Anna Huhtilainen

Päänavigointi

Yleinen

Puhtaalta pöydältä, aiemmasta mitään pakoon lähtemättä

Olemme olleet kemiläisiä nyt viikon ja muutaman päivän. Ok, tuota kemiläisyyttä täytyy vielä hieman makustella, mutta kyllä se sieltä jostain alkaa kuitenkin jo tulla ;) Eilen aivan ihanan ystäviemme hääviikonlopun jälkeen lentokentältä kotiin tullessamme tuntui siltä, että ihan oikeasti tullaan kotiin, eli yhtä askelta lähempänä ollaan jo :D

Tässä muutto- ja kotiutumisasiassakin olen taas saanut kohdata hyvin monenlaisia ihmisiä, tai ainakin heidän asenteitaan. Siinä missä monet ystäväni ja tuttavani ovat hehkuttaneet uutta alkua ja sen luomia mahdollisuuksia, olen saanut myös joitain kommentteja kirjaimellisesti Perämeren no-siitä-reiästä :D Joo, huumoria, kyllä, mutta silti aika mielenkiintoinen ensireaktio. Vaikka Kemistä tuskin saa leivottua mitään kaikille maailman täydellisintä paikkaa (toisaalta, saako mistään tai onko sellaista edes olemassa?), niin itse miettisin pari kertaa ennen tuollaisen mielipiteen laukaisua. Etenkin tässä tilanteessa, kun aiemmat piirimme ja ennen kaikkea perheemme sekä muut läheisemme – oikeastaan koko aiempi elämämme – ovat satojen kilometrien päässä. Vaikka noiden kommenttien antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, niin kyllähän ne aina jollain tasolla jäävät kaikumaan omaan mieleen, halusipa tai ei.

Parasta on kuitenkin oma vahva tunne tämän kaiken ”oikeellisuudesta”. Siihen tuollainen peereikäilijä saattaisi todeta, että alkuhuumaa. Mutta tiedättekö mitä? Entä jos vaikka olisikin – sillä ei ole mitään väliä! Miulle ensivaikutelma ihmisistä, asioista, paikoista ja kaikesta niiden väliltä merkitsee aina tosi paljon. Toki ajansaatossa se voi muuttua, mutta alkufiilikset ovat silti aina vahvimpia tai ainakin sellaisia, jotka ohjaavat oman ajatteluni suuntaa.

Ainakin meidät Kemi on ottanut todella hyvin vastaan: ensimmäisenä tietysti oma ihana koti. Toisekseen mielenkiintoiset työt ja niiden mukanaan tuomat ihmiset ja muut kontaktit. Harrastukset, Kouvolan vuosien jälkeen pitkästä aikaa veden äärellä oleminen ja luonto ylipäätään. Ulko-ovelta lähtevät lenkkipolut ja pienet mustikkamättäät. Vieläkin todella pitkä päivä, eli valoa niin aamuin kuin illoin. Lentokenttä muutaman kilometrin päässä, oma rauha ja sopivan eloisa asuinalue sopusoinnussa keskenään, osittain jo kasvotutuiksi tulleet naapurit ja vakiintumaan alkavat ruokakauppareitit. Silti vielä paljon uusia kadunkulmia ja oikoreittejä opittavaksi niin tälle kuin varmasti monelle, monelle tulevallekin päivälle. Jos nyt näpyttäisin kaiken ajatuksenvirtani tähän, päätyisin lopulta tiivistämään kaiken näin: oikeastaan siis ihan kaikki, mitä ihminen arkeensa tarvitsee. Ja paljon enemmänkin, tiedän sen ja olen kiitollinen.

.
Toki välimatka entiseen on fyysisesti pitkä, mutta henkisestihän näitä lopulta onneksi mitataan. Puhtaalta pöydältä, aiemmasta mitään pakoon lähtemättä, on ollut uskomattoman kevyt aloittaa!

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Jospa ongelma onkin uusi mahdollisuus?

Miulla on pieni ongelma. Tai itse asiassa väärin, miulla ei ole ongelmaa, vaan ainoastaan muuttunut tilanne, joka kyllä ratkeaa pienellä pohdinnalla ja uudella asennoitumisella.

Kuten tiedätte, niin about viimeisen vuoden ajan olen käynyt muutamia salitreenikertoja lukuunottamatta pääsääntöisesti pumpissa ja spinningissä. Yleensä vielä tiettyinä päivinä ja tietyillä tunneilla: Kouvolassa ei edes tarvinnut vilkaista jumppa-aikatauluihin, kun muistin kyllä missä olla ja monelta. Kesän mittaan Kemiin muuton alkaessa lähestyä, rupesin selailemaan paikallisten salien (joita muuten on täälläkin paikkakunnan kokoon nähden paljon!) ryhmäliikuntatarjontaa. Olin jotenkin sulkenut silmäni kaikelta muulta paitsi pumpilta ja sitäkin enemmän spinningiltä.

En tiedä onko tässä kyse jostain maantieteellisestä suosikkituntien erosta vai mistä, mutta täällä Kemin saleilla tarjotaan spinniä keskimäärin kaksi tuntia viikossa. Toki on sitten virtuaalitunnit joilla voi polkea käytännössä milloin tahansa, mutta liveohjattuihin spinneihin tottuneena… Pari tuntia viikossa tuntui jotenkin ihan naurettavan vähältä siihen nähden, että Kouvolassa kävin tunneilla keskimäärin viitenä päivänä viikossa.

Eka miulle iski ajatus, että no mitäs mie sitten teen? Seuraavaksi mietin, että no kai niitä livetunteja tulee lisää sitten syksylukkareihin, kun kemiläistekin kaivautuu rannoilta takaisin treeneihin. No nyt kun syyslukkareita on alkanut tipahdella, niin tuo pari spinnituntia viikossa näyttää olevan edelleen aika vakio. Siis mitä ihmettä?! Ainakaan spinningtuntien määrä ei siis tule ratkaisevasti vaikuttamaan siihen, minkä paikan täältä uudeksi kotisalikseni valitsen. Jossain vaiheessa mietin ihan tosissani, josko ostaisin kotiin oman sisäpyörän. Se ajatus on edelleen olemassa, mutta vielä en ole suin päin ryntäilemässä kaupoille.

Tässä kun on ollut aikaa miettiä kaikenlaista, olen pohtinut, että miksi olen niin jämähtänyt ajatukseen spinningistä? Okei, se on sellainen laji, josta oikeasti tykkään ihan sydämeni kyllyydestä, kun voi antaa vain mennä ja tehdä mitä ohjaaja sanoo ja hiki on taattu. Ja saa istua, hahhah! ;D Mutta sitten toisaalta: mitä kaikkia kivoja treenejä suljen samalla pois ja toisaalta onko pelkästään yhden lajin pariin jumahtaminen lopulta edes kovin tarkoituksenmukaista? Sitä paitsi kun niihin kaikenlaisiin merkityksiin ja tarkoituksiin uskon, niin jospa tämäkin on taas universumin lähettämä viesti siitä, että nyt on aika laajentaa repertuaaria ja tehdä vähän jotain muutakin ja monipuolisemmin kuin pelkästään polkea sitä pyörää, joka ei edes kulje eteenpäin?

Nyt mennään torstai-illassa, ja tälle viikolle maanantaisen spinningin lisäksi on mahtunut jo muun muassa salitreeni ja ensimmäinen virtuaalituntini koskaan kahvakuulaillen. Havaintoni on, että kokonaisvaltaiseen hyvään oloon vaikuttaa jotain yksittäistä lajia enemmän se, että pääsen ylipäätään liikkumaan!

.
Siispä ekstin alkuun palatakseni: ongelma vai sittenkin uusi mahdollisuus? Koska mie en pääse niitä jumppalukkareita viilailemaan oman mieleni mukaiseksi, valitsen jälkimmäisen :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Onni on uudessakin kodissa

Olen kuullut ”Onnea uuteen kotiin!” -toivotuksia viimepäivinä ilahduttavan paljon (ja toivottavasti muistanut/huomannut vastata niihin kaikkiin!). Kiitos niistä – miulla on sellainen olo, että ihan läheistemme lisäksi tosi monen ihmisen ajatukset ovat olleet meidän muutossa mukana. Se tuntuu tosi hyvältä, välittävältä ja kannattelevalta :)

Ja voin sanoa jo nyt muutaman päivän perusteella otsikon mukaisesti, että onni on uudessakin kodissa. Näiden päivien aikana on tullut pohdittua tosi paljon myös mennyttä ja sitä, miten hyvä Kouvolan kodista oli lähteä: eikä vähiten siksi, että se asunto oli todellakin hyvä paikka asua ja elää. Meistä kumpikaan ei lähtenyt sieltä ovet paukkuen tai ikävin ajatuksin. Päin vastoin! Kodissamme oli niin hyvät energiat, että oli ilo pitää sitä hyvänä loppuun asti ja nyt luovuttaa uusille omistajilleen!

Pohdiskelin myös sitä, että taisi olla oikeastaan onni sekin, että tämä maisemanvaihdos kaikkineen tapahtui lopulta aika nopeasti. Entä jos myö oltais tiedetty tästä jo vuosi sitten? Tuskin oltaisiin hankittu isompaa asuntoa ja viihdytty (ja mahduttu :D) entistäkin paremmin. Entä jos myö oltais tiedetty tästä jo viime jouluna? Oltaisiin varmaan eletty vain tätä tulevaa elokuun alkua varten ja sitä odotellen. Nyt kun kaikki tapahtui ihan muutamassa kuukaudessa, oli sopivasti aikaa järjestellä käytännön asiat ja henkisestikin valmistautua ajatukseen kauas muuttamisesta. Mutta hetkeäkään ei tullut heitettyä hukkaan elämällä sitkua tai mutkua. Niitäkin kyllä elettiin joo, mutta sillä tasolla, että nyt karsin näitä tavaroita, niin sitku avaan Kemissä tämän laatikon, niin ensimmäisenä ei tule ihan kamala tuska, että mihin tämän tai tuonkin säilön ;)

Onni ei ole siis pelkissä seinissä, vaan elämisessä. Ja tippaakaan vähempään en tyydy tässä uudessa kodissammekaan: kuluneet kuukaudet ovat taas kerran näyttäneet monellakin tapaa sen, että elämä voi yllättää milloin tahansa, suuntaan tai toiseen. Koska en voi ennustaa myöskään eteenpäin edes sinne ensi jouluun saati vuoden päähän, valitsen elää tänään. Kaikki puitteet ja reunaehdot siihen ovat kohdillaan ja loput on kiinni – niin perinteisesti – itsestäni ja omasta asenteestani. Ja arvatkaa miten olen oppinut, ettei kyseessä ole pelkkä klisee?

.
Elämällä.

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Muutto karsii taakkaa myös omasta mielestä

Hyvää huomenta viimeisiltä aamukahveilta Kouvolasta! Tämä muuttohan se tässä puhuttaa, vaikka joo kyllä itsestänikin tuntuu aina välillä että vähän on jo levy jäänyt päälle :D Mutta nyt on näin ja tuntuisi melkein teennäiseltä kirjoittaa tässä hetkessä jostain muusta kuin parhaillaan meneillään olevasta elämänmuutoksesta – etenkin, kun se on just nyt ja tässä, ihan muutaman tunnin päässä!

Miusta on aina jännä, kun joku häitä suunnitellessaan tai raskautensa julkistaessaan vannoo, että: ”Ei tästä mitään hää-/mammablogia tule!” Totta kai siitä tulee, olisi melkein hassua jos ei tulisi! Pian sitten kirjoitetaankin, että: ”Oho, onpas tullut juteltua paljon nyt näistä häistä/tulevasta vauvasta, mutta se lienee ihan luonnollista.” Nimenomaan, ja just sen takia en ole halunnut itse lähteä siihen, että olisin vannonut juttujeni olevan paljonkin jotain muuta kuin Kouvolaa, Kemiä tai jotain niiden väliltä. Heti kun tämä asia oli julkista, niin tiesin kyllä, mihin tekstini tulevat pitkälti liittymään ainakin jollain tasolla. Kirjoittaminen on edelleen yksi parhaista tavoistani prosessoida asioita, ja niinpä tämä on just niin muutto- tai ei muuttoblogi kuin miusta kulloinkin sattuu tuntumaan ;)

Kerrankin saa pukeutua samoihin (lempi)vaatteisiinsa päivä toisensa jälkeen sillä verukkeella, että ”muut on jo pakattu” ;D

Mitä muuta tämä muutto on tuonut mukanaan kuin tavaroiden karsimista, pakkaamista ja uuden odotusta? Viisas tuttavani kirjoitti miulle eilen, että: ”Uusien juttujen myötä löytää vielä tämänkin ikäisenä itsestään piirteitä, jotka oikeasti taitaa tietää, mutta joita ei ole pysähtynyt tarkkailemaan ja joita ei ehkä ole halunnut myöntää.” Tuo oli niin napakymppi! Tämä muuttoprojekti jo tähän asti on nimittäin opettanut paljon muutakin kuin tavaratetristä banaanilaatikoissa.

Viimeviikkojen aikana olen saanut ja voinut kumota joitain päähäni pinttyneitä uskomuksia itsestäni: muutto on siis hyvä hetki karsia tavaroiden lisäksi ylimääräistä taakkaa myös omasta mielestä. Olen aina ajatellut olevani huono organisoimaan asioita: okei, mestari en ole vieläkään, mutta kuljetusfirman varaamisesta asioiden aikatauluttamiseen kaikki on mennyt ainakin tähän asti hyvin nappiin. Olen tehnyt itselleni eri päiville mahdollisimman loogisia listoja hoidettavista asioista. Kaikissa aiemmissa muutoissa on iskenyt aina viimehetken turhautuminen, jolloin tavaraa on lennellyt epämääräisiin laatikoihin, säkkeihin ja milloin minnekin, koska en vain ole enää jaksanut. Okei, kyllä meillä on nytkin lähdössä muutama laatikko ”sälää”-merkinnällä, mutta ainakin noin suunnilleen muistan, mitä ne sisältävät. Ja onhan tässä tosiaan vielä tuonne iltapäivään aikaa, mutta teen parhaani vetääkseni tämän homman tyylikkäästi loppuun asti ;)

Ja kuten elämä yleensä, opetteluahan tämäkin on. Seuraavalla kerralla jos ja kun muutamme, en esimerkiksi pakkaa kertakäyttöastioita melkein ensimmäisenä (saattaisi olla tarvetta vielä muuttopäivänäkin ja etenkin silloin :D) tai luota siihen, että helteet jatkuvat loputtomiin ja heitä kaikkia tennareitani jo hyvissä ajoin joihinkin noista about 50 banaanilaatikosta (kas kummaa, pohjoiseen on luvattu reilusti viilenevää ja vesisadetta, mutta kai siellä noissa kangaskengissä kulkee :D).

Tältä näytti viimeinen ilta tästä kodista <3

Huomenna täytän 29 vuotta ja veikkaan, että tämä synttäripäivä jää vähintään yhtä ikimuistoisena mieleeni kuin vaikka lapsuudesta se, kun äiti oli kutsunut yllärinä juhliini lähitalliltamme muutaman ratsastajan hevosineen ja myö oltiin kavereideni kanssa aivan täpinöissämme! Uskon, että uuden oman kodin näkeminen ensimmäistä kertaa livenä kipuaa aika hyvin näiden erityisen hyvin muistiin jäävien kokemusten sarjaan ;)

.
Aurinkoista loppuviikkoa! :) Kuullaan seuraavan kerran Kemistä käsin – niin jännää!

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Juuri tätä varten!

Kun on yhtäkkiä luopumassa siitä, minkä jollain tavalla kuvitteli olevan ei ikuista, mutta pitkäaikaista, olo on aika tunteikas. Haikea, innostava, mielenkiintoinen, odottava, yllättävä. Tuntuu jotenkin siltä, että hei, tätäkö varten sanotaan, että jokainen päivä tulisi elää kuin viimeinen? Ja siltä, että juuri tätä varten! Elämä on jatkuvaa muutosta ja jos mitään muuta en ole vajaan 30 vuoden aikana tajunnut, niin sen, että itsestäänselvyyksiä tai prikulleen omien ajatusten mukaisia suunnitelmien toteutumisia ei ole. Elämä yllättää niin usein suuntaan ja toiseen.

Kun ydinperhe on, niin se on. Mutta ei ollut, vaan vanhempamme erosivat.

Omista vanhemmista ei tarvitse luopua kuin joskus reilusti keski-ikäisenä tai sen ylittäneenä. Se ikä tulikin puoliksi jo 18-vuotiaana, kun meidän isä kuoli.

Kun alan nyt opiskella opettajaksi, opettajana tulen aina toimimaan ja opettajan ammatista tulen eläkkeellekin jäämään – onhan tämä ollut aina unelmani! No, ennen kuin ensimmäinen opiskeluvuoteni yliopistossa oli tullut päätökseensä, olin itse tullut päätökseeni: tuosta unelmasta ei tarvitse kokonaan luopua, vaikka se oli kuin itsestään jo päivittynyt ja muuttanut muotoaan.

Olen nyt 22-vuotias, eli oikeasti aikuinen ja tiedän, että haluan asettua pysyvästi Joensuuhun. Reilu vuosi isomman asunnon ostamisesta ja kuvioihin ilmestyi jotain omaa ”aikuisuuttani” ja periaatepäätöksiäni suurempaa ja pian yhteinen tarinamme jatkuikin Kouvolassa.

Okei, tämä Kouvola onkin ihan kiva paikka ja elämä täällä on lähtenyt rullaamaan tosi mukavasti! Täällähän voisi viihtyä vaikka pidempäänkin! Katsellaan isompaa asuntoa ja kun se oikea osuu kohdalle, hankitaan se. Hankittiin, ollaan eletty ja oltu onnellisia. Pohdittu, punnittu, päätetty. Nyt alle vuosi muuttopäivästämme tämä pidempiaikainen kotimme-to-be onkin irtaimistoltaan paketissa ja kohta kanssamme jälleen uudessa osoitteessa. Tämä olisi tuntunut vielä puoli vuotta sitten tosi kaukaiselta, mutta nyt päivä päivältä yhä innostavammalta!

Ja mitä kaikkea muuta sitä onkaan elämän aikana tullut vannottua, että ei koskaan tai tätä aina ja ikuisesti. Tai että kun nyt on näin, niin näin tulee aina olemaan. Sen vuoksi sanoisinkin jokaisen edellisen esimerkkini päätteksi vielä, että onneksi. Pois lukien tietysti tuo meidän iskän kuolema, joskin se on entistä vahvemmin opettanut pientenkin asioiden merkityksellisyyttä ja kiitollisuutta jokaisesta uudesta päivästä. Voi kuulostaa hullulta, mutta elämän rajallisuuden näin läheltä nähtyäni olen pian 11 vuoden ajan joka aamu herätessäni sanonut mielessäni kiitoksen tuonne jonnekin.

Kaikille, jotka epäröi :) Jostain syystä tämän Instasta nappaamani kuvan lähde ei näkynyt ottamassani screenshotissa, mutta joku fiksu ajattelija on taas selvästi ollut asialla ;)

Asioita ja niiden kulkua on helppo suunnitella, mutta suunnitelmista puuttuu aina se elämisen ja oppimisen osuus. Jos ja kun jo yhden päivän aikana voi tapahtua kaikkea muuta kuin aamulla on itse suunnitellut, on hyvin luonnollista, että niin tapahtuu elämässä vähän isommassakin mittakaavassa.

.
Suunnitelmia, päämääriä ja elämänkulun etenemiseen liittyvä suuntaviivoja on hyvä olla, mutta niiden (toteutumiseen vievien polkujenkin!) suhteen on osattava olla salliva, sopeutuvainen ja vastaanottavainen. Itselle rehellinen ja utelias kääntämään yhtään kiinnostavan oloinen kortti. Se, mikä tuntuu itsestä hyvältä, on hyvä.

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka