Anna Huhtilainen

Päänavigointi

Työt

Syitä seurauksien takana

Vaikka elämäntilanteeni töidenkin suhteen on muuttunut, opettajuus minussa säilyy varmasti ihan hamaan tappiin asti :D Opettajuutta on itse asiassa tosi mielenkiintoista pohtia nyt vähän eri näkökulmasta, kun en enää toimi kyseisessä ammatissa päivittäin tai lähes päivittäin. Tuntuu, että nyt mieleeni mahtuu opettajuuteen liittyviä ajatuksia muutenkin kuin kuluneen työpäivän asioiden osalta. Toki mahtui jo aiemminkin, mutta koska oma ajattelu peilaa omiin kokemuksiin, peilaa se voimakkaimmin kulloinkin meneillään oleviin sellaisiin. Ehkä kuvailisinkin tämänetkistä opettaja-ajatuskapasitteettiani väljyytenä, jota nykyisin tekemäni lyhyet sijaisuudet eivät kovin tukkoon ehdi vetää :)

Viimeisimpinä keskiviikkoina olen jutellut Instassani @annahuhtilainen #opejuttuja. Ajatus lähti siitä, kun muutama viikko sitten kerroin stooreihin saaneeni viimevuotiselta oppilaaltani viestin, että hänellä on ikävä (<3). Siinä sitten puhelin muutakin opettajuudesta ja seuraajiltani alkoi sadella viestejä, että näitä juttuja lisää! Ok, my pleasure, koska sanottavaahan miulla riittää :D Aihetoiveita on tullut ihan superisti – kiitos, kaikki olen ottanut ylös!

Tänään kuitenkin tuntui siltä, että minuu kirjoituttaa enemmän kuin kamerallepuhututtaa :D Niinpä tämän viikon #opejuttutuokio tapahtuu täällä blogissa ja kommentteja ja viestejä otan taas mielelläni vastaan ihan mitä kautta tahansa (koska tiedän miulla olevan Intassa paljon seuraajia, jotka eivät blogiani aktiivisesti lue :))

Aihe on erään seuraamani toivoma: miten suhtaudun häirikköoppilaisiin?

Okei, haluan aloittaa esittämällä pari kysymystä. Nämä eivät ole siis aiheen ehdottajalle, vaan ihan yleisesti pohdittavaksi: keneen? Ja kenen mielestä?

Häirikkö? Vai sittenkin voimakkaasti tunteva, huomiota kaipaava tai sitä vaille jäänyt lapsi? Itsehillintää vielä opetteleva tai sellaisessa kodissa kasvanut, missä kukaan ei ole ollut kyvykäs näyttämään esimerkkiä tunteidensäätelystä? Niinpä. Lapsen häiriökäyttäytymisen takana piilee paljon muutakin kuin tahallista opettajan pinnan kiristämistä ja luokkakavereiden piinaamista. Kun lapsen otsaan on kerran lyöty häirikön leima, on hän alkanut uskoa kuulemaansa ja sitä kautta toimia kuten häirikön oletetaan käyttäytyvän.

Ja sitten. Kuka on pätevä sanomaan, mitä joku toinen on? Sydäntäsärkevimpiä kokemuksia omassa opettajan työssäni ovat olleet ne hetket, kun esimerkiksi välitunnilla on syntynyt konfliktitilanne ja syyllinen – tai ainakin sellaiseksi oletettu – on ollut tiedossa jo ennen kuin asiaa on edes kunnolla alettu selvitellä. ”No se ja se siellä aina muulloinkin riehuu ja tekee kaikkea typerää. Se siellä on kuitenkin taas ollut asialla!” Ok, ”se” on saattanut olla asialla kyllä, mutta seurauksien lisäksi täytyisi miun mielestä ratkoa syitä. Etenkin niitä. Miksi ”se” ajautuu kerta toisensa jälkeen samankaltaisiin tilanteisiin? Mistä hermojen menetys johtuu? Miksi kyseisen lapsen on helpompi puolustaa itseään aggressiivisesti toisen kimppuun käymällä kuin asioista keskustellen? Millaisia toimintamalleja erimielisyyksien ratkaisemiseksi lapsi on kotonaan nähnyt?

Jatketaan välituntiesimerkin parissa. Aikuiselle on aina helppo ratkaisu hypätä paikalle kuin myrskynmerkki ja ottaa asia on näin, koska minä sanon niin -mentaliteetti käyttöön. Puhuttelu hänelle, joka on ilmeisimmin tilanteen takana, mutta oikeasti ehkä kaikista heikoin ja puolustuskyvyttömin. Hänelle, joka on taas kerran huutanut hätähuutonsa täysin kuuroille korville. Yksi ongelma on taas vanhaan totuttuun tyyliin maton alle lakaistu, mutta ei missään nimessä ratkaistu. Loppuvälitunti menee sitten kaikilla kengänkärkiä katsellen ja kellonsointia odotellen. Kaikki hieman hämillään, erityisesti ”häirikkö” mainettaan korostettuna, mutta veikkaisin, että pohjimmiltaan todella peloissaan.

Entäpä, jos itse välituntivalvojana oletkin ainut aikuinen, jolta lapsi tietää päivän aikana saavansa huomiota? Jos lapsi kokee, ettei kukaan välitä, tavalla tai toisella edes koulussa hänen on huomio saatava. Ja sen lapsi myös osaa ottaa. Entä jos raivoamisen sijaan fyysisesti kyykistyisit lapsen tasolle, katsoisit häntä silmiin ja sanoisit, että välität yhtä lailla hänestä kuin kaikista muistakin oppilaista, ja että juuri sen vuoksi tilanne on nyt selvitettävä. Olisit itse esimerkki keskustelevasta, luotettavasta aikuisesta. Veikkaan, että jo tämä suhtautumistapa hätkähdyttäisi lasta hyvällä tavalla ja saisi hänet kuuntelemaan asiasi tehokkaammin kuin huutaminen. Eli se sama malli, johon hän on tottunut kerta toisensa jälkeen. Ja ilmeisen tehotonkin, koska käytös ei ole ottanut muuttuakseen.

Naaman osalta historian havinaa, tarrat sen sijaan aina ajankohtaiset! :D

Harmittavan tiukasti tässä meidän systeemistämme toimii se, että huomiota saa viimeistään ”negatiivisin” keinoin, jos ei muuten. Ja jos lapsen kotoa näkemä esimerkki on se, että huutaminen, raivoaminen tai jopa fyysinen väkivalta on keino huomion saamiseksi, ei tarvitse pitkään pohtia, mitä tapoja hänen on luonnollisinta ottaa itsekin käyttöönsä. Aikuisena tulisi ymmärtää se, että lapsi ei koskaan  ole (tai jos on, niin ainakin hyvin harvoin!) pohjimmiltaan paha, vaan hän toimii täysin omien voimavarojensa, kykyjensä ja resurssiensa puitteissa. Eihän myö aikuisetkaan osata tehdä mitään sellaista, mihin ei ole koskaan nähty esimerkkiä tai mitä ei olla saatu harjoitella turvallisessa ympäristössä. Ilman pelkoa siitä, että jos kerran mokaan, niin koko peli on taas menetetty ja asema silmätikkuna vain voimistuu.

Jos sydäntäsärkevimmät kokemukseni liittyvät näihin ”häirikköihin”, niin samalla lailla myös kaikista palkitsevimmat. On uskomaton tunne, kun saat lapseen keskusteluyhteyden ja hän pystyy puhumaan asioistaan. Kun juttutuokionne päättyy siihen, että itkusta punaiset silmät katsovat suoraan päin ja lapsi kiittää siitä, että olet koko koulun ainut aikuinen, johon hän on koskaan voinut luottaa, ja joka on koskaan malttanut kuunnella häntä syyttämättä heti valehtelemisesta. Arvatkaapa, jouduinko selvittelemään kyseisen oppilaan kanssa enää jatkossa harmillisia tilanteita? Totta kai, mutta huomattavasti aiempaa vähemmän. Kun osasin jatkossa katsoa oppilasta ns. akuutilla hetkellä siten, että hän hoksasi että nyt on fiksumpi vetäytyä tilanteesta. Ja kun hän katseellaan vastasi, että haluaa olla luottamukseni arvoinen.

Meistä aikuisistakaan kenenkään ei tarvitse tai pidä olla yli-ihminen. Jokaisella kiehuu joskus yli, mutta siinä hetkessä onkin se ratkaiseva tekijä. Millaista esimerkkiä haluat näyttää? Ja ymmärräthän, että samat inhimillisen ihmisyyden piirteet kuuluvat ja ovat oikeutettuja myös lapselle? Näitä valta-asetelmia on joskus todella raastavaa katsoa, koska mietinpähän vain, että kuinka moni aikuinen sietäisi sitä, että häntä tultaisiin nuhtelemaan tai syyttelemään koska sinä olet aina aiemminkin ollut näissä hölmöilyissä mukana -tyyppisesti kollegoidensa keskelle?

Empatia ja sensitiivisyys eivät ole päänsilittelyä tai lässynläätä. Niiden täytyisi olla meidän kaikkien taitoja ja mikä tärkeämpää: tunteita, joissa jokaisen pitäisi tai olisi pitänyt saada kasvaa lapsesta lähtien. Jämäkkyyttä ja tarvittaessa napakkaakin otetta opettajilta tarvitaan ehdottomasti, mutta omaa pahaa oloaan lapsiin ei pitäisi missään nimessä purkaa. Sitä kuuluisaa lujaa lempeyttä ja lempeää opettajan työssä tarvitaan, jos jotain.

Instassa @lrknost, suosittelen! :)

.
Ja varsinainen kysymyshän (:D) taisi olla se, että miten suhtaudun häirikköoppilaisiin. Tarjoamalla sitä luottamusta ja turvaa, josta he ovat jääneet paitsi. Mitä se käytännössä tarkoittaa, riippuu ihan oppilaasta ja siitä, millaisin annoksin hän on valmis alkaa ottaa välittämistä vastaan.

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

.
ps. Lisää #opejuttuja löydät esimerkiksi Huomaa hyvä! -tagin alta :)

Iltahommista ihan oikeiksi töiksi

Hyvää sunnuntaihuomenta! Milläs muullakaan sitä päivänsä aloittaisi kuin jo hieman arkeen katsahtamalla? ;) Toisaalta tämä hetki sopii siihen vallan mainiosti: ihan vielä kun ei maanantaihin ”tarvitse” (lue loppuun, niin ymmärrät :)) hypätä, mutta toisaalta on jo hyvä vähän suunnitella, että mitäs sitä tulevalla viikolla.

Instastoorien puolella olenkin kertoillut työkuvioistani. Teen siis oman yritykseni töitä, eli oikeastaan kaikkea, mikä jollain tavalla liittyy kirjalliseen viestintään :) Edelleen saan jonkun verran kysymyksiä, että: ”Niin mut mites ne oikeet työt, ootko niihin meinannut mennä?” No, omasta mielestäni oikeat työt ovat juuri näitä, joihin käytän aikaani ja energiaani, ja joista miulle myös maksetaan :D Vaikka miten teen niitä kotoa käsin ja samalla koneella, jolla vapaa-ajallani surffailen netissä myös omaksi ilokseni. Ja vaikka miten voin useimmiten järkkäillä omat aikatauluni myös kahdeksan ja neljän välillä melko vapaasti. Mutta niiden ”oikeiden töiden” tiedustelijoille: olen kyllä ilmoittautunut täällä Kemissä rehtoreille sijaisrekistereihin. Itse asiassa ensimmäisen pätkän menenkin tekemään jo ensi viikolla :)

Tein jo viime lukuvuoden aikana päätökseni jäädä pois opettajan töistä. Silloin, kun koko muuttoasiasta ei ollut vielä aavistustakaan. Olin itse asiassa Kouvolan päässä ehtinyt jo ilmoittaa, etten jatkossa enää sitoudu tiettyihin päiviin tai tunteihin, mutta olen ilman muuta käytettävissä sijaisena. Haluan kuitenkin pitää ainakin jonkinlaisen tatsin koulumaailmaan, koska vaikka opettajuus ei enää unelma-ammattini olekaan, niin tärkeä sija sillä sydämessäni kuitenkin on :) Mutta joka tapauksessa, tämä maisemanvaihdos tuli siis monellakin tapaa juuri hyvään saumaan!

Jo kesällä olin yhteydessä Kemin peruskoulujen rehtoreihin ja miulle tarjottiin heti kättelyssä eräältä koululta äitiysloman sijaisuutta syyslukukaudeksi. Houkutteleva tilaisuus, ehdottomasti! Mutta sitäkin enemmän minuu houkutti ja ”halutti” seurata omaa sydäntäni ja sen viitoittamaa tietä pistää nyt kaikki paukut oman yritykseni pyörittämiseen. Ainakaan tähän mennessä päivääkään en ole katunut! On ihan parasta, että ”iltahommat” ovat nyt virallisesti muuttuneet omalla mittapuullani siksi oikeaksi työksi ;) Mie niin rakastan kaikkea ideointia, kirjoittamista, oikolukemista ja pilkkujen laittamista paikoilleen! Tekstien parissa hujahtaa helposti tunti jos toinenkin – ja sitten on ihana tulla tänne bogin puolelle kirjoittamaan ihan ajatuksenvirtaa ja hengähtämään ilman vaatimusta oikeakielisyydestä ja huippuunsa hiotusta tekstisisällöstä :D Kirjoittamista toki tämäkin on, mutta omalle päälleni niin eri luonteista.

Joku varmaan miettii edelleen siellä, että mitä kaikkea mie siis niin kuin ihan konkreettisesti teen? Ylläpidän asiakkaideni somekanavia, kirjoitan muun muassa artikkeleita ja uutiskirjeitä sekä muita eri tyylisiä miulta tilattuja tekstejä. Haamubloggaan, oikoluen, stilisoin ja tarkistan oikeakielisyysasioita yritysten nettisivuille (ja toki muihinkin kohteisiin) menevistä julkaisuista. Välillä nyhjäisen ihan tyhjästä vapain käsin ja välillä pidän puhelinpalaveria tai kirjoittelen asiakkaani tekemien ranskalaisten viivojen pohjalta eheän tekstin. Eli oikeasti ihan kaikkea mikä jotenkin menee kirjallisen viestinnän alle – ja joskus ehkä sopivasti vähän ohikin ;) Eli jos on tarvetta jollekin, ihan mille tahansa, niin otapa yhteyttä! Asiakaskuntani on laajentunut jo mukavasti, mutta nyt kun tosiaan olen priorisoinut aikaani enemmän näihin töihin, niin tilaakin vielä on :)

Niin ja se tärkein juttu mitä teen: rakastan miun työtäni! <3 Sen vuoksi toivon, että tekemistäni kyseenalaistettaisiin jatkossa entistä vähemmän. On ymmärrettävää, että joillekin virastoaikoihin koko elämänsä ajan tottuneille tällainen työskentelytapa voi olla ihan uutta ja tuntematonta. Joku toinen taas voi miettiä, että onko tuossa mitään järkeä, kun tulot vaihtelevat kuukausittain ja entäs jos vaikka sairastun? Mie en ole hirveästi jaksanut murehtia etukäteen, vaan ajatellut, että mitä tahansa voi tulla vastaan missä työssä tahansa. Mieluummin keskitän senkin energian taas varsinaiseen tekemiseen, minkä tiedän kyllä näkyvän sitten työni jäljessäkin :)

.
Omannäköistämme arkea meille kaikille! Pääasia, että jokainen viihdymme omassamme, emmekä elä vain tulevia vapaita tai lomia varten! Eiks vaan? :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Kypärätemppu

Kesälomaa on kulunut kohta kuukausi, joten joko saan vähän palata työasioihin? Tai oikeastaan joko saan vähän muistella, koska varsinaisesta paluusta puhutaan meidän opettajien ammattikunnassa vasta reilun kuukauden päästä ;)

Eilen törmäsin erään instaseurattavani kuvaan, jossa hän oli kietonut huivista turbaanin päähänsä. Kuvatekstissä oli mielenkiintoinen ja käsitteli muun muassa sitä, että pään ”suojaaminen” helpottaa myös keskittymistä ja omaan tilaan rauhoittumista. Kuin salama kirkkaalta taivaalta mieleeni tuli eräs luokkatilanne, jota haluan vielä muistella kirjoittaen.

Muisto tämän kevään viimeisiltä koulupäiviltä :)

Olin pitämässä matikantuntia ja alkutunnin opetuskeskustelun jälkeen oli aika käydä tehtävien kimppuun. Siinä vaiheessa pari oppilasta laittoi pyöräilykypärät päähänsä – käytännössä siis rikkoivat koulun sisällä ei saa käyttää päähineitä -sääntöä. Aikuisena tietysti vähän kyseenalaistin, että eikö nyt matikka kiinnostele, vai mitä näillä ei-edes-niin-showmaakareilla oli mielessään. Kyllä kiinnostaa, kuului vastaus kuin yhdestä suusta. Näiden kypärien kanssa on vain paljon helpompi keskittyä, kun on jotain painoa pään päällä! Saadaanko tämän kerran pitää? Ajattelin, että okei, olkoon menneeksi: jos kypärät kerran parantavat keskittymistä, niin hyvä juttuhan se vain on. Järkeilin, että kyllä ne kypärät äkkiä myös lähtevät päästä pois, jos se olisikin ollut vain temppu saada sekä omat että muiden ajatukset muualle kuin matikkaan.

Muutaman hetken kuluttua tajusin, että hitsi vie, oppilaat taisivat oikeasti puhua ihan totta! Sekä keskittyminen että työnjälki oli ihan eri luokkaa kuin usein aiemmin. Muistan, miten oma ajatukseni karkasivat tuossa vaiheessa hetkeksi ihan johonkin muuhun kuin opetettavaan asiaan. Olen kyseenalaistanut ja kyseenalaistan edelleen monia koulujen perinteisiä sääntöjä. Ymmärrän kyllä hyvät tavat ja mielestäni esimerkiksi lippikset otetaan pois heti välitunnilta tullessa. (Välillä tulee jopa sellainen olo, että miksi noin itsestäänselvä asia täytyy olla kirjoitettuna koulun sääntöihin? Hyvät tavat tulisi mielestäni oppia jo siellä kuuluisassa kodissa, mutta nyt en mene sille raiteelle, tai tämä teksti ei pääty koskaan :D) Mutta kerta nuo järjestyssäännöt on, niin mielestäni niihin tulisi yhtä lailla kirjata se, että opettajien tulee kuunnella, kuulla ja kunnioittaa oppilaita. Koska minä olen aikuinen ja sanon, koska näin on aina tehty tai koska näin nyt koulun säännöissä lukee, ovat lopulta todella tehottomia argumentteja, jotka saavat oppilaat jokaisessa ikäluokassa usein vain provosoitumaan.

Reflections :))

Vielä hetkeksi tuohon edelliseen kypäräcaseen palatakseni, hommanhan kruunasi sitten se, että eräs toinen koulun aikuinen tuli yllättäen luokkaamme kesken tunnin ja alkoi ensimmäisenä meuhkata kyseisille oppilaille, että ettekö tiedä, mitä koulun säännöissä lukee? Taisipa itsekin saada osani – samalla, kun mietin mielessäni, että ei ei ei, ei näin! Harmitti nimittäin ihan suunnattomasti, että tämä sama henkilö ei ollut ollut kuulemassa hyvää keskusteluamme oppilaiden kanssa juuri ennen luokkaamme saapumistaan. Lasten kanssa nimittäin olimme juuri todenneet, että tämä yhdessä nimeämämme kypärätemppuhan taitaa tosiaan toimia ja helpottaa ihan jokaisen työrauhaa. Sen, jolla on kypärä päässä, ja juuri sen kypärän vuoksi myös muidenkin.

.
Taas voidaan miettiä, kummat toimivat fiksummin, lapset vai aikuiset? Lapset, jotka keksivät keinon parantaa omaa keskittymistään ja osasivat myös perustella sen, vai aikuiset, joista toinen ensin kyseenalaisti ja toinen sittemmin pisti asian ihan tarpeettoman suuriin mittasuhteisiin? Ainakin itse opin lapsilta taas. Montakin asiaa.

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Vanhempia ja olevinaan viisaampia

Pitkästä aikaa opejuttuja! Miusta tuntuu, että kirjoitan tosi usein töistä, mutta eihän se ihan niin taida mennäkään jos rupean selailemaan juttujani taaksepäin. Tai sitten kirjoitan, mutta kun näitä töitä on  siunaantunut niin montaa erilaista, että melkein joka päivälle varmasti riittäisikin jotain tarinoitavaa joltain alalta :D No mutta joka tapauksessa, tänään ajatuksiani taas opettajan silmin katsottuna.

Äikänopen hommien lisäksi olen tosiaan nyt kevätlukukauden pitänyt kakkosluokkalaisille kaksi tuntia viikossa ”äidinkieltä”. Oppiaine sitaateissa sen vuoksi, että äikkää siinä muodossaan kuin se perinteisimmin ajatellaan, emme ole tainneet tehdä kertaakaan. Tai no, ollaan toki luettu ja kirjoitettu, mutta kieliopit ja muut olen jättänyt ihan tietoisesti unholaan. Toisin sanoen olen päässyt toteuttamaan opettajan työtäni juuri sillä tavalla kuin unelmissani aina tekisin tai kuten niissä ylipäätään koko koulu toimisi…eli luonteenvahvuuksista käsin! Yllätyitkö?! ;) Unelmieni koulussa matikassakin varmaan opetettaisiin kaavoja tyyliin myötätunto+välittäminen=empatia, ja kemiassa tutkittaisiin hyvän mielen tai rakkauden kemiallisia reaktioita ;) No joo.

Yksi sykähdyttävin tunti kakkosten kanssa kevään aikana on ollut se, kun muutama viikko sitten pohdimme yhdessä myötätuntoa. Sana itsessään oli lapsille aika tuntematon, mutta kun vähän lähdin jouhauttelemaan aiheeseen, luokka oli yhtäkkiä täynnään myötätuntoisia oppilaita, jotka osasivat mahtavasti sanoittaa tuota vahvuutta ja siihen liittyviä tunteita. Uskomattoman hienoa! Joku oppilaista totesikin myötätuntoa sanana makustellessaan, että: ”Vähän siistiä, nyt miulla on yksi taito lisää! Tai onhan se taito ollut, mutta nyt sillä on nimikin!”

Oppilaat saivat pohtia tuolla tunnilla, miten yksinkertaisia asioita niin (ainakin osalle heistä vielä siinä vaiheessa) erikoinen sana kuin myötätunto voi tarkoittaa ja sisältää. Että mitä se ihan konkreettisimmillaan voi olla, ja miten helppo sitä onkaan osoittaa. Itse toimin vain kirjurina, kun oppilailta alkoi sadella ihan huiman hienoja ajatuksia. Vai mitä sanotte seuraavasta?

Niinpä. Jäin tunnin jälkeen katselemaan tuota taulua ja mietin, että mikä meihin aikuisiin ihmisiin niin usein menee. Jos kahdeksan-yhdeksänvuotiaat osaavat sanoittaa myötätuntoa noin hienosti, niin mikä meidät vanhemmat ja olevinaan viisaammat ihmiset sitten saa milloin ohittamaan apua tarvitsevan tai yksinäisen, milloin puhumaan inhottavia asioita selän takana tai aiheuttamaan muunlaista henkistä pahaa oloa kanssaihmisille?

Vielä pidemmälle vietynä minuu on kiinnostanut jo pitkään – ja tuossa tilanteessa nousi taas kerran niin voimakkaana tunteena pinnalle – se, miksi jossain vaiheessa elämää myötätunnossamme tapahtuu helposti notkahdus? Uskon, että meille kaikille on annettu syntymälahjana myötätunnon taito, jonka terävin kärki on lähtenyt jossain vaiheessa kulumaan, ennen kuin tilanteeseen on havahtunut ja pystynyt itse toimimaan aktivoidakseen tuota luonteenvahvuuttaan. Onko tämä maailma oikeasti niin paha, että luotto hyvään hälvenee, vai nähdäänkö kodeissa niin paljon ei-myötätuntoisuutta, että se alkaa heijastua lapsen käytöksessä? Antaako kaveripiiri esimerkkiä, vai voiko jopa murrosiän myllerryksessä vaikka hormonit vaikuttaa tähän kaikkeen?

Voi olla, että edelliset ajatukseni ovat täysin päättömiä ja selitys on oikeasti jossain muualla. Mutta tiiättekö, kun etenkin noiden kakkosten kanssa työskennellessä tulee vain sellainen olo, että älkää koskaan muuttuko tai ainakaan antako maailman ja ihmisten järjettömyyden kyynistyttää teitä! Toki yksilöitä on joka lähtöön ja lapsetkin osaavat halutessaan olla aikamoisia, mutta isommassa linjassa näin. Tekisi mieli ottaa koko luokka halaukseen ja valaa sillä uskoa, että hyvääkin on vielä olemassa ja jokainen heistä voi itse olla voimallinen ja liikkeellepaneva osa sitä.

.
Muut aikuiset: ollaanhan esimerkkeinä nuoremmillemme! Tai tarkemmin ajateltuna, ehkä meidän olisikin syytä ottaa esimerkkiä heiltä?

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Omalla polullani

Koen tällä hetkellä eläväni töideni (ja okei aika monien muidenkin asioiden, mutta se on sitten toinen tarina :D) suhteen erilaisten unelmien ja suunnitelmien ristiaallokossa. Olen hiljalleen hyväksynyt sen, että sinne, tänne ja vähän tuonnekin jakautuva kiinnostukseni ja innostukseni on oikeastaan ihan ok. Kuten myös se, ettei miun tarvitse pakottaa itseäni määrittelemään tarkasti sitä, mitä haluan isona tehdä. Pääsen paljon helpommalla, kun annan itselleni luvan toteuttaa omaa juttuani – tarkoittipa se sitten opettajuutta, sisällöntuotantoa, raakaleipuriutta tai vaikka niitä kaikkia yhdessä :)

Olen miettinyt paljon esimerkiksi tätä bloggaamista ja sisällöntuotantoyrittäjyyttäni. Kuten tiedetään, jo pelkkä blogini on tuonut elämääni ihan superhyviä asioita. Lisäksi tuskin jaksaisin kohta jo seitsemättä vuotta kirjoitellakaan, ellei tämä olisi elämäntapa, josta nautin. Rakastan sitä, että blogissani pääsen purkamaan mietteitäni ja voin antaa ajatuksen virrata ja tekstin viedä. Se on virkistävää vastapainoa asiakkailleni tekemäni sisällöntuotannon rinnalla, mitä teen toimeksiantajan asettamien raamien puitteissa ja useimmiten oikeakielisyyttä vaalien.

Eihän tällä blogin kirjoittamisella teitä rakenneta tai sairaita hoideta, joten…niin, onko tällä oikeastaan mitään merkitystä? Toisaalta blogini kautta olen alun perin pystynyt rakentamaan itselleni toisen ammatin ja oman sisällöntuotantoyrityksen, eli tarkemmin ajateltuna onhan tällä ollut suurikin merkitys! Jos mietitään asiaa myös taloudellisesta näkökulmasta, niin jokainen Suomen kansalainen tietänee sen vakion, että veroja täällä täytyy maksaa, olivatpa tulot peräisin mistä kuopankaivamisesta tahansa. Niin tai vaikka tietokoneen näpyttelemisestä kahvilassa istuskellen – vai mitensemeni?! ;)

Ja sitten tulilla on yksi kirjaprojektikin! Saatatte bongata tästä kuvasta myös jotain muutakin, mistä yrittäjän työssä erityisesti pidän ;)

Yrittäjähenkisyys tulee miulle verenperintönä. Olen jo pienestä pitäen kasvanut siihen maailmaan kiinni, ja yrittäjyyteen myös omat tulevaisuudensuunnitelmani liittyvät. Tiedän, että esimerkiksi meidän iskä, harmillisen lyhyen iän, mutta sitäkin pidemmän yrittäjäuran eläneenä, olisi nyt tätä vähän ”vanhoillisempaa sukupolvea” ja mistäpä mie tiedän vaikka nytkin naureskelisi hyväntahtoisesti pilvenreunalla, että siellä se Antsu kirjoittelee nettiin tietokoneella, eikös se laite ollut pasianssin pelaamista varten?! Niin. Niin kirjoittelenkin ja voi vitsit miten tästä hommasta tykkäänkään! En helpon rahan, vaan sen vuoksi, että miulla on palo tähän hommaan. On supersiistiä, kun työ ja intohimo ovat kuin synonyymeja toisilleen :)

Olen kasvanut hyvin työorientoituneessa perheessä. Se on näkynyt vanhempiemme pitkinä työpäivinä, ehkä joskus meihin lapsiinkin välittyneenä stressinä. Toisaalta se on näkynyt myös terveenä ylpeytenä omasta työstä sekä menestymisenä siinä, mihin on oikeasti ollut paloa. Unelmien toteutumisena.

.
Aina, ihan aina lapsen silmin asia on näyttäytynyt myös niin, että sitä paremmin työssään pärjää, mitä enemmän se tuntuu omalta jutulta. Tätä ohjenuoraa seuraten myös miun on helppo luottaa ja uskoa oman intohimoni toteuttamiseen myös työn saralla, tarkoittipa se käytännössä mitä tahansa tai vaikka kaikkia yhdessä ;)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka