Anna Huhtilainen

Päänavigointi

Arki

Plus loput 364 kulutusjuhlan päivää

Nyt kun maailmanmeno on taas normalisoitunut (…) mustan viime viikon ja cyber-eilisen jälkeen, sanon miekin teemasta sanaseni. Oikeastaan olisi tehnyt mieli kirjoittaa jo aiemmin, mutta ns. tilanteen ollessa päällä se olisi saattanut kuulostaa jeesustelulta ja toisekseen kannanottoja riitti tuolloin kolmetoista tusinaan. Niinpä ajattelin odotella pölyn hieman laskeutuvan ja nyt koen aikani tulleen :D

Lähtökohtaisesti olen kaikenlaista kerskakulutusta vastaan. Siksi, että mitä enemmän myö ihmiset hankitaan kaikkea krääsää, sitä enemmän kertakäyttökamaa valmistetaan. Toisekseen haluaisin jokaisen pohtivan joskus ihan tosissaan, lisääkö tupaten täysi vaatekaappi tai miljoona ihonhoitopurkkia ja -purnukkaa aidosti onnellisuutta? Jos lisää, niin siinä tapauksessa ei kun vain. Voisin kuitenkin äkkiseltään veikata, ettei meistä monikaan (en myöskään mie itse) edes muista kaikkia omistamiaan vaatteita ja ihokin pysyy melkeinpä sitä paremmassa kunnossa, mitä vähemmän sitä altistaa erilaisille ylimääräisille aineille.

En kuitenkaan lähde tuomitsemaan Black Fridayta ja sen oheisalennuspäiviä itsessään. Markkinointikikkanahan ne ovat ilmiselvästi ihan todella hyviä ja pikemminkin osoitus meidän ihmisten oman mielen heikkoudesta :D Yhden tai muutaman päivän sijaan minuu siis huolestuttaa kulutuskäyttäytymisemme ylipäätään. Sen vuoksi miusta oli vähän hölmöä, että monilla tuntui olevan tarve selitellä somessa Black Friday -ostoksiaan, vaikka todellisuudessa saman ihmisen arjen kulutustottumukset voivat olla paljon rankempia. Siis juuri ne, jotka muina päivinä vilisevät kuvissa ja stooreissa, mutta joita ei välttämättä edes harkita tai tiedosteta ;)

Totta kai itsekin hyödynsin muutaman tarjouksen, koska ns. halvalla sain. Mutta seuraavaksi tulee mielestäni ratkaiseva tekijä: hinta ei todellakaan ollut ainut peruste. Koska minuu ällöttää kaikki ylimääräinen krääsä, tiesin jo etukäteen Black Fridayn täsmähankintani: D-vitamiinia ja omegoita meillä menee päivittäin, ja olisihan se ollut typeryyttä jättää hankkimatta eräs suunnittelemani joululahja ja maksaa siitä tuplahinta seuraavana päivänä.

.
On hienoa, että kulutuskäyttäytyminen ja maapallon tila aiheuttavat keskustelua – sitä tarvitaan ehdottomasti. Kuten myös viisautta valintoihimme yhden kulutusjuhlan lisäksi vuoden jokaisena muuna 364 päivänä.

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Näinhän tää on ennenkin tehty – mutta onneksi ei tarvitse tehdä enää

Tällä viikolla miulla on ollut etuoikeus päästä työskentelemään lasten kanssa pariinkin eri otteeseen. Keskiviikkona kävin puhumassa kirjoittamisesta kolmas- ja neljäsluokkalaisille, ja juuri kun pääsin tuolta keikalta kotiin, kilahti viesti jossa tarjottiin sijaisuutta torstaille. Samoilla lämpimillähän sekin meni, ja kalenteroimani toimistojutut sain siirrettyä tälle päivälle.

Keskiviikkona ”luennoin” kirjoittamisesta: ideoinnista, motivaatiosta, omasta kirjoittajataustastani ja nykyisistä töistäni. Eilinen torstai taas oli perinteinen koulupäivä musiikin-, hissan-, kuviksen- ja paditunteineen. Aika monta ajatusta opettajuuteen sekä lasten ja nuorten kanssa työskentelemiseen liittyen on siis ehtinyt päässäni tällä viikolla vilistä.

Samalla kun muistan, miksi tykkäsin tehdä opettajan töitä kokopäiväisesti, ymmärrän koko ajan paremmin myös sen, miksi jättäydyin kyseisestä ammatista pois.

Lapset ovat oikeasti ihan huippuja. Hyvä ettei miulle taas tullut melkein itku silmään kaikista niistä mahtavista oivalluksista, mitä ohikiitäviin oppitunteihin mahtui, tai niistä mahtavista kysymyksenasetteluista, joihin sain keskiviikkona ihan oikeasti miettiä vastauksia. Miten lapset osaavat ottaa toiset huomioon sekä olla aidosti kiinnostuneita ja terveellä tavalla jopa uteliaita, pohtia ja pähkäillä. Toki myös sitä kaikkea päinvastaista, mutta edelleen olen sitä mieltä, että aikuisen on osattava nähdä lapsen ”taakse” ja ymmärrettävä tai ainakin osata lähteä ratkomaan syitä seurausten takana.

Toisaalta taas en vaihtaisi enää mistään hinnasta nykyistä työarkeani kokopäiväiseen opettajuuteen. Tai ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä – olen tosi kiitollinen siitä, että tuokin tutkinto on, koska never say… Mutta siis. Se, että saan tulla työhuoneeseen, avata milloin minkäkin tekstieditorin, unohtaa ajankulun ja näpytellä menemään omassa rauhassani, tuntuu ihan luksukselta. Voin valita taustaäänet tai -äänettömyyden, aikatauluttaa hommani muutenkin kuin 45 minuutin raameihin. Olen vastuussa oikeastaan vain itsestäni ja siitä, että hommat on deadlineen mennessä tehty.

Näiden havaintojeni synnyttämät tunteet saavat miut entistä enemmän ihailemaan opettajia ja heidän jaksamistaan. Etenkin sellaisten, jotka eivät kärjistetysti sanottuna vedä vuodesta toiseen samoin kalvosulkeisin, vaan ovat valmiita laittamaan itsensä likoon ja aidosti kiinnostuneita kulloisistakin oppilaistaan. Miusta on mahtavaa huomata, miten oppilaat kehuvat opettajiaan ja luokan kapinallisen mörököllinkin mielestä koulu on lopulta ihan jees, vaikka äkkiseltään kivemmalta vaihtoehdolta tuntuisikin pelata kotona päivät pitkät tietokoneella.

Pitkään elin itsekin melko mustavalkoisesti ajatellen, enkä vielä opettajaksi opiskelemaan lähtiessäni olisi voinut edes kuvitella, millaista tai millaisten juttujen sulavaa sopusointua (työ)arkeni vuonna 2018 on. Tuskinpa tällaiset kuviot silloin edes olivat mielessä, koska periaatteessa vaikka somekin, jonne työni paljon painottuu, oli vasta niin lapsenkengissä, etten varmasti itsekään älynnyt että saattaisin joku päivä päivittää Facebookia ja Instaa työkseni. Ja vieläpä jollekin ulkopuoliselle niin, että siitä myös maksetaan miulle :D Ja tehdä ohessa myös niiiiiiin paljon kaikkea muuta, myös niitä opehommia.

.
Mutta ihanaa, ettei kaikki ole niin mustavalkoista! Oikeasti tämä nykyaika mahdollistaa ihan tosi paljon, kunhan vain itse katselee mahdollisuuksia vähän avarammin kuin näinhän tää on ennenkin tehty -tyyppisin lasein :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Sinnikkyys palkitaan stressaamista paremmin

Syksyn mittaan olen monet kerrat kirjoittanut työasioista. Ja mikäpä niistä on kirjoittaessa, kun tunnen viimein löytäneeni the oman juttuni. Sen kipinä kyti jossain tuolla ”alla” jo useamman vuoden ajan, mutta näköjään vain odotti oikeaa aikaansa roihahtaa. Yllätys yllätys – tai ainakin hyvä kärsivällisyyskoulu taas kerran :) Joka tapauksessa blogini pidempiaikaiset lukijat saattavat muistaa, kun jossain vaiheessa pähkäilin ja välillä ehkä jopa tuskailinkin, kun miulla oli niin kova palo tehdä jotain, mutta että mitä, niin siinäpä se varsinainen kysymys sitten olikin :D

Ulkopuolisen silmin voi näyttää siltä, että satun nyt vain olemaan erityisen onnekas, kun juttukeikkoja ja muita toimeksiantoja on tipahdellut tiuhaan tahtiin. Kyllä, olen onnekaskin, mutta uskaltaisin väittää, ettei kovinkaan moni asia tässä maailmassa tule pelkällä tuurilla. Oma-aloitteisudesta olen puhunut jo monet kerrat, minkä lisäksi tämä kaikki on vaatinut myös sinnikkyyttä. Niin ja sitä edelleen sitä kärsivällisyyttä, joka on oikeastaan kohdallani tainnut kasvaa kuin kaiken sivutuotteena ;)

Sinnikkyyttä on vaadittu, jotta olen malttanut luottaa omaan intuitiooni. En ole hypännyt mukaan sellaisiin kelkkoihin, jotka olisivat olleet ehkä helppoja ratkaisuja, mutta joissa on kuitenkin joku juttu kaihertanut ja sanonut, että mieti vielä, Anna.

Kärsivällisyyttä on vaadittu, jotta en ole missään vaiheessa heittänyt omaa unelmaani ja ajatustani siitä-äsken-vielä-selittämättömästä jostain romukoppaan, vaan luottanut sen vielä konkretisoituvan.

Olen ollut useamman kerran pisteessä, jossa on täytynyt valita luotanko itseeni vai alanko stressata. Stressaamista olen elämäni aikana harrastanut ihan tarpeeksi ja yhtä usein päätynyt huomaamaan, ettei se taaskaan nopeuttanut tai helpottanut haluamaani lopputulokseen päätymistä. Ei se tosin ihan turhaa ole ollut, jos edes tällaisen asian on miulle opettanut, heheh ;)

Niinpä päätin heti Kemiin muutettuamme alkaa ottaa työasioista selvää ja luottaa itseeni sekä osaamiseeni. Sanoohan meidän (aina oikeassa oleva <3) äitikin usein, että take it easy. Kun asioiden antaa vähän aikaa olla, eikä rynni kyynärpäätaktiikalla eteenpäin, ratkaisuja ja mahdollisuuksia alkaa monesti ilmestyä kuin itsestään. Ja näin on käynyt taas kerran, tai korjaan, useampaankin kertaan jo viimeisen muutaman kuukauden aikana.

.
Uskon, että kaikki lähtee terveestä itseluottamuksesta. On uskottava ja luotettava omaan riittävyyteen, koska sisäistä puhettamme myö kaikki lopulta viestitään itsestämme myös ulospäin. Kenties sekin viitoittaa, mitä mahdollisuuksia, missä ja milloin eteemme tarjoillaan.

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Kirjoitan, siis keskityn

Netissä  on pyörinyt paljon artikkeleita siitä, miten ihmisten keskittymiskyky on huonontunut. Olen selaillut niitä itsekin ja vähän jopa sivuuttanut aiheen, kunnes…niin, kunnes tajusin, että ihan sama on tainnut tapahtua omalla kohdallanikin.

Tuntuu karulta sanoa, mutta esimerkiksi kirjojen lukemisen – tai siis siihen keskittymisen – olen joutunut harjoittelemaan lähes uudestaan viimeisen vuoden aikana. Viime lauantaina puolestaan havahduin, että olin tehnyt ristikkolehteä yhtäjaksoisesti yli tunnin. Muutama vuosi sitten tuo tunti olisi ollut vasta alkulämmittelyä, mutta nykyisin se tuntuu jo saavutukselta.

Karua on myös se, että esimerkiksi lehtiartikkelin lopussa saatan kuin huomaamatta ”swaipata” oikealle kääntääkseni sivua tai miettiä, missä on tykkäysnappula. Se on jotenkin tosi pelottavaa ja joo, kyllähän tämä kertonee omaa tarinaansa siitä, että yhä harvemmin tulee mitään paperista luettua. Nyt kyllä tilattiin Lapin Kansa näytejaksona, ja viikonloppuaamuisin kaipaan lapsuussunnuntaiden Hesaria. Vielä 15 vuotta sitten (eli ihan äsken, kylläkyllä!) jokainen aamuni alkoi sanomalehdellä ja se oli parasta se!

Samalla olen pohtinut, että miten oikein maltan keskittyä kirjoittamiseen. On onni, että se taito ei ole ontunut tässä matkalla kertaakaan, päin vastoin. Yhtä lailla kuin kirjojen lukeminen ja ristikoiden täyttäminen alkavat taas tiukentaa otettaan miusta, kirjoittaminen saa aikaan täysin saman ja vieläkin intensiivisemmän keskittymisen tunteen.

Kirjoittaminen on miulle omaa aikaa, ja kun kerran tekstin aloitan, niin vain luoja tietää milloin maltan lopettaa. Ihan vasta tässä äskettäin meille tuli jopa pieni erimielisyys mieheni kanssa, kun olin kuulemma kirjoittaessani töksäyttänyt hänelle jotain en-niin-lempeällä äänensävyllä. Arvatkaapa, muistinko jälkikäteen mitä olin sanonut – tai että ylipäätään olin sanonut jotain? En ja en. No, tästä ominaisuudestani olemme kyllä molemmat hyvin tietoisia, joten tuo kriisi oli selvitetty ennen kuin se ehti alkaakaan :D Mutta on syynsä, miksi usein linnoittaudun suljetun oven taakse omaan hiljaisuuteeni ja tulen ulos vasta, kun kulloinenkin projekti on valmis. Kirjoittaminen on siis itselleni myös tietynlainen pakopaikka kaikesta ylimääräisestä ja ajatusten sekamelskasta.

Viisaita sanoja taas – ainakin etualalla ;)

.
Ihan helpolla en keksi, milloin muulloin keskittyisin yhtä hyvin tai menettäisin ajantajuni kuin kirjoittaessani. Työtekstitkin koen kaikesta prosessoinnista ja kirjaimellisesta pilkuntarkkuudestaan huolimatta tietyllä tavalla lepona. Hetkenä, jolloin aivoillani on rauha ja oikeus keskittyä vain yhteen asiaan, olla hetki omassa kuplassaan ajattelematta mitä tapahtuu somessa tai oikeastaan missään ulkopuolisessa maailmassa.

Henkireiäksikin tätä joku ehkä kutsuisi.

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Sisunkasvatuskausi

Suomalaisena olisin kenties poikkeus sääntöön, jos en kirjoittaisi marraskuun aikana säästä edes yhtä kertaa. Yllättävän pitkällehän tässä sain sinniteltyäkin, kun ylihuomenna mennään jo kuun puolivälissä. Ilmeisesti tämä on päässyt sittenkin menemään ihon alle jo aika pahasti…

Tai itse asiassa luulin, ettei ollut. Mutta jostain (lue: omasta suustani) se sitten eilisillan kävelyllä tupsahti: ”Aivan karmee sää!”, nimittäin. Vettä tuli päin naamaa ja tuuli tuiversi milloin mistäkin suunnasta. Voin vannoa, etten olisi lähtenyt yksin yhtään mihinkään, mutta miehelläni on maagisia kykyjä saada miut ylipuhuttua milloin mihinkin…ja viimeksi eilen tuonne kävelylle :D

Säähän on tunnetusti sellainen asia, mihin meistä kukaan ei voi vaikuttaa. Mutta voihan sitä silti pohdiskella, että mitä järkeä tässä nyt on? Asua tieten tahtoen maassa, jossa tähän vuodenaikaan riittää valoa maksimissaan kuusi tuntia ja eiku vähenee vain. Minkä ihmeen takia myö ihmiset kidutetaan itseämme täällä: onhan jo ihan bilsantuntien oppien mukaista, että kaikki elävä tarvitsee tiettyjä asioita kuten valoa? Niin ja vettä, josta ei kylläkään tällä hetkellä ole pulaa :D Kun tuohon komboon lisää vielä lämmön, niin ainakin itse viihtyisin jo huomattavan hyvin.

Kynttilät plus kaikki vähänkään elonmerkkejä antavat asiat ovat tähän aikaan vuodesta arvossa arvaamattomassa :D

No sitten mieheni heitti vertauksen puustoon. Että Suomessa puut eivät ehkä kasva yhtä nopeasti kuin jossain lämpimämmässä ja ilmastoltaan sellaisessa, jonne voisin ottaa äkkilähdön än yy tee nyt maassa, mutta sitäkin vahvemmiksi ja järeämmiksi ne kehittyvät. Niin. No joku selitys tähänkin piti olla, mietin siinä läpimärkänä, mutta hyvän pointin hiffanneena.

Eli jospa tämän pimeydenkin (ei puhuta vielä kovista pakkasista, jooko?! :D) ottaisi vain sellaisena sisunkasvatuskautena? Että hitsi kun tästä olen taas selvinnyt, niin tuntuupahan kesä sitten ihan ekstramukavalta taas. Tai oikeastaan jo kevät. Tai se päivä, kun pimeän aika alkaa vähetä ja valo ottaa uudestaan valtaa. Plus että vaikka en kannatakaan sitku-elämän periaatteita, niin tähän aikaan vuodessa kalenterissa vain on oltava perus arkijuttujen ja töiden lisäksi joitain kiintopisteitä, joita odottaa. No niitä onneksi löytyy jo, ja monen vuoden harkinnan jälkeen ostimme myös kirkasvalolampun. Tulet on harva se ilta sekä kynttilöissä että takassa ja mitäköhän vielä.

.
No, myönnetään, että iso juttu on ollut lähes jokailtaiset kävelylenkkimme. Säästä riippumattomat, eli usein pimeässä ja märässä, rajusti oman mukavuusalueeni ulkopuolella tehdyt sellaiset siis. Mutta niin vain eilenkin illalla vettä valuvia vaatteita katsellessani (ja jo hetken aikaa sisällä lämmiteltyäni) totesin, että kannattipas!

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa