Anna Huhtilainen

Päänavigointi

Arki

Apurina arjen sankarille

”A-a-anttekssi… Täma äsken tiellä, minä nosta ylos. Minne mina vieda täma? Sinä tieta, mita teke talle? Otatko taltte?”

Aamupäivällä kävelin töihin ihan yhtä ajatuksissani kuin aina normaalistikin. Parisataa metriä ennen koulua tajusin sateenvarjoni alta, että vastaantulijalla oli minulle asiaa. Hän seisoi edessäni tieltä löytynyt musta lompakko kädessään ja pohti, mitä sille kuuluu tehdä. Tämä on todella noloa myöntää, mutta ennen kuin mies oli saanut saanut sanaakaan suustaan ja näytti vain kädessään ollutta lompakkoa, ajattelin sen ohikiitävän sekunnin, että onkohan kyseessä joku, joka vain itse sattuisi tarvitsemaan tai pikemminkin ”tarvitsemaan” rahaa ja yrittää nyt vain havainnollistaa sitä näyttämällä lompakkoaan.

Omasta mielestäni olen hyvin suvaitsevainen ja kaikenlainen rasisimi saa miut näkemään punaista, eli melkein säikähdin tuota hetkellistä ajatustani. Äh, oikein inhottaa itseänikin vielä näin jälkikäteenkin! Mutta sainpahan taas huomata, että omat häviävän vähäisetkin ihmisen ulkonäön ja etnisen taustan perusteella vedetyt ennakkoluulot voi heittää romukoppaan ennen kuin ne edes omiin ajatuksiin ehtivät. Ei nimittäin ollut kerjääjä, vaan heittämällä rehellisin tänään tapaamani ihminen!

Onneksi samassa hetkessä hoksasin, että mies halusi oikeasti tehdä hyvää ja palauttaa rahapussin omistajalleen. Miehen suomen kieli oli vasta hyvin auttavaa, ja siinä pienessä kiireessä ajattelin, että varmempi keino saada lompakko oikealle henkilölle on se, että otan sen itselleni talteen ja yritän saada omistajan kiinni. Kiitos nykyajan ja erään aiemman samanlaisen salapoliisikokemukseni onnistumisen, ajattelin, että kyseessä ei ole mahdoton homma. Kurkkasin sen verran rahapussiin, että näin siellä olleesta Kela-kortista henkilön nimen ja asuinpaikan. Vähän facebookausta ja se oli siinä! Jo ennen työpäivän alkua sain lähetettyä Facebookin Messengerissä viestin, jossa kerroin ottaneeni lompakon talteen ja mistä sen voisi noutaa. Nykyaika on!

Tuliaisia Savonlinnasta, minkä sain laittaa toisenlaisena hyvänä tänään kiertoon :)

Pari viestinvaihtoa ja rahapussin omistaja tuli onnellisena hakemaan lompakkonsa miulta yhden välitunnin alussa. Oikeasti tulin niin tuplahyvälle mielelle tästä tapauksesta, koska a) se lujitti uskoani hyvien ihmisten olemassaoloon ja b) rahapussin omistajan huojentunut ilme ja olemus oli jotain sellaista, minkä lisäksi edes ”Kiitos!”-sanaakaan ei olisi tarvittu — joskin kuulin sen useaan otteeseen :) Just näissä hetkissä piilee uskomattoman paljon hyvää! En ole varmasti yhtään väärässä jos väitän, että tästä tapauksesta jäi meille kaikille kolmelle iloinen mieli. Mies poimi aamulla lompakon talteen, mie otin asian hoitaakseni ja voin vain kuvitella, millaisen helpotuksen lompakon omistaja koki, kun hän sai viestini ja lopulta rahapussinsa. Rahoineen, kortteineen ja muine sisältöineen päivineen. Omankin sydämeni oikein valtasi lämpö!

Liekö tämä perjantaipandan töihinlähtöposeeraus tiesi jo jotain hyvää tulevalle viikolle :)

Miusta tuntuu, ettei ole ihan sattumaa, että tämä juttu tapahtui juuri maanantaina. Jos on pystynyt olla osallisena yhden ihmisen päivän pelastamiseen näinkin konkreettisesti heti viikon kärkeen, niin siitä tullut hyvä mieli kantaa kyllä todella pitkälle :)

.
Voi, kunpa tuo lompakon löytäjä, itse arjen sankari, tulisi taas mahdollisimman pian minuu vastaan, niin aivan varmasti kiittäisin häntä ja kertoisin, että eritoten hänen ansiostaan rahapussi on nyt omistajallaan. Viis siitä, onko meillä täysin yhteistä kieltä vai ei!

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Kiitos, että olitte ja opetitte

Tylsimmät asiat tulee jätettyä usein viimeisiksi, ja niin kävi meidän muuttoprojektissammekin. Voin sanoa, että viikko sitten edellisen asunnon häkkivarastoa tyhjennellessämme en oikein tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa :D Roskaa lähti niin paljon veke, että tuleepahan ainakin yhtiövastikkeeseen kuuluvat jätemaksut hyödynnettyä, hahah :D Ilmankos olimmekin tuskailleet tupaten täyttä varastoamme, kun jo tyhjiä pahvilaatikoitakin oli yhden pahvinkeräysastiallisen (ja litistettynä toki!) verran. Osaatte ehkä kuvitella, mikä oli sen kaiken muun käytän eli en käytä tätä ehkä ensi kesän keskiviikkona -rojun määrä. Nyt jo naurattaa itseänikin :D

Olin säilönyt myös joitakin papereita muutaman vuoden takaa, mitkä toivat mukanaan tosi ahdistavia muistoja. Siellä oli muun muassa varoitusta vuokralaisilleni ja isoja laskuja eräiden juttujen tiimoilta. Kun jo muutenkin pääsen palaamaan pelottavan helposti noiden asioiden aikanaan aiheuttamaan tunteeseen, niin entäs sitten kun pitelin kädessäni ihan konkreettisia muistoja niistä. Muistan niin tarkkaan, miten ahdistavaa aikaa elin ja yhtään liioittelematta tuolloin tuntui, että kurkkua kuristi kun tuo tukala tunne alkoi saada jo fyysisiäkin piirteitä.

Mutta samalla tuolloin viime viikolla mietin, miten onnellisena pystyin nyt heittämään nuo paperit menemään. Kun tajusin, ettei miun enää tarvitse miettiä kyseisiä asioita. Tietyt aikarajat ovat umpeutuneet, ja ahdistavat asiat on saatu päätökseen. Nakkaillessani noita papereita tuhottavien säkkiin, taisin antaa myös ajatuksissani viimeisetkin lähtöpassit niihin liittyville muistoilleni. Teki niin hyvää päästä heittämään tuo kaikki menemään ihan konkreettisesti. Tunne oli jotenkin eheyttävä ja sellainen, että hitto vie, tässä sitä vain ollaan tuosta kaikesta paskasta (anteeksi, mutta sitä se todella oli) huolimatta!

Minuu melkein itketti, mutta tällä kertaa onnesta. Aikamoisen mankelin suhteessa ikääni läpikäyneenä en todellakaan vaihtaisi tätä nykyistä, erittäinkin tavallista elämääni mihinkään high lifeen, jos sisimmässäni joutuisin kuitenkin samalla kestämään suurta ahdistusta. Perusonnellisuus ilman kummempia krumeluureja on se tunne, jossa miun on hyvä. Se tunne, jonka avulla osaan vastaanottaa ja käsitellä mahdolliset vastoinkäymiset. Se tunne, jota en enää koskaan ajattele itsestäänselvyytenä! Ja se tunne, jonka saavuttaakseni miun on pitänyt oikeasti kohdata pelkojani ja heikkouksiani sekä luottaa siihen, että jotenkin tämän kaiken läpi rämpiminen vielä palkitaan. Uskon, että elämän heittämän paskan määrä on vakio ja kokemusteni perusteella luotan, että lopulta kyse on vain eteen tarjotuista oppimisen paikoista. Olisin itsekin voinut valita monen monta kertaa myös toisen tien, mutta se olisi viitoittanut kulkuani johonkin ihan toiseen suuntaan kuin tähän nykyiseen olotilaani.

Vaikka vastoinkäymisten tarkoitusta on joskus vaikea ymmärtää niiden akuutissa vaiheessa, viimeistään jälkikäteen tajuaa, että jotain hyvää niistä poikii. Esimerkiksi arvostus sitä kohtaan, ettei illalla tarvitse käydä kokeilemassa moneen kertaan, että onhan ovi varmasti lukossa. Tai että joka päivä ei pelota mennä hakemaan postia. Niin, muun muassa just näitä juttuja mie tarkoitan aina kun muistutan, että onni löytyy yleensä niistä liiankin usein itsestäänselvyyksinä pitämistämme asioista :) Näiden huomaaminen voi kuitenkin joskus vaatia nöyrtymistä ja kiitoksen sanomista myös epämiellyttävämmille kokemuksille ja tunteille. Kiitos, että olitte ja opetitte.

.
Ehkä jo miljoonatta kertaa, mutta ihan aiheesta: näe ja arvosta sitä kaikkein pienintäkin hyvää, mitä ympärilläsi on! <3

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Jospa tällä viikolla…

…ei pitäisi, vaan saisi

…sillä hetkellä, kun kuppi on just menossa nurin, laskisitkin siihen kuuluisaan kymmeneen ja miettisit, onko kyseessä sittenkään sen arvoinen asia, vai voisiko tilanteen hoitaa tyylikkäämmin ja pienemmällä draamalla

…yllättäisit kaupan myyjän toivottamalla hyvää päivänjatkoa

…ei olisi pakkoja, vaan etuoikeuksia

…sanoisit ääneen kun mietit, että onpa työkaverilla kivannäköinen paita!

…muistaisit olla läsnä

…hoitaisit jonkun pitkään roikkumaan jääneen, ihan vaikka pienenkin asian. Aloita vaikka lehtien viemisestä keräykseen…been there, done that ;)

…ei olisikaan mutta-sanaa sen kumoavassa merkityksessään

…kotoa lähtiessäsi ja viimeisenä peiliin vilkaistessasi (hei kaikki meistä harrastaa tätä! :D) hymyilisitkin itsellesi

…taputtaisit olkapäähän kehuessasi toista ja ankkuroisit tuon hyvän palautteen kyseiseen ihmiseen myös fyysisenä tuntemuksena

…heräisit aamulla kymmenen minuuttia normaalia aiemmin välttääksesi kiireen tai ainakin ennaltaehkäistäksesi sitä

…sanoisit viimeisenä illalla, miten paljon rakastat

…katsoisit jotain asiaa hieman uudesta näkökulmasta

…et enää yrittäisikään tapella sellaisia asioita vastaan, joita et voi muuttaa

…hymyilisit ja sanoisit Kiitos!

…ottaisit kalenteristasi ainakin kerran muutaman tunnin mittaisen pätkän, johon et sovi mitään, vaan teet juuri sitä, mitä sillä hetkellä eniten haluat

…havahtuisit, miten monessa asiassa olet etuoikeutettu

…toteuttaisit edes jonkun kohdan näistä ja huomaisit (huomaat!), etteivät mainitsemani asiat ole pelkkää sanahelinää

.
Ihanaa alkanutta uutta viikkoa! Hoksatkaamme, miten pienilläkin teoilla meillä jokaisella on mahdollisuus tehdä siitä ainakin astetta parempi :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Rakkaus on neljä vuotta nuori

Julkaisin tällä viikolla Instaani allaolevan kuvan, joka taisi aiheuttaa – muissakin kuin itsessäni – myönteisiä huokailuja :) Ja ihan aiheesta, koska olihan teema ns. suurin niistä, eli rakkaus ;)

Sain kuvan tiimoilta muutaman pyynnön, josko voisin avata tarinaamme hieman lisää blogissanikin. Itse asiassa olen sen jo tehnytkin reilu kaksi vuotta sitten täällä. Koska tilanne ei ole ratkaisevasti muuttunut paitsi siltä osin, että yhteisiä vuosia on nyt takana jo reilu neljä ja rakkaus, no, se nyt vain tuntuu päivä päivältä syvemmältä, ajattelin että miksi keksiä pyörää uudestaan. Voin siis edelleen allekirjoittaa kaiken pari vuotta sitten kirjoittamani, joten seuraavassa tuo kesäkuussa 2015 kirjoittamani juttu vielä kokonaisuudessaankin.

’Rakkaus on kaksi vuotta nuori

Mie oon monta kertaa teksteissäni maininnut, miten paljon hyviä ihmisiä ja asioita blogi on elämääni tuonut. Tai tarkemmin sanottuna uskon niin, että näiden ihmisten ja asioiden on ollut tarkoituskin tulla elämääni, ja blogi on vain ollut siinä positiivisena välikätenä tai yhdistävänä tekijänä. Tiedättehän: uudet ystävät, kaverit, ”vertaistukijat”, mahtavat yhteistyötahot ja -kuviot. Mutta myös jotain ja jonkun paljon enemmän, mistä ette monet tätä ennen olleetkaan vielä tietoisia.

Koska rakkaus on tänään kaksi vuotta nuori, haluan kertoa, vaikka yleisesti ottaen olenkin pitänyt blogissani melko matalaa profiilia parisuhteestamme. Ja kuten edeltä osasittekin ehkä jo päätellä, niin kyllä tämäkin jollain lailla blogiini, joskaan ei sen pääasialliseen aihepiiriin, kuuluu ;)

”Everything happens for a reason” -ihmisenä miun tekisi tarkemmin ottaen mieli sanoa, että rakkaus on vajaa kaksikymmentä vuotta nuori. Tavattiin nimittäin ensimmäisen kerran yhteisten tuttaviemme häissä kesällä 1995. Ja että varmasti menisi kuin elokuvissa, niin ensitapaamisemme meni häävalssin merkeissä. Toivon mukaan ensimmäisen, muttei viimeisen sellaisemme ;) Joistain hetkistä jää mieleen ihan erityinen muistijälki, ja tuo tanssi oli just sellainen. En voi sanoa muistavani hirveän paljon asioita vuodesta -95 ehkä ensimmäistä koulupäivääni lukuunottamatta, mutta tuo punahousuinen poika oli jostain syystä jäänyt mieleeni niinkin vahvasti että huomasin vuosien varrella aina silloin tällöin miettiväni mitä hänelle mahtaa kuulua. Meidän äidit tunsivat toisensa, mutta eivät olleet erityisen tiiviisti tekemisissä, joten kuulumisia en sitäkään kautta edes tullut kysyneeksi.

Välissä kului siis 18 vuotta, kunnes kaksi vuotta sitten juhannusaatonaattona huomasin että blogini Facebook-sivu oli saanut uuden tykkääjän. Yhdistin heti nimen ja ulkonäön, enkä millään malttanut olla laittamatta tälle uudelle tykkääjälle inbox-viestiä. Miulle tuli vain sellainen älytön tarve kysyä että mitä kuuluu, ihan kuten keneltä vanhalta tutulta tahansa kysytään. Muistan vielä kun miulla oli ongelma että miten aloitan viestin etten kuulosta ihan tyhmältä. ”Moi! En tiedä muistatko minuu ja tää saattaa kuulostaa ihan randomilta, mutta…” saattoi tarkemmin ajateltuna kylläkin kuulostaa ihan randomilta, mutta yllättävän nopeasti sain kuitenkin vastausviestin :D Ja muistikuvia oli toisellakin osapuolella, eli ihan huti viestini ei ollut. Ette varmaan ihan kamalasti ylläty, kun kerron että se juhannus meni aika tiiviisti koko ajan piteneviä inbox-viestejä näpytellen – ja jatkuvasti sellaisen pelon takaraivossa kasvaen, että kohta se kuitenkin lopettaa viestinsä sanomalla että pitää mennä, tyttöystävä huutelee tuolla jo syömään tms. :D Ajattelin, että se ois ollut just niin miun tuuria. Onnekseni se viestittely päätyi – ei päättyi – kuitenkin siihen, että juhannuksen jälkeisellä viikolla jossain viestissä sovittiin että saisin oikein miellyttävän vieraan luokseni Joensuuhun tulevana viikonloppuna :)

Oikeesti en oo varmaan koskaan miettinyt niin paljon kuin tuolloin, että mikä onni olikaan ollut, että a) olin joskus perustanut blogin, ja että b) olin perustanut sille myös Facebook-sivun. Varmaan halailin tietokonettanikin jo siinä samalla :D

Sain luokseni Joensuuhun vieraan, joka kylläkin tuntui heti tutulta kaikistä välissä olleista vuosista huolimatta – tai liekö niillä edes väliä jos kyse olikin vain siitä paljon puhutusta kemiasta. Jännitti kyllä ihan sikana, mutta samaan aikaan yllätin monesti itteni ajattelemasta että kaikkien ”mutkien” kautta tään ei voi muuta kuin kuulua mennä just näin. Siitä alkoi viikonloppureissut puolin ja toisin niin Joensuuhun, Savonlinnaan kuin Kouvolaankin. Siitä alkoi miun elämäni tähän mennessä onnellisin kaksivuotinen, jonka aikana viikonloppureissuista Kouvolaan on ehtinytkin tulla jo pysyvämpi reissu. Kaksivuotinen, josta oon niin sunnattoman kiitollinen, ja jolle en voi muuta kuin toivoa niin pitkää jatkoa kuin meissä täällä henki pihisee. Sen eteen olen valmis tekemään kaikkeni, mikä on paljon luvattu, mutta kun toista vaan rakastaa niin äärettömästi! Ja kun tuon kaikkensa pääsee tekemään yhdessä <3

Rakkaus on tänään kaksi vuotta nuori, eikä toivottavasti vanhene koskaan, edes sitten ”virallisesti” parikymppisenäkään.’

.

Vaikka tästä kaikesta on koko ajan entistä enemmän aikaa, on tunne silti yhäkin niin uskomaton. Uskomattoman kiitollinen! Kun jotain sellaista, mitä ”tapahtuu vain elokuvissa” napsahtaakin omalle kohdalle, olisi suorastaan vaikea olla uskomatta ihmeisiin, hyvään ja positiivisen ajattelun voimaan! Ja hei, koska miullekin, niin siullekin. Toivottavasti tämä tarina saa siut luottamaan hyvään ja asioiden tapahtumiseen tarkoitettuna hetkenään, olipa kyse rakkaudesta tai mistä muusta tahansa itsellesi merkityksellisestä jutusta!

.
Tänään rakkaus on pian neljä vuotta ja kolme kuukautta nuori. Ja syy siihen, miksi jaksan uskoa ihmeisiin ja hyvään päivä päivältä entistä lujemmin <3

.
ps. Jos teeman muut harvat tekstini kiinnostavat, niin täältä löytyy yksi :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Viisi vinkkiäni kotoa käsin työskenteleville

Tämän syksyn työaikatauluni on ollut sellainen, että maanantaisin, tiistaisin ja perjantaisin olen koululla ja keskiviikot sekä torstait teen ns. omia töitäni, eli sisällöntuotantojuttuja. Tämä on ollut tosi ihanteellinen rytmi, koska maanantain ja tiistain aikana pääsen jo hyvään työmoodiin, joka pysyy yllä sitten keskiviikon ja torstainkin samoilla lämpimillä. Perjantain opetettavat tunnit on mukava klousaus viikolle, ja viikonlopun alkaminenkin tuntuu tietyllä tapaa ansaitummammalta.

.
1. Suunnittele päivällesi selkeä runko

Pääpiirteissään itselläni tämä tarkoittaa heräämistä kuuden jälkeen, kuten aina arkisin. Aamukahvi on tätä nykyä ihan ehdoton ja sellainen sopivan lempeä startti päivälle. Aamupalapöydässä selaan somet, sähköpostit, blogit ja päivän pääuutiset, vaihdan mieheni kanssa vielä päivän aikataulut ja hoidan alta pois sellaiset pikkusäläasiat, jotka tuonnempana saattaisivat alitajunnassa jyllätessään häiritä työntekoani.

Aamupalan jälkeen alustan päivän töitäni, minkä jälkeen käyn usein liikkumassa. Sen jälkeen työt jatkuvat aina lounaaseen saakka, jonka syön about klo 13-14 maissa. Sen jälkeen jatkan töitäni noin klo 16 asti, minkä jälkeen on aika keskittyä muihin puuhiin. Saatan käydä toistamiseen liikkumassa, tehdä kotitöitä, käydä kaupassa, mitä näitä nyt on. Ihan perusjuttuja :) Joskus kyllä kirjoittelen esimerkiksi blogiakin vasta illalla, mikäli päivä on täyttynyt muista töistä.

Nykyiset keskiviikkoni ja torstaini etenevät pääsääntöisesti siis suunnilleen tuolla kaavalla. Toki tykkään myös omaehtoisen aikatauluttamisen suomasta vapaudesta sujauttaa töiden keskelle vaikka päiväkahvit ystävän kanssa :) Tämän suunnitelmallisuudenkin kun saisi aika näppärästi pyöräytettyä toimimaan varsinaista tarkoitustaan vastaan.
.

2. Hanki hyvät työvälineet

…mikä ei suinkaan tarkoita sitä, että joutuisit kuluttamaan jo etukäteen ne rahat, jotka toivottavasti tulet töidesi ansiosta myöhemmin tienaamaan :D Ok, hyvä tietokone on iso kertaluontoinen hankinta, mutta kokemuksesta tiedän, että kannattaa mieluummin sijoittaa muutama budjettiisi sopiva satanen kuin kirota koneen hidasta avautumista ja jatkuvaa tökkimistä ne tunnit, joiden aikana olisit saanut jo useamman asian vedettyä yli to do -listaltasi.

Koneen lisäksi itselleni riittää kalenteri, muistikirja ja mustekynä. Ei paha! Ok, puhelinkin on veri jees, mutta se meiltä kaikilta löytyneekin ihan jo muutenkin kuin töiden tiimoilta ;)
.

.
3. Tee töitä muuallakin kuin kotona

Jep, kotona on maailman ihaninta istua kollarit jalassa koko päivä ja uppoutua koneen näytön kautta toiseen todellisuuteen. Juuri tänään kun istuimme Terhin kanssa kolme tuntia kahvilassa näppiksiämme sauhuttaen, totesin, että luovuuden tappaa aina samojen neljän seinän sisällä nököttäminen ihan kuten vaikka kiirekin. Ainakin mie kaipaan sitä, että pääsen koneineni välillä muuhun ympäristöön, vaikka itse hommat ovatkin ihan samoja kuin mitä tekisin kotona työpöytäni ääressä. Usein muut ihmiset ovat parhaita inspiraationlähteitä, ja just vaikka kahvilassa työskennellessäni saatan pitää välillä taukoja ihan vain muita ihmisiä tuijotellen (toivottavasti en ajatuksiini uppoutuneena kuitenkaan mitenkään spookylla tavalla :D).
.


.

4. Siedä vastuuta (ja itseäsi! :D)

Täysi vastuu omista tekemisistä on samaan aikaan yrittäjyyden haaste ja etu. Olet itse aika tosi isossa avainasemassa, koska ei ole sitä pienintäkään mahdollisuutta syyttää ketään muuta, jos deadlinet paukkuvat tai muuta vastaavaa ;) Vapaus luo vastuuta, vai miten sitä on itsekin monet kerrat tullut koulussa lapsille ja nuorille opetettua?! ;)

Usein puhutaan itsensä johtamisesta, mikä kuulostaa terminä jotenkin korkealentoiselta. Mut hei, sen voi ajatella hyvin yksinkertaisestikin :) Ihan oman itsensä ja toimintansa tuntemisena, koska se, jos joku, on parantunut ainakin omalla kohdallani jo pelkästään tämän syksyn aikana. Tiedän, mitkä työtavat miulle sopii ja mitkä ei. On tiedostettava, ettei ole yhtä oikeaa tai väärää tapaa tehdä juttuja, vaan sen sijaan kannattaa pohtia mikä tuntuu itselle omimmalta. Sillä tavoin myös lopputuloksesta tulee yleensä paras mahdollinen :)
.

5. Anna tunteiden tulla ja mennä

Tässäkin yhteydessä. Ihan kuten kaikissa muissakin asioissa, myös työjuttuihin liittyen on erittäin normaalia, että välillä menee kuin vettä vaan, ja vastaavasti silloin tällöin iskee tuskastuminen tai luovuus ei millään meinaa kukkia. Näihin tilanteisiin suosittelen ensiavuksi esimerkiksi pientä happihyppelyä tai vaikkapa puhelua ystävälle. Kullanarvoisia ovat myös kollegat, joilla saattaa olla joku timanttinen työtäsi eteenpäin vievä idea! Joskus riittää ihan vaikka yksi ajatus tai sana, joka saakin ihan uuden ja selkeämmän kelan pyörimään päässäsi.

Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen täällä blogissanikin maininnut, miten päähäni on tupsahtanut kuin tyhjästä joku hyvä kirjoitusaihe kesken treenin aiheuttaen sen, että edelleen toivon sitä ajatustenlukija-puhtaaksikirjoittajasovellusta ;) Mieluummin kannattaa uhrata tunti töihin kaavailtua aikaa johonkin omia ajatuksia tuulettavaan puuhaan, kuin tuskastella tuo aika pääsemättä päänsisäisessä umpikujassaan yhtään eteenpäin. Näissä tilanteissa kannattaa myös miettiä, mitä kaikkea olet jo saanut aikaan (vaikka aiempiakin prokkiksia!) ja pian huomaat, että joo, et ole se maailman surkein tai epäluovin olento, vaan homma tyssäsi nyt vain hetkellisesti.

Niin ja se tärkein: iloitse onnistumisistasi! Oikeasti, fiilistele niitä ihan niin paljon kuin sielu sietää! Edelleen olen sitä mieltä, että virheiden lisäksi tai jopa niiden sijaan eniten oppii onnistumisistaan, kun hoksaa arvostaa niitä ja pysähtyä reflektoimaan myös niitä :)
.

+ 6. Ota avoimin mielin vastaan kaikki, mitä työpäivä tuo tullessaan ;)

.
Työskenteleekö teistä moni muu kotoa käsin tai muuten etänä? Samastutteko mainitsemiini ”sääntöihin”, vai toimiiko teillä henkilökohtaisesti jotkut muut käytännöt paremmin? :) Olisi kiva kuulla, koska itsellenikin tämä maailma on vielä suhteessa tosi uusi!

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka