään syytä poistaa niitä. Ajattelen niin, että tämä koko blogitaival on osa omaa historiaani ja en olisi just tässä ja tällaisena, jos olisin elänyt vaikka nämä menneet kuusi vuottakin jotenkin eri tavalla. Kaikesta olen oppinut; jostain heti ja jostain vielä tai vasta näin pidemmänkin ajan kuluttua. Jos lukisin omia vanhoja tekstejäni, ymmärtäisin varmasti itseänikin entistä paremmin. Sen aika on kuitenkin vasta joskus, kun pystyn palaamaan postauksiini ilman facepalmeja tai muita kääk-reaktioita. Vähän samalla lailla kuin nuoruuden päiväkirjat alkavat olla nyt about luettavia, ja kirjaimellisen myötähäpeän sijaan päällimmäisenä tunteena on sellainen vähintään isosiskollinen, jopa äidillinen voi pientä, kunpa olisit tiennyt… Moneen junaan olen nimittäin hypännyt, mutta onneksi myös niistä pois. Kai miulla on ollut aina enemmän ja vähemmän elävät suojelusenkelit matkassa, jotka ovat saaneet miut kyseenalaistamaan asioita, joihin innon vallassa olen saattanut itse luottaa ihan sokeasti.

Ja nyt kun olen tässä vaiheessa tekstiä, joku lamppu syttyi päässäni. Tajusin, että ehkä se ei kohdallani olekaan väärin, kun blogiini ei ole pitkään aikaan tullut mitään varsinaista liikunta-asiaa. Koska urheilu on joskus ollut itselleni vääränlainen pakkomielle, niin etenkin kun en ole mikään alan ammattilainen, niin ehkä se onkin tervettä, että muut teemat ovat vallanneet liikunnalta alaa blogissanikin? Että jokaista treenikertaa ei tarvitse kuvata tai päivittää someen? Että ei tarvitse vakuuttaa kenellekään, että kyllä mie täällä käyn ja teen, riittää että nimenomaan käyn ja teen ilman sen suurempia dokumentointeja. Että se liikunta on yhtä normaali arkirutiini kuin vaikka hampaidenpesu. Kyllä, tästä kaikesta taitaa muuten ainakin miun kohdallani olla kyse!

Ei tämä teksti siis ihan turhaan syntynyt, vaikka kaikki visiot sen sisällöstä alussa puuttuikin, tai jos tuo writer’s block sivujuonteineen ei nyt ollut ehkä ihan sitä, mitä tältä tekstiltä olisin saattanut itsekin alussa uumoilla. Mutta ei se mitään! Nimittäin nyt, aloittamisesta kymmenen minuutin jälkeen, huomaan taas oivaltaneeni jotain. ”— ehkä se onkin tervettä, että muut teemat ovat vallanneet liikunnalta alaa blogissanikin?” Tätä lausetta jäin vielä pohtimaan ja kyllä, näin se kohdallani on!

.
Ajatuksenvirta, näppis, oivallukset, oma blogi, ihanaa että olette olemassa! Ja kiitos myös siulle, jos olet matkassa mukana vielä tällä viimeiselläkin rivillä! :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka