Työt

Miulle ja yhdelle oppilasryhmälleni on muotoutunut perjantaiperinteeksi, että aloitettuani tunnin toivottamalla hyvää huomenta, eräs tyttö ryhmästä jatkaa ”vastaushuomenen” jälkeen toteamalla naurahtaen, että taas perjantai. Jep, siltä se miustakin aina tuntuu, että taas – vastahan myö viikko sitten tässä oltiin! :D

Tänään tosin oli poikkeus, koska suurin osa yläkoululaisista oli taksvärkissä ja tuntien uudelleenjärjestelyjen johdosta olin itse sekä ysien että kakkosten kanssa. Tuolta alakoulun päästä haluankin jakaa tähän perjantaihin kanssanne yhden niin arkisen, mutta suunnattoman hyvän ja merkityksellisen mikrohetken. Sellaisen, millaisia aina kohdalle sattuessa toivoisi voivansa pullottaa ja kaivaa esille silloin, jos itsellä tai jollain muulla sattuu olemaan vähän haastavampi päivä.

Olimme juuri lopettaneet kakkosten kanssa tunnin ja jäin odottamaan, että heistä kaikki liikahtavat varmasti välitunnille asti. (Onks pakko mennä välkälle kun on näin kylmä?! -mantra ei siis ole vain yläkoululaisten juttu ;)) Yhtäkkiä kuulin ihan vierestäni Anna!-huudahduksen, ja samassa eräs viime vuoden oppilaani kapsahti halaamaan niin isosti kuin tytön kädet ylsi. Hädin tuskin ehdin moikata ja halata takaisin, kun tyttö oli painanut poskensa vatsaani vasten ja sanoi: ”Saan näistä meidän halauksista niin paljon energiaa!”

Kyllä, nelosluokkalaiset tytöt ovat yhtä innokkaita halailijoita kuin mie itse, mutta tuossa tämänpäiväisessä oli jotain erityistä. Ja miten halaamista tai sen tarkoitusta itse sanottaisin? Juuri kuten tuo oppilas: halauksesta saa ihan valtavasti energiaa. Ja rauhaa, jota varmasti tänäänkin siirtyi sekä puolin että toisin ihan siinä muutaman sekunnin aikana. Positiivisessa mielessä pysähtyneessä, suunnattoman lämpimässä hetkessä.

.
Oppilaita kannattaa kuunnella ja heiltä kannattaa oppia. Etuoikeuteni on saada työskennellä lukuisten oivallusten ympäröimänä :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Jos ja kun lauantaiaamuna herätessä työasiat pyörivät mielessä, taustalla on tuolloin usein joku joko hyvässä tai ”huonossa” pohdituttamaan jäänyt, merkityksellinen asia tai tapahtuma. Arvaatteko, mistä tiedän? Siitä, että oppilaani saivat miut eilen tosi ylpeiksi ja vielä tänäkin aamuna heräsin hymy huulilla sitä miettiessäni :)

Perjantaisin koulullamme päivänavauksen pitää seurakunnan edustaja keskusradion kautta. Voin myöntää, etten joskus yhtään ihmettele miksi oppilaat(kaan ;)) eivät meinaa jaksaa keskittyä niihin, mutta välillä päivänavausten joukossa on ihan helmiä. Eilisaamu oli yksi hyvä esimerkki. Puhuja ei keskittynyt korostamaan jumalia ja jeesuksia tai muita nuorissa helposti ”ja seuraava!” -efektiä herättäviä henkimaailman asioita, vaan puhui hyvin yksinkertaisesti ja ymmärrettävästi pienten, kauniiden sanojen merkityksestä. Päivänavaus oli kestoltaan vähintään keskiverto, ehkä hiukan normaalia pidempikin. Siitä huolimatta kaikki kuuntelivat, ja jos miulle opettajana joskus tulee sellainen ”voisko hetken ja fiiliksen pullottaa” -tyyppinen olo, niin se oli muuten just tuossa!

Päivänavauksen päätyttyä myö ei ruvettukaan suorilta opiskelemaan, vaan hyvät huomenet toivotettuamme kysyin päivänavauksen innottamani oppilailtani, kuinka monelle on sanottu tänä aamuna jotain hyvää? Paristakymmenestä kädestä vain hälyttävän harva nousi ylös. Itse totesin, että miusta oli ihana aamulla, kun mieheni herättyään kysyi, miten minua nukutti. Tuli heti päivän alusta asti tosi välitetty olo.

Toistin äskeisen kysymykseni uudestaan, ja nyt jo suurimman osan käsi nousi pystyyn. ”Hei kyllähän äiti toivotti hyvää huomenta, kun tuli herättämään! Kai senkin vois siis laskee tähän, kun siitä tuli kiva olo?” Nimenomaan! (Ja pienet sisäiset hurraat tähän!)

Seuraavaksi kysyin, kuinka moni on jo sanonut jotain hyvää toiselle tänään? Käsiä oli pystyssä taas vain sen verran, että jo tämän oppilasryhmäni suulauden tuntien, en oikein meinannut uskoa tulosta – varmasti välistä on joku hyväkin sana lipsahtanut ;) En tarkalleen muista, minkä esimerkin omasta aamustani tähän väliin annoin, mutta muistelen, että kerroin toivottaneeni kollegalleni hyvää työpäivää. Ainakin hymyistä päätellen siitä tuli meille molemmille kiva perjantain startti.

Toistin taas äskeisen kysymykseni uudestaan, ja taas suurimman osan käsi nousi pystyyn. ”Hei sanoin aamupalapöydästä noustessani kiitos! Itse asiassa kyllähän mä kiitän aina pöydästä lähtiessäni, en oo tajunnutkaan!” Nimenomaan! (Ja taas hurrasin!)

Opettajana arvostan todella korkealle juuri tällaisia hetkiä. Se ei välttämättä ole mikään äikän kielioppisääntö, jonka perille mentyä olen tyytyväinen tai koen onnistuneeni työssäni. Usein asia tai hetki tai mikä tahansa mikroskooppisen pieni oivallettu juttu saattaakin olla sinänsä ihan kokonaan oppiainerajan ylittävä, mutta voin myöntää – mielestäni paljon relevantimpi asia elämää kokonaisuudessaan katsoessamme. Inessiiveillä tai elatiiveilla voi toki knoppailla aina, mutta hyvän huomaamisen ja levittämisen vierellä se on vain lisäarvo.

Ja kyllä, olen edelleen sitä mieltä, että vielä joku päivä mie tulen opettamaan oppiainetta nimeltään tunnetaidot. Miten, missä ja milloin, sitä en vielä tiedä, mutta ei sillä niin väliä. Pohjatyötä on ilo päästä tekemään jo nyt :)

.
Oikein mukavaa ja hyväntäyteistä viikonloppua siulle! :) Ja omalta osaltani kiitos eiliselle päivänavauksen pitäjälle, joka pohjusti oppilaideni kanssa käymämme hyvän pohdinnan!

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka