Anna Huhtilainen

Päänavigointi

Arki

Loppuraskauden (yölliset) oireet

Meidän beibi on tänään täysiaikainen <3 Tai kuten edellisestä tekstistäni käy ilmi, niin virallisesti hän oli sitä jo toissapäivänä, mutta oman kirjanpitoni mukaan… ;) No mutta joka tapauksessa. Vaikka viikot raksuttavat nyt 38:aa, minkäänlainen hötky syntymän suhteen ei vielä ole päällä – ainakaan mahan tällä puolella :) Maanantaisessa synnytystapa- ja painoarviossa nähtiin, että pikku-Matsonilla on edelleen kaikki hyvin bioprofiileita myöten. Arvioidun painonsa puolesta hän on nimensä mukaisesti vielä sen verran minityyppi, että suon hänen kasvaa kaikessa rauhassa. Toki painoarviokin voi heittää, mutta sitä suuremmalla syyllä, että se voi heittää myös yläkanttiin.

Ja mikäs tässä on itsellänikään ollessa, kun pystyn elämään edelleen tosi normaalisti. Pieniä viimehetkien haasteita on, mutta niidenkin kanssa tulen kyllä toimeen vallan mainiosti, kun tiedän miten vähällä olen tähän asti päässyt ja mikä tämän kaiken takana on <3 Enkä oikein edes kehtaa puhua haasteista, kun kyseessä on lähinnä öihin liittyviä suhteessa erittäin pieniä ja ymmärrykseni mukaan asiaankuuluvia oireita:

– kivulias kyljenkääntö yöllä. Aikuisiällä olen kokenut olevani melko rauhallinen nukkuja, enkä myllää yöllä kasvoja jalkopäähän tai itseäni edes kovin pahaan X-asentoon. Mutta se rauhallisuuskaan ei tässä vaiheessa enää varsinaisesti auta, kun joka ikinen niistä harvoistakin kyljenkäännöistä kiristää ja vaatii hieman voimien keräilyä. Sitä tunnetta on vaikea selittää, kun yhtäkkiä se ei käykään niin ketterästi kuin ennen ja täytyy miettiä miten toiselle kyljelleen ensin kääntyy ilman vatsalihasten tukea (miullakin ne ilmeisesti ovat aiemmin jossain tuolla kuitenkin olleet :D) ja sitten ”laskeutuu” ilman, että maha läsähtää (onneksi pehmeään) patjaan

– kuorsaaminen. Ja aivan jäätävä sellainen :D Oon aina ajatellut, että mie taidan olla meidän (lapsuuden)perheestä ainut, joka on säästynyt ilman tätä ominaisuutta. Mutta ei! Pakko se on uskoa, kun about joka yö herään itsekin kuorsaukseeni :D Kun korvatulpatkaan eivät enää toista osapuolta auttaneet, ollaan meillä tässä viime aikoina tehty pieniä nukkumiseen liittyviä uudelleenjärjestelyjä ja huonejakoja ;) Mutta kaikessa yhteisymmärryksessä siis, koska miusta on ihan oikeus ja kohtuus että vähintään toinen meistä saa vielä nukkua – valvomista kun molemmille todennäköisesti tulee piisaamaan lähiaikoina

– se kuuluisa vessahätä ja erityisesti öisin. Ei tässä mitään, tää on ihan normaalia miulle muutenkin, mutta siinä missä ennen hädin tuskin olen aamulla muistanut käyneeni yöllä vessassa, nykyisin nämä kyllä herättävät ihan huolella. Nimittäin jos tuo kyljenkääntö vaatii jo veronsa, niin entäs sitten sängystä kokonaan nouseminen :D Siinä saa aina miettiä missä hyljeasennossa milloinkin itsensä raahaa jalkopäähän ja yrittää sieltä ponnistaa taas kerran jollain muilla keinoin kuin vatsalihaksillaan. No mutta kai näissäkin tekniikoissa alkaa harjaantua, koska joka kerta olen ainakin vielä tähän mennessä ehtinyt ennen kuin on ollut liian myöhäistä ;)

– väsymys. Aivan jäätävä tämäkin etenkin aamupäivisin ja iltaisin klo 20-21 maissa. Veikkaan, että ylempänä luettelemani asiat voivat olla erittäin vahvoja syitä tämän seurauksen takana :D Noin viikon ajan olen nukkunut päikkärit yhdeksän ja kymmenen välillä, koska tuntuu ettei päivä vain jatku aamupalan jälkeen ilman niitä. Iltapäivisin sen sijaan olen yllättävän pirteä ennen kuin kello alkaa käydä puoli yhdeksän uutisia ja mie rupean nuokkumaan ja välttelemään sohvalle nukahtamista (koska jokainen tietää miten hankala siitä on raahautua vielä hammaspesulle ja sänkyyn asti :D)

Jos ja kun tässä ovat vatsani kasvun ja pikku-Matsonin ihanien liikkeiden lisäksi melkeinpä ainoat raskausoireeni, en voi edelleenkään olla muuta kuin kiitollinen ja tiedostaa miten etuoikeutettu olen. Koko raskausaika on ollut niin parasta, että onneksi olen hoksannut ja osannut nauttia siitä. Toki erityisesti alkuun liittyi paljon henkisiä epävarmuuksia, mutta ajattelen että niidenkin kohtaaminen ja käsittely vain vahvistivat.

.
Mie nautin jokaisesta päivästä, kun vointini sen sallii. Mahdolliset vielä ilmenevät oireet pyrin ottamaan vastaan nöyrästi ja ymmärryksellä, kuitenkin toivoen ja luottaen siihen, ettei hyvin sujunut raskausaika tarkoita että kaikki tulisi vaikkapa synnytyksessä takaisin ”korkojen kera”.

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Arjen ja loman limittymisestä

Tänä kesänä en pidä ollenkaan varsinaista lomaa, mikä on itselleni ihan luonnollinen ja omalta tuntuva valinta, mutta tuntuu välillä herättävän ihmisissä kummastusta. Tosin tällaistahan elämäni muutenkin on viimeajat ollut, että työ ja vapaa-aika sekoittuvat sulassa sovussa ja se tuntuu ainakin tällä hetkellä sopivan itselleni oikein hyvin :) Tätä tunnetta on jotenkin vaikea selittää, mutta en oikeastaan edes haluaisi vaipua täysin lomamoodiin, vaan tykkään, että saan tehdä säännöllisesti jotain älyllistä. Toki moni vapaa-ajan juttukin fiksua ja tarvittaessa haastavaakin sisältöä tarjoaa, mutta joku deadline- tai elämänhallintafriikki sisälläni sitten kai asuu, kun palikat tuntuu olevan paremmin järjestyksessä kun olen velvollinen myös johonkin muuhun suuntaan kuin pelkästään itselleni :D

Lisäksi koen työni sellaiseksi, etten tarvitse (mutta esimerkiksi ulkomaanmatkojen ajaksi saatan haluta ja silloin otankin) siitä varsinaista lomaa. Loman tarvitsemattomuus ei juonna juuriaan siitä, että ajattelisin olevani parempi ihminen sanoessani näin, tai että yrittäisin uskotella itsellenikin jotain paikkaansapitämätöntä. Plus että tieto siitä, että kesälläkin on vain järjestelykysymys, mikäli haluan irroittaa päivän sieltä tai täältä johonkin ihan muuhun kuin työntekoon, tekee arjestakin kepeämpää. Miulle sopii tällainen suunnitelmallisuuden ja spontaaniuden sekoitus: eihän arjessani edes seuraavaan vapaapäiväänkään ole aina  x päivää, vaan se saattaa tulla tupsahtaa hyvin yllättäenkin. Tai kuten tänään, saatan olla ensin tunnin kiteeläisen asiakkaani luona työkeikalla ja seuraavan tunnin lukioaikaisen ystäväni kanssa kahvilla. Parasta!

Toimistoni on ollut viimeisen kahden viikon aikana muun muassa autossa välillä Kemi-Kitee, Joutsenossa, Kouvolan Veturin parkissa, Kiteellä… Just hyvä!

Olen kiitollinen siitä, että työni mahdollistaa myös vapaan liikkumisen. Nytkin olen ollut reissussa vajaa pari viikkoa, mutta työtahtini on ollut lähestulkoon normaali. Siellä missä on tietokone ja netti, on myös miun työt täysin tehtävissä. Esimerkkinä viime keskiviikkoaamu ja kauppakeskuksen parkkipaikka: läppäri esiin, netin jako päälle puhelimesta ja hommat käyntiin. Vuosi sitten Kemiin muuttaessamme eräs kouvolalainen asiakkaani kysyi, miten meidän yhteistyö onnistuu jatkossa kun väliin tulee satoja kilometrejä. Totesin, että eihän hän tiedä mistä siihenkään mennessä olin hommani hoitanut – tämä asiakkuussuhde kun ei suurimman osan muiden työtehtävieni lailla ollut vaatinut kasvokkain tapaamisia. Että Kitee, Kouvola, Kemi…se meidän seuraava K-alkuinen paikka voisi ainakin hetkellisesti olla töideni (ja mieltymysteni ;D) kannalta vaikka joku kiva, ympäri vuoden lämmin paikka vähän eri suunnassa maapalloa ;)

Sit keskellä viikkoa voi käydä myös tyttöystävän luona yökylässä, kun on ihan huudeilla (= vain reilun tunnin ajomatkan päässä normaalin kahdeksan tunnin sijaan :D) <3

.
Aika erilaiseksi elämä on muotoutunut siitä, kun 11 vuotta sitten opettajaopinnot aloittaessani olisin satavarmasti ennustanut nauttivani tänäkin kesänä siitä kuuluisasta about 10 viikon vapaasta :D
Toisaalta väittäisin nauttivani tällä hetkellä jopa enemmän – ympäri vuoden! Ja onneksi on aina tuo tutkinto plan b:nä, koska niin, elämästä tai edes omista aivoituksistaan kun ei koskaan tiedä :D

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Kiitos parempaa kuin hyvää

”Hei kiva tavata, Anna, mie oonkin lukenut siun blogia!”

Myö oltiin viime viikonloppuna ystäviemme häissä, jossa moni kohtaaminen alkoi noilla sanoilla. Olin melkein hämmentynyt – en niinkään siitä, että useampi ihminen tiesi miut blogin tai muun somen kautta (en tarkoita itserakkaudella vaan sillä, että näitä polkuja pitkin päivän morsiamenkin kanssa olemme tutustuneet ja sitä kautta jatkumo muihinkin on ollut hyvin luonnollinen :D), vaan siitä, että alkaessani laskea, tajusin kirjoittaneeni viimeksi melkein kolme viikkoa sitten.

En jotenkin ole edes tajunnut, että tässä on vierähtänyt viime tekstistä jo näin hyvä tovi. Ehkä kun julkaisen Instaani jotain joka päivä, niin sitä jotenkin ajattelee ikään kuin olisi blogiaankin päivittänyt. En mie tiiä :D Kirjoitettavaahan miulla riittää ja paljonkin, mutta jotenkin kesä on tainnut viedä mukanaan. Toisaalta ei mielestäni ollenkaan huono asia tässä nykymaailmassa :)

Vai pitäisikö (pitäis!) todeta, että kesä lieveilmiöineen on vienyt mukanaan ;)

Joku ehti jo huolestua, onko kaikki hyvin kun blogitekstejä ei ole tullut. On, ja paremmin kuin hyvin. Miun vointi on edelleen ihan super ja olen niin kiitollinen jokaisesta näistä päivästä, kun pystyn ja kykenen puuhailla ns. normijuttuja :) Pikku-Matsonin hyvinvointi edellä toki, mutta tiiättekös, kun just tuo ajatus tuntuu kuin alitajuisesti parantavan omaakin hyvää oloani. Tiedän, että nyt saan, voin ja joissain asioissa täytyykin hidastaa, mutta en silti koe käyttäväni raskautta tekosyynä tai oikeutuksena mihinkään. Enemmänkin kuulostelen ja toimin jotenkin tosi ”aistien varassa”. Sitäkin kautta opin itsestäni jatkuvasti jotain uutta.

Ehkä tässä kesän aikana on myös melkein kuin huomaamatta tehnyt mieli mennä taas yhdenlaiseen omaan kuplaani. Samaa vauhtia kuin vatsa kasvaa, iskeytyy tajuntaani esimerkiksi se onnellisen mullistava ja mullistavan onnellinen sekä positiivista prosessointia vaativa asia, että tässä tosiaan mennään kulloisestakin kokoonpanosta riippuen viimeistä kesää yksin tai kaksin.  Ensi kesän mökkireissuille lähtiessä onkin suunniteltava ajomatkat ja -aikataulut ihan eri asioita huomioiden, ja vauvanvaatteita pyykätessä tajuan, että reilun kahden kuukauden päästä pääsen ihan oikeasti jo pukemaan niitä omalle lapselleni. Niin hullun hienoa! Absurdilta tuntuu myös ajatus siitä, että käyn enää kerran (!!) kotikotona Kitteellä ja mökillä Savonlinnassa ennen kuin mukana on myös varmasti tulevien isovanhempien ja enon silmäterä :D

Tätä kaikkea on ollut ihana fiilistellä omissa oloissa ja tuntoja lähimmille purkaen. Tässä on varmasti niin iso elämänmuutos käsillä, etten edes pysty käsittämään siitä vasta kuin pienen osan ja jotenkin asioita on ihana ”varjella” vain itsellään ja oman lähipiirin kanssa. Tuntuu ristiriitaiselta, koska samaan aikaan miulla on tuossa vieressä todella pitkä lista erityisesti raskauteen ja vauvantuloon liittyvistä asioista, joista kirjoittaa :D

Siispä jos jo muutenkin rönsyilen jutuissani, niin apua kun nämä vierähtäneet kolme viikkoa ovat selvästi synnyttäneet sisälleni joitain positiivisia patoutumia ja kirjoitustarpeita, ja tekisi mieli antaa tulla tekstiä kerralla ihan kaikesta :D Mutta nyt mie maltan ja rupean vasta seuraavassa postauksessani lyhentämään idealistaani sopivalta tuntuvasta aiheesta alkaen :)

.
Ihan oikeasti eikä yhtään ironisesti kesäaurinkoiset terveiset Kemistä, koska nyt täällä paistaa ja ns. ihan vähän jos nautin tästäkin!

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Siivu omakotitaloasumisen sydänarjesta

Kun vajaa vuosi sitten muutimme Kemiin, tai oikeastaan kun reilu vuosi sitten aloimme katsella kotia täältä, oli omakotitalo se mitä jo alusta asti lähdimme hakemaan. Taisimme tsekata myös pari rivaria ja yhden kerrostaloasunnon, joka esteettömällä merimaisemallaan oli tosi lähellä lumota meidät. Tai kyllä se lumosikin, mutta vastapainona olisimme joutuneet tinkimään aika monesta muusta asiasta. Asunto olisi ollut helppo niin hoidollisesti (toki koskaan ei voi tietää mitä ennakoimatonta kerrostalossakin voi tapahtua) kuin jälleenmyynnillisestikin. Neliöitä olisi ollut ihan kivasti ja niin, joko sanoin että vain muutaman metrin välimatka ja kaikki ikkunat merelle päin jätti jälkensä meidän molempien sydämiin aivan varmasti :D

Omakotitaloasumiseen liittyy aina omat riskinsä, jotka myö tiedostettiin heti alusta lähtien. Jos jotain tapahtuu, olet itse korjaamassa tai ainakin kutsumassa korjaajan. Takana ei ole taloyhtiötä, joka kattaa tietyt menot, ja talvella on tartuttava lumilapioon vaikka miten laiskottaisi. Okei, ensi talveksi meillä on jo tiukassa harkinnassa lumilinko, koska saimme todeta tuossa muutama kuukausi sitten, että se ei sittenkään taida olla vain turhake ja pelkkä pihakoriste täällä päin Suomea :D Mutta joka tapauksessa.

Omakotitalo oli meidän valinta myös sen vuoksi, että haluttiin molemmat että meillä on täällä oikeasti ”kunnon koti”, joka tarjoaa jo itsessään tekemistä. Kouvolassa asuessammehan meillä oli tapana lähteä about yhdeksänä kymmenestä viikonlopusta esimerkiksi mökille, jossa miehelleni riittää tekemistä kaikenmaailman teknisten laitteiden ja koneiden parissa metsätöitä unohtamatta. Ei meillä mitään konehallia tuossa pihalla seiso, mutta ymmärrätte varmasti mitä tarkoitan. Lämpimässä varastossa on askartelutilaa vaikkapa suksien ja pyörien huoltamiseen, ja silloin kun kädessä ei ole pihalla kola tai lapio, ruohonleikkuuta riittää varmasti. Onneksi tykätään molemmat hyötyliikunnasta! :D Noin yleisesti ottaen kotityöt meillä taitaa olla jakautuneet aika stereotyyppisesti, mutta ei meistä kumpikaan siitä kärsi. Ja ihan hyvin meiltä onnistuisi roolien vaihto, joskin mie saattaisin joutua vilkaisemaan johonkin ilmanvaihtokoneen ohjekirjaan muutaman kerran sillä aikaa, kun mieheni olisi vaikka jo tehnyt viikkosiivouksen tai valmistanut ruuan :D

Arki täyttyy helposti töistä ja iltaisin on kiva käydä liikkumassa tai levähtää, mutta harvoinpa ollaan todettu täällä viikonloppuisinkaan, ettei olisi mitään tekemistä. Eikä sen tekemisen perässä tarvitse juuri omaa tonttia pidemmälle liikahtaa :D Aiemmin kerrostalossa asuessamme ja siellä satunnaiset viikonloput viettäessämme olo oli usein vähän kuin tulisilla hiilillä, kun jotain olisi ollut kiva päästä puuhastelemaan. Okei, ainahan jotain olisi keksinyt, mutta pointti on juuri se, että myö kummatkin tykätään lepuuttaa mieltämme nimenomaan esimerkiksi pihatöiden parissa, mihin olemme omassa lapsuudessamme molemmat omakotitaloissa asuessamme kasvaneet. Kotona oleminen on meille ihan luksusta, ja on ihanaa että siitä olemme päässeet nauttimaan näin omakotitalossa asuessamme ihan täysipainoisesti. Toki tuohon takapihalle toivoisi aina rantasaunaa ja järveä, mutta se olkoon kenties haave tulevaisuudellemme :)

Ja vielä stereotypioihin nopeasti palatakseni. Mie suunnittelin syksyllä aikamoisia puutarhaunelmia, mutta onneksi mopo lähti keulimaan vain ajatuksissani. Tänä keväänä olen nimittäin saanut nauttia melkein (tarkennus luvassa tuonnempana :D) kaikkien viljelmieni onnistumisesta: kukkasipuleista on noussut hienoja tulppaaneita, huhtikuussa istuttamani orvokit ovat edelleen hyväkuntoisia ja viimeisimpänä isoin ilonaiheeni, eli pariin kertaan Instassanikin esittelemäni pinaatti! Ei hitsi, niin siistiä kun omasta penkistä voi vain napata syötävää! Tää on todella pientä monen muun puutarhurin palstoihin verrattuna, mutta itelleni niin iso juttu :D Pienenä oli ihan parasta laittaa kesäisin äitin kanssa kasvimaata (tai ainakin syödä sen satoa kuten mansikoita, herneitä, perunoita, porkkanoita…) ja kuka tietää jos tämä vuosi menisi itselläni vielä harjoitellessa ja ensi kesänä meilläkin nousisi pinaatin lisäksi myös jotain muuta. Kuten vaikka ne ruohosipulit, jotka näyttävät tällä hetkellä todella kitukasvuisilta – harjoittelemista miulla siis vielä riittää kun tällaisenkin peruspertsakasvin pystyn mokaamaan :D

Selityksen pinaattien keskeltä puskevalle tulppaanille löydätte Instastani :D

Ainakin tällä hetkellä ja tässä elämäntilanteessa tuntuu siis siltä, että tämä asumismuoto ja ihan jo itse talokin on juuri se, mikä meille oli tarkoitettukin. Ehkä voisin joskus kertoa vähän tarkemmin tämän kodin tarinaa tai lähinnä sitä, mikä kaikki sen ympärillä tuon tarkoituksellisuuden tunnetta korostaa :) Kodin ”seinien” lisäksi iloitsen päivittäin siitä, miten hyvä täällä on olla – arki tasapainoisesti jaettuine vastuineen sen sydämen muodostaa.

.
Ja sitten on kiva pihatöiden jälkeen ja miksei muutenkin istahtaa terassille ja ihastella, miten ne tulppaanit ovat kasvaneet näyttäen kivalta (ainakin hetken) rikkaruohottomassa kukkapenkissä, ja kuinka piha on kuin uusi aina nurmenleikkuun jälkeen.

Nimenomaista sydänarkea parhaimmillaan <3

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Raskaushierontaa ja hengailua golfpallon päällä

Ihana tunne! Pari viikkoa vaivannut iskias/piriformis/mikäliekipu on vihdoin helpottanut. Tai alkoi helpottaa oikeastaan jo viime viikon loppupuolella, mutta ajattelin ettei nyt nuolaista ennen kuin tipahtaa: olisin periaatteessa voinut kirjoittaa tämän tekstin jo vaikka torstaina, mutta päätin ottaa varman päälle. Nyt eletään tiistaita ja edelleen kipu on koko ajan enemmän ja enemmän muisto vain.

Tiedätte, että kävely on yksi henkireikäni. Vähän niinku että viekää vaikka kaikki, kunhan kävelekykyni jätätte. Entäs sitten kun homma meinasikin mennä lähes päin vastoin? Pari viikkoa oli nimittäin todella helvetillistä, ja kotona linkatessa taisi muutamaan kertaan päästä kyynelkin kovan kivun takia.

Ensin otin käyttöön omalla mittapuullani järeät aseet, eli venyttelyn. Kun sekään ei auttanut, aloin ihan tosissani etsiä jotain ulkopuolista tahoa avukseni. Instassani kerroinkin jo, että seuraava vapaa aika äitiysfyssarille olisi ollut juhannusviikolla ja osteopaatteja ei lähimmän 100 kilometrin säteeltä löydy. Tuossa vaiheessa saattoi vierähtää jo muutama kyynel lisää ja hetken kirosin, että mitä hittoa myö asutaan täällä Kemissä eikä vaikka pääkaupunkiseudulla, jossa voisi melkein valita mille vastaanotolle kävelee (pun intended) ja milloin.

Onneksi kuvioihin tuli some, ja kuin tyhjästä eteeni pompsahti doulaksi opiskeleva torniolainen Laura Kuru. Mielenkiinnosta klikkasin hänen instaprofiiliinsa, enkä ollut uskoa silmiäni, kun palvelutarjonnassa oli maininta myös raskaushieronnasta. Muutaman viestinvaihdon jälkeen (jotka olivat tyylilleni harvinaisen suorasukaisia: ”Uskotko, että raskaushieronta auttaa vaivaani? Toivon rehellistä vastausta, koska vaikka tykkään yli kaiken kaikista hoidoista, tämän kivun kanssa en jaksaisi vain huvikseni lähteä testailemaan eri menetelmiä.”) kotikäyntihoitoaika oli varattu seuraavalle päivälle.

Laura tuli meille torstaina ja otti kroppani käsittelyyn. Googlettelujeni ja raskaana olleiden äitien kanssa vaihtamieni ajatusten perusteella tekemäni diagnoosi piriformiksesta oli osunut harvinaisen oikeaan. Hoitopöydällä maatessa ja pakaran sekä siitä heijastelevan kivun valtaaman koko jalan käsittely sattui ihan pirusti. Jossain vaiheessa tuo kipu kuitenkin muuttui lämpöaalloiksi ja huomasin, että jotain alkoi tapahtua. Reilun 75-minuuttisen jälkeen hoitopöydältä noustessani olin vähintään pöllähtänyt rentoutumisen lisäksi myös siksi, että ensimmäistä kertaa pariin viikkoon saatoin varata painoa spontaanisti myös oikealle jalalle, ja etteivät askeleet tuntuneet enää kuin puukoniskuilta.

#treenillä 8)

Raskaushieronnan lisäksi sain Lauralta myös kullanarvoisia vinkkejä sekä kivunlievitykseen että loitollapitoon. Venyttely ei kuulemma olekaan se paras vaihtoehto, vaan kipupisteen täsmällinen käsittely: samana päivänä kaiveltiinkin varastosta golfpallo, jonka päällä olen hengaillut (kuulostaapa ihanan rennolta, mutta totuus on tarua ihmeellisempää ;)) lähes päivittäin. Laura myös kehotti kävelemään kivusta huolimatta, mutta toki kroppaa kuunnellen. Aivan kuten itsekin olin ajatellut: liike on lääke ja pahinta olisi jäädä paikalleen – se kun saa kehon yleensä vain entistä pahempaan jumiin. En siis väitäkään, että joku tietty hoito olisi viisastenkivi kipujen selättämiseen, mutta ainakin selvää apua siitä voi olla. Uskon, että tämän omankin vyyhtini aukeaminen on lopulta monen tärkeän pienen osasensa summa :)

Mutta summa summarum: viikonloppuna meillä oli ystäväperhe kylässä, ja voi vitsit myö päästiin kuin päästiinkin jo etukäteen suunnittelemillemme vaunulenkeille kävelyvauhdista tai -matkasta tinkimättä! Olin nimittäin about viikko sitten ihan valmis hylkäämään jo nekin, ellei sitten olisi puhuttu tosiaan jostain rehellisesti kehoani kuunnellen tehdyistä vartin pyrähdyksistä. Pun intended jo toistamiseen, mutta se sallittakoon kun huumoriakin tähän asiaan liittyen alkaa pikkuhiljaa löytyä ;)

Sanoisin, että raskauden tähänastisesti pahimmat vaivat on nyt koettu ja kärsitty. Toisaalta ihan hyvä saada välillä muistutuksia siitä, ettei mikään asia ole itsestäänselvyys. Ei edes se kävelykyky. Ja siis onneksi, onneksi otin Lauraan yhteyttä! En ole saanut tästä tekstistä euroakaan, ja jälkikäteen ajateltuna hoidon hinta oli häviävän pieni siihen nähden, millaisen helpotuksen se toi. Huippua, että odottavillekin äideille on olemassa tällaisia palveluita, ja hitaasti mutta varmasti myös täällä päin maata.

.
Ja tiiättekö, ihan joka päivä tuon kivun kourissakin olin vain niin suunnattoman onnellinen, ettei mitään järkeä <3 Ei ole nimittäin itsestäänselvyys, että ylipäätään saan niitäkin kokea.

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa