Anna Huhtilainen

Päänavigointi

Arki

Kävellen kohti keski-ikäisyyttä

Kävely! Tuo toisaalta niin tylsä, mutta silti ihan äärettömän koukuttava laji! Näkemykseni, että puolentoista vuoden takainen Caminomme muutti suhtautumiseni siihen täysin, voimistuu edelleen. Kuten olette blogistani miljoonaan kertaan lukeneet, niin työmatkakävelystä en enää luopuisi ja monet muutkin lyhyehköt matkat tulee usein taitettua jalan. Kokemus matkojen pituudestakin on muuten muuttunut ihan jonkun verran: joskus muutama vuosi sitten puolen tunnin (työ)matka olisi tarkoittanut varmaa auton käynnistämistä :D (…ja koska yli-ihminen en ole, enkä sellaiseksi pyri, niin mainitsen myös, että vastaavasti en kyllä luopuisi omasta autostanikaan. Esim. isosti kaupassa, you know!)

Pelkän työmatka- ja muun hyötyliikunnan lisäksi kävelystä on löytynyt viimeaikoina ihan uusi ulottuvuus. Nimittäin se on todella hyvää parisuhdeaikaa! Voit lukea otsikon nyt uudestaan, kun kerron, että tilanteemme on edennyt jo samanlaiset tuulipuvut -tasolle… Mutta hei, on ne sentään eriväriset ja toisaalta ei se oltu myö, vaan urheiluliikkeen hyvä tarjous :D Etenkin nyt huhtikuun aikana myö ollaan lenkkeilty yhdessä tosi usein ja käyty samalla myös ehkä parhaita keskusteluja! Jos puhelimet ylipäätään on mukana, niin ne pysyvät visusti taskussa – paitsi kuvien ottamiset, heheh. Mitä muuten on harrastettu suhteessa ihan todella vähän, eli joo, kyllä tässä jutussa joku taikansa ihan selvästi on! ;)

Tänään meidän lenkille ilmaantui tällainen kolmas pyörä :D

Kun omat ”oikeat” liikuntaharrastukset ovat asia erikseen, niin kävelyä ei tule ajateltua sellaisena varsinaisena treeninä. On oikeastaan ihan sama, viettääkö lenkillä puoli vai kaksi tuntua tai kenties jotain siltä väliltä. Kävellessä jo itse jutteleminen on fyysisestikin paljon helpompaa kuin juostessa, vaikka jälkimmäinen aikamoista kevyttä hölköttelyä omassa tapauksessani onkin. Kävellessä on helppo olla omien ja yhteislenkeillä myös toisen ajatusten kanssa läsnä, kun ei tarvitse miettiä esimerkiksi miltä hikiset vaatteet tuntuvat tai miten happi riittää muuhun kuin pelkkään hengittämiseen. Saattaa kuulostaa tosi hassulta, mutta näin mie sen koen. Myös lähteminen on helpompaa, nimittäin koko vaatekerrastoa ei välttämättä tarvitse vaihtaa, vaan etenkin nyt menneinä (ja toivottavasti myös tulevina) lämpiminä kevätpäivinä on riittänyt suunnilleen se, että on vain vetäissyt kengät jalkaan!

.
Noniin, nyt tässä taas kävelystä vähäksi aikaa ;) Aivan varmasti palaan aiheeseen jatkossakin, mutta ennen sitä: kävelepä (tai pyöräile!) alkavalla viikolla edes yksi sellainen matka, jolle ottaisit tottumuksesta oman auton tai julkisen ja pyydä joku seuraksesi! Saatatte hyvinkin koukuttua! :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Haasteena hyvä mieli

Puhun aina sen puolesta, että pienet asiat ovat usein kaikista merkityksellisimpiä. Siitä, kuinka onni koostuu loppujenlopuksi hyvin perusasioista, ja kuinka jo vaikka kevätaurinko itsessään voi tuoda hyvää mieltä. Etteivät nämä asiat jäisi vain puheen tasolle, teen itselleni satunnaisesti pieniä ”viikkohaasteita”, joiden avulla pyrin tietoisesti tuottamaan tai lisäämään hyvää ympärilleni – ja luonnollisesti saan sillä hymyn myös omille kasvoilleni :)

Tarkoitan näillä haasteilla oikeasti tosi helposti toteutettavia asioita, joiden eteen ei tarvitse sen kummemmin ponnistella tai käyttää vaivaa. Tällä viikolla haasteenani on ollut muistaa kiittää käden heilautuksella kaikkia autoilijoita, jotka ovat jääneet odottamaan suojatien eteen päästääkseen miut ja mahdolliset kanssakulkijani jalan tai pyörinemme menemään ensin :) Kyllä tämä on kuulunut tapoihini aiemminkin, mutta selvästi enemmän kiittämiselettä on tullut toteutettua nyt kiinnitettyäni asiaan huomiota.

Etenkin kävellen liikenteessä ollessani olen ehtinyt havainnoida autoilijoiden reaktioita, ja kyllä mie oon aika monta hymyä ratin takana tämän viikon aikana nähnyt. Lisäksi olen ilahtunut useamman kerran myös siitä, että autoilija on nyökännyt tai morjestanut takaisin. Seuraava haasteeni voisi ollakin se, että muistan itsekin tehdä saman autoillessani – väistää ja moikata takaisin! Mielestäni liikenne jos mikä on yhteispeliä, ja jotenkin tästä tulee taas sellainen yhteenkuuluvuuden tunne, että kaikki pyritään tekemään hommasta turvallista ja ystävällistä, olipa kulkuneuvo mikä tahansa omista jaloista autoon.

Muita aiempia ”viikkohaasteitani” ovat olleet muun muassa, että olen

– kehunut päivässä vähintään yhtä työkaveria (kivasta vaatteesta, kampauksesta, hienosta tilanteen hoitamisesta tai mistä tahansa!). Niinä päivinä, kun en ole koululla, olen ottanut kehujeni kohteeksi jossain muussa yhteydessä tapaamani ihmisen

– kiinnittänyt huomiotani erityisen paljon siihen, että sanoittaisin asioita enemmän myönteisen kuin kielteisen kautta (myös ne kehut ei muuten oo huonon sijaan tää on muuten hyvänä! ;))

– vähintään kerran päivässä kertonut jollekin ihmiselle Whatsappin tai muun kanavan kautta, että välitän

– toivottanut jokaiselle kasvotusten, puhelimitse, sähköpostitse… kohtaamalleni asiakaspalvelijalle keskustelumme päätteeksi hyvää päivänjatkoa

– päättänyt jokaisen pitämäni oppitunnin kehumalla jotain edellisen 45 minuutin aikana luokassa hyvin onnistunutta asiaa

Haluan painottaa tässä yhteydessä myös sitä, että vaikka kyseessä onkin ”haaste”, niin olen tarkoittanut esimerkiksi kaikkia sanomiani kehuja ja välittämisen ilmaisujani. Ajattelen niin, että sanoissa – niin kasvotusten kuin viestein ilmaistuissa – on aina mukana oma energiansa, jonka haluan itseltäni lähtevänä olevan aitoa.

Ja tiiättekö, kun näihin, kuten mihin tahansa muihinkin, asioihin kiinnittää hetken normaalia enemmän huomiota, niin siitä ne vain alkavat automatisoitua kuin itsestään :) Jää vähän kuin sellainen hyvä putki päälle, jota ei raaski katkaista! :D Toisille kannustavasti ja ylipäätään ystävällisesti puhuminen virittää myös omaa sisäistä puhetta entistä positiivisempaan sävyyn!

Jaettu ilo on paras ilo! <3

.
Mitäs ensi viikolla tehtäisiin meidän kaikkien paremman mielen eteen? :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Merkitykselliset mikrohetket

Miulle ja yhdelle oppilasryhmälleni on muotoutunut perjantaiperinteeksi, että aloitettuani tunnin toivottamalla hyvää huomenta, eräs tyttö ryhmästä jatkaa ”vastaushuomenen” jälkeen toteamalla naurahtaen, että taas perjantai. Jep, siltä se miustakin aina tuntuu, että taas – vastahan myö viikko sitten tässä oltiin! :D

Tänään tosin oli poikkeus, koska suurin osa yläkoululaisista oli taksvärkissä ja tuntien uudelleenjärjestelyjen johdosta olin itse sekä ysien että kakkosten kanssa. Tuolta alakoulun päästä haluankin jakaa tähän perjantaihin kanssanne yhden niin arkisen, mutta suunnattoman hyvän ja merkityksellisen mikrohetken. Sellaisen, millaisia aina kohdalle sattuessa toivoisi voivansa pullottaa ja kaivaa esille silloin, jos itsellä tai jollain muulla sattuu olemaan vähän haastavampi päivä.

Olimme juuri lopettaneet kakkosten kanssa tunnin ja jäin odottamaan, että heistä kaikki liikahtavat varmasti välitunnille asti. (Onks pakko mennä välkälle kun on näin kylmä?! -mantra ei siis ole vain yläkoululaisten juttu ;)) Yhtäkkiä kuulin ihan vierestäni Anna!-huudahduksen, ja samassa eräs viime vuoden oppilaani kapsahti halaamaan niin isosti kuin tytön kädet ylsi. Hädin tuskin ehdin moikata ja halata takaisin, kun tyttö oli painanut poskensa vatsaani vasten ja sanoi: ”Saan näistä meidän halauksista niin paljon energiaa!”

Love everywhere :*

Kyllä, nelosluokkalaiset tytöt ovat yhtä innokkaita halailijoita kuin mie itse, mutta tuossa tämänpäiväisessä oli jotain erityistä. Ja miten halaamista tai sen tarkoitusta itse sanottaisin? Juuri kuten tuo oppilas: halauksesta saa ihan valtavasti energiaa. Ja rauhaa, jota varmasti tänäänkin siirtyi sekä puolin että toisin ihan siinä muutaman sekunnin aikana. Positiivisessa mielessä pysähtyneessä, suunnattoman lämpimässä hetkessä.

.
Oppilaita kannattaa kuunnella ja heiltä kannattaa oppia. Etuoikeuteni on saada työskennellä lukuisten oivallusten ympäröimänä :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

 

Tyttöjen juttu

5.9.2017

Haluaisin nimittäin ihan tosi kovasti perustaa ei oppiaine-, vaan ihmislähtöisen ja vahvuuksiin pohjautuvan ryhmän lapsille ja/tai nuorille. Yläkouluikäiset tytöt tuntuvat tällä hetkellä ehkä omimmalta kohderyhmältä, koska omat muistot tuolta ajalta ovat vielä hyvin muistissa. Ideani ei ole vielä täysin täsmentynyt päässäni, mutta jos joku sen miusta nyt tulisi puristamaan ulos, niin yksinkertaisemmillaan näkisin itseni jonkun nuorten tyttöjen keskustelukerhon vetäjänä. Koutsina, rinnallakulkijana, keskustelukumppanina. Luotettavana ja helposti lähestyttävänä aikuisena.

Voisimme vaikka kerran viikossa tai parissa kokoontua johonkin ja keskustella jos keskusteluttaa tai nukkua vaikka päikkärit jos siltä tuntuu. Se olisi sellainen porukka, johon jokainen saisi tulla omana itsenään ja riippumatta siitä, meneekö koulunkäynti hyvin vai onko siinä haasteita, onko kavereita vai ei, meneekö kotona hyvin vai huonosti.

Kiva, että viimein voin kertoa enemmän kuin tämän kuvan verran! :)

.
13.2.2018

Miten vahva voima unelmien ääneen sanomisella onkaan? Miten joskus voi vain olla niin oikeassa paikassa oikeaan aikaan?

Tuon syyskuisen tekstin kirjoittamisesta meni nimittäin vain hetki, kun satuin (oikeasti siltä se tuntuu, koska ollaan yhtenä ainoana päivänä viikossa samalla koululla) kollegani kanssa yhtä aikaa opehuoneeseen. Sivukorvallani kuulin hänen toteavan, että yläkoulun tytöille olisi niin paikallaan oma tyttökerhon tyyppinen kokoontumisryhmä. Omat meneillään olleet työni keskeytyivät sillä sekunnilla, ja hetken miten joku voi pukea ajatukseni just eikä melkein sanoiksi?! -seinääntuijotusjäätymisnieleskelyn jälkeen sain sanottua vain, että: ”Anteeksi kun häiritsen, mutta ootkohan lukenut miun blogia aika äskettäin?” Ei kollegani ollut, mutta olisi hyvin voinut olla – niin samoista asioista nyt puhuttiin ja niin samoin ajatuksin :)

Siitä lähti suunnittelu ja idean jalostaminen, kerhorahahakemusten täyttäminen ja toimitilojen selvittäminen. Ajatuksia ja ajatusrönsyjä, niiden tiivistämistä ja villienkin ideoiden ilmoilleheittämistä. On aivan mahtava päästä toteuttamaan unelmaansa toisen samanhenkisen tyypin kanssa. Sellaisen, joka on itsekin kypsytellyt tällaista ajatusta mielessään jo hyvän tovin ja on mukana täysin samoista lähtökohdista kuin itse olen! Miten tää kaikki taas tapahtui?!

Tästä keväästä tulee niin huikea, kun tiedossa on muun muassa aarrekarttoja, luonnollista kauneudenhoitoa, voimauttavaa valokuvausta ja ilmajoogaa tyttöjen kesken! Juuri eilen totesimme, että toivottavasti osallistujat ovat yhtä innoissaan kuin myö kerhon aikuiset ;)

Tämän kuvan myötä paluu viime kevättalveen joka sekin oli ihana muun muassa Janinan ja Terhin kanssa tekemine retkinemme <3

.
Elämä tarjoilee niin hienoja juttuja eteen, kun uskoo unelmiinsa, ei kiirehdi, vaan tekee asioita luottaen siihen, että jotain on järjestetty tulevaksi. Omien valintojen ja ”elämän tapahtumisen” tasapainossa tapahtuu ihmeitä!

 .
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

+- kaksi päivää, kumman valitset?

Milloinkohan olisin viimeksi kirjoittanut blogia sunnuntaiaamuna?! Viimeaikojen nouseva trendi näyttää kohdallani olleen lauantaiaamut, jolloin tekstiä on tuntunut syntyvän aamukahvin ääressä ihan kuin itsestään. No, välillä on ihan hyvä ravistella tapojaan ja tottumuksiaan, vai mitä? ;) Kokeillaan, miten sunnuntai toimii – muutenkin kuin inspiroijana tähän tekstiin.

Vielä muutama vuosi sitten sunnuntaipäivät tuntuivat tosi nihkeiltä, vain maanantain aatoilta. Tiiättekö, ei oikein pystynyt nauttimaan, kun arjen tiesi koittavan taas seuraavana päivänä. Olo oli levoton: puoliksi vapaalla, puoliksi jo seuraavassa viikossa. Juuri eilen muistelin kotona, miten lapsenakin sunnuntait tuntuivat ankeilta, jos niille ei oltu suunniteltu mitään tekemistä. Kavereiden kanssa oli kivaa, mutta tunnelma lässähti viimeistään illalla siinä vaiheessa, kun kotona kysyttiin että onhan läksyt varmasti jo tehty :D …Ainiin!

En ole koskaan vihannut arkeani, mutta vastaavasti en vielä joitain vuosia sitten osannut myöskään tietoisesti tykätä siitä. Arki oli aina ihan ookoo. Parempi tietysti sekin, kuin totaalinen vastenmielisyys. Kuitenkin ihan liian usein korostetaan arjen harmautta ja sitä, että nuo viisi päivää on vain rämmittävä lävitse seuraavaa viikonloppua varten eläen. Arjen itseään toistavien perusrutiinien hoitaminen sanoitetaan suorittamiseksi. Siinä ohessa olisi kuitenkin joskus ihan suotavaa huomata, että oikeastaan jokainen meistä on itse elämäänsä kaiken sisällön haalinut. Jos jaksaminen meinaa loppua, niin mistä voisi ensimmäisenä karsia? Miten rutiineitaan voisi muuttaa siten, että vaikka ne ei suoranaisesti vähenisi, niin ainakin ne voisi hoitaa hymyillen?

Näyttää arkiselta, mutta on oikeasti sunnuntaista ;)

Ehkä arvaattekin, että nykyisin sunnuntait tuntuvat aika erilaisilta, ja luulen hoksanneeni että miksi. Arjen vuoksi, mutta nyt sen päinvastaisessa merkityksessään! Kun arjestaan tykkää eli saa elää sitä itselleen mieluisalla tavalla, ei maanantaikaan enää nykyisin tunnu siltä stereotyyppiseltä maanantailta. Eikä sunnuntait noilta entisiltä sunnuntailta. Näin ollen viikkoon on melkein kuin itsestään ilmestynyt kaksi uutta kivaa päivää! Viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen se kertautuu muuten aika isoksi määräksi :)

Meillä on usein tapana syyttää kapeakatseisesti vain jotain tiettyä asiaa, ja siihen vaikuttavat asiat ympäriltä jäävät näkemättä. Entä jos itsekin olisin hoksannut tehdä muutoksia arkeeni jo useampi vuosi sitten, niin kuinka monta sunnuntaita olisin saanut viettää rauhallisemmin mielin? Ja kuinka monta mukavampaa maanantaita olisin saanut kaupan päälle? Ehkä se tietynlainen blaah, huomenna kouluun -mentaliteetti on jollain tasolla ihan luonnollistakin kouluiässä (vai sittenkin sellaista mieki ku muutkin -luonteista ajattelua, hmm… ;)), mutta ainakin meillä aikuisilla kuvittelisi olevan olemassa jo sellaiset ajattelun keinot ja taidot, joiden puitteissa asiaa pystyisi katsomaan vähän laajemminkin ja tekemään tarvittavia muutoksia.

Vapaapäivien iloja, teetä ja maailmanparannusta ystävien ;) kanssa :)

.
Saatan miekin vielä nykyisinkin tokaista sunnuntai-iltana viikonlopun menneen tosi nopeasti. Toisaalta ihan yhtä lailla, ellei enemmänkin, harmittaisi se, jos olisin elänyt päivän entiseen tapaan vain maanantain lähestymisestä ankeutuen: +- kaksi päivää – valinta on ihan omissa käsissäni!

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka