Työt

Opejuttuja! Jee! Tai ainakin omasta mielestäni niin jee, että näitä on mielenkiintoista pohtia vaikka tälleen lauantaiaamunakin :) Tällä kertaa en, ihme kyllä, kirjoittele ainakaan suoranaisesti positiivisesta pedagogiikasta tai hyvän huomaamisesta (vannomatta paras kuitenkin :D). Miulla on nimittäin mielen päällä eräs dilemma, jonka kanssa olen painiskellut koko lyhyen opettajaurani ajan.

Se dilemma on läksyt ja niiden antaminen tai antamattomuus. Sekä siitä poikinut ajatuskulku, kuten tulette huomaamaan :) Vaikka ei pitäis miettiä mitä muut ajattelee, miun takaraivossa silti jyskyttää sellainen pieni ääni, joka paljon itseäni mieluummin antaisi oppilailleni kotitehtäviä. Olen kyllä onnistunut hiljentämään tuon äänen aika hyvin ja pitänyt oman linjani: annan erittäin harvoin läksyä, ja kun annan, pohdin tarkasti niiden tarkoituksenmukaisuutta. Ja toisaalta, suurin osa oppilaistani näyttää sisäistäneen sen, että sen kerran kun tunniltani läksyjä saa, ne on sitäkin tärkeämpää tehdä. Mielestäni myös projektiluontoiset läksyt palvelevat tarkoitustaan. Esimerkiksi kakkosluokkalaiset saivat tiistaina kotitehtäväkseen bongata viikon ajan sinnikkyyttä: ajattelen, että tällainen tehtävä muodostaa jatkumon ja synnyttää lapsen mieleen pysyvämmän muistijäljen kuin yksi yksittäinen tehtävä.

Läksyt kuuluu koulunkäyntiin ja ainahan niitä on annettu, miettii varmasti moni. Varmasti näinkin. Mutta miun mielestä iso ristiriita on siinä, että meitä aikuisia varoitellaan jatkuvasti loppuunpalamisesta ja muistutellaan, että työasioita ei kannata viedä vapaa-ajalle. Tähän peilattuna miusta on jotenkin jopa epäreilua antaa läksyjä. Okei, oppilaat eivät tee keskimäärin kahdeksan tunnin päiviä, mutta on myös muistettava suhteuttaa koulupäivien pituus heidän ikäänsä ja kaikkeen mitä siihen oheen kuuluu: jo ihan kasvaminen, niin henkinen kuin fyysinen, kuluttaa, väsyttää ja vaatii veronsa. Saatan saada nyt jotkut vihat niskaani, mutta en ole kokenut tällä linjallani ihan metsään meneväni. Koen nimittäin niin, että viimeistään ihan tässä kevätlukukauden kuluessa oppilaanikin ovat alkaneet hoksata, että ahkeralla tuntityöskentelyllä voi ennaltaehkäistä vapaa-ajalle jääviä koulutehtäviä.

Ja itse asiassa, eikös se niin mene aikuistenkin maailmassa, että työtunnit tehokkaasti käyttäessään vapaa-aika on täysin ansaittu viettää vapaana? Myös omatunto antaa vaihtaa pois työmoodista, kun voi vilpittömästi sanoa sekä tuntea tehneensä työnsä hyvin niille varatulla ajalla.

Tiedän, että ajatusmallillani on myös kääntöpuolensa ja välillä pohdin itsekin, että eikö juuri läksyt ole lapselle ja nuorelle luontainen tapa oppia vastuunottoa ja asioiden hoitamista sovitussa aikataulussa? Onhan ne, sitä ei käy kieltäminen. Toisaalta taas elämän tulisi mielestäni tarjoilla lapselle ja nuorelle läksyjen lisäksi muitakin väyliä opetella noita asioita. Pystyisikö vastuunottoa harjoitella esimerkiksi treeneihin tiettyyn aikaan omatoimisesti suoriutumisella, kodin yhteisiin pelisääntöihin sitoutumalla…mitä ikinä missäkin kodissa normaaliin arkielämään kuuluu. Miusta tällainen kuulostaa niin paljon luonnollisemmalta kuin se, että harjoitellaan ikään kuin tekemään ylitöitä jo tosi nuoresta asti. Eikös meidän aikuisten suositella välttävän niitäkin omassa elämässämme mahdollisuuksiemme mukaan?

Tämä läksyaihe nousi mieleeni taas ihan erityisesti, kun olin antanut tiistaina oppilaille pitkästä aikaa läksyä ja osalla ne oli eilen tekemättä. No, siitä saatiin taas hedelmälliset keskustelut käyntiin, eli ei mitään huonoa ettei jotain hyvääkin :) Korostin oppilaille sitä, että jos läksyt on tekemättä, niin ok. Mie en voi tulla niitä kenenkään puolesta tekemään tai edes tunnin alussa sutaisemaan auttavasti vihkoon jotain ”yrittämisen” merkiksi. Miulle ei ole tärkeintä se, onko oppilas tehnyt jotain mitä mie olen määrännyt hänet tekemään: voin suoraan sanoa, etten saa siitä yhtään mitään kiksejä. Mutta se, mistä saan, on kun huomaan että asiat on hoidettu sovitusti ja aikataulussaan. Sanoin oppilailleni, että jos läksynsä – kuten minkä tahansa muunkin velvollisuutensa – laiminlyö, antaa itsestään aina hieman epäluotettavan ja välinpitämättömän kuvan.

Ja tässä on se ongelman ydin: miulla vahvistuu jatkuvasti se käsitys, että oppilaat tekevät koulutöitään (edelleen) suurimmaksi osaksi vain opettajia varten. Ns. koska ope käski. Esimerkiksi läksyjen teon oppilaat tuntuvat ajattelevan usein vain mustana valkoisella joko vihkossa tai digiloikattuamme älylaitteen ruudulla, eivätkä he hahmota kotitehtävien perimmäistä tarkoitusta. Okei, voi olla joku opettaja, joka nauttii kun pääsee laittamaan Wilmaan negatiivisia merkintöjä ja ehkä jopa ”kiusaamaan” oppilasta, mutta sen harvan kerran kun itse annan läksyä, perimmäinen tarkoitukseni on opettaa vastuun ottamista ja asioiden hoitamista.

Välillä surettaa katsoa vierestä, miten monet lapset ja nuoret alkavat jo hyvin varhaisessa vaiheessa kasvaa vain yhdeksi koneiston osaksi. Vaikka uusi ilmiöoppimisen kulttuuri tsemppaa omaan ajatteluun ja sen kehittämiseen, pitäisi tuon systeemin lähteä jo kotoa. Veikkaan, että aika moni vanhempikin mieltää koulun vielä vain numeroita nelosesta kymppiin vilisevänä laitoksena ja ohjailevat tällä käsityksellään lapsiaan. Itse opettajana koen niin, että meillä on mahdottoman suuri määrä potentiaalisia ”tulevaisuuden toivoja” käsissämme ja heistä on vaikka mihin. On kuitenkin todella suuri työ ja välillä mahdottomuuskin kääntää sitä ajatusmallia koulunkäynnistä, joka tuntuu ohjelmoituneen nuorten mieleen jo todella syvästi. Kenties asia vaatii taas yhden sukupolven vaihtumisen? Niin ja sitten ollaankin tietty jo uusissa opseissa ja kasvatuskäsityksissä, jolloin ilmiöoppiminen on ihan out ja niin edelleen ;)

Mutta niin. Tämä kuvio kokonaisuudessaan laittaa miut usein pohtimaan, olenko oikeassa paikassa peruskoulussa työskennellessäni.

Luulen, että kun oppilaat aidosti ymmärtäisivät ajatusmallin elämää varten hyödyllisten taitojen opiskelemisesta ja oppimisesta, voisi koulunkäynnistä ylipäätään tulla paljon mielekkäämpää. ”No pakko oli raahautua aamulla kouluun ettei tuu luvattomia poissaoloja vaikka ei yhtään kiinnosta”, voisi ehkä viimeistään pitkällä juoksulla muuttua kunnioitukseen sitä kohtaan, että meillä Suomessa lapset ja nuoret saavat näennäisesti (verot ym., tiedän) maksutta kaiken sen ja enemmänkin, mitä jossain muualla maailmassa ei edes rahalla saa. Tai sitten ei, en tiedä, mutta minuu vain harmittaa nähdä miten moni oppilas käy koulua edelleen arvosanoja tai mikä pahempaa, opettajia varten.

.
Tehdään tänäänkin kasvattajina parhaamme tukeaksemme lapsen ja nuoren kokemusta elämän merkityksellisyydestä. Uskon, että kaikki lähtee siitä :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Ootko muuten koskaan ajatellut, seuraako jonkun oppilaasi vanhempi sinua somessa?
Jos joku vanhempi lukee blogiasi tai näkee kuviasi Instagramissa?

En ehkä itsekään pysy perässä, kuinka monta kertaa olen vastannut edellämainittuihin kysymyksiin :) Kun joskus parikymmentä vuotta sitten kohu nousi jos opettajan näki perjantaina tulevan kaupasta siideripullon kanssa, niin ajatelkaapa mille myö altistutaan nykypäivänä :) Toki miullakin olisi mahdollisuus lopettaa blogini tai laittaa instatilini salaiseksi, mutta en halua. Ja se on ihan tietoinen päätökseni.

Kaikki somekanavani ovat julkisia henkilökohtaista Facebook-profiiliani lukuunottamatta. Tiedän monen entisen ja nykyisen oppilaani vanhemman seuraavan sekä blogiani että Instaani. Se on miulle todella ok, ja itse asiassa taas kerran vain yksi tapa lisää antaa itsestäni inhimillinen eli totuudenmukainen kuva. Että siinä mie oon ihan tavallinen ihminen missä kaikki muutkin, miksi en olisi? En ole kokenut tarvetta rajata mitään somestani pois opettajanhommat aloitettuani, koska elämääni ei nyt muutenkaan satu kuulumaan kaikenlainen ryyppääminen ja rällääminen sen jälkeen, kun koulun kello on soinut päivän päättymisen merkiksi.

Oma julkisesti tai ei-julkisesti näkyminen somessa on varmasti ihan persoonakysymys ja jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä ja ratkaisuunsa. Tiedostan myös, että olen lähtökohtaisesti eri tavalla somessa näkyvä kuin moni opettajakollegani. Kun olen kirjoittanut blogia kuusi vuotta ja heilunut täällä muutenkin aktiivisesti, niin tuntuisi jopa hassulta vetää yhtäkkiä liinat kiinni. Ihan samalla tavalla kuin jonkun ei-niin-somenatiivin tuntuisi hassulta pitää julkista blogia tai instatiliä. Ymmärrän siis senkin ajatuksen, vaikka itse toiminkin toisin.

Välillä miusta kuitenkin tuntuu, että opettajat haluavat pitää muun elämänsä jotenkin tosi salassa oppilailtaan ja heidän vanhemmiltaan. Enkä tarkoita nyt pelkästään somea, vaan ihan ylipäätään. En tiedä olenko mie luonteeltani jotenkin poikkeuksellisen avoin, rehellinen vai mitä, mutta mie en kykenisi sellaiseen. En kokisi olevani oma itseni, jos joutuisin rajaamaan jotain pois. Voi kuinka monet käytännön esimerkitkin olen päässyt kertomaan oppitunneilla ihan omasta elävästä elämästäni käsin – eikä se tarkoita, että tarvitsisi mennä todellakaan liian pitkälle henkilökohtaisuuksiin! Nyt yläkoululaisten juttuja kuunnellessa palautuu niin elävästi mieleen oma nuoruus, että muutaman kerran olen päässyt kommentoimaan joitakin heidän juttujaan kokemuksen syvällä rintaäänellä. Ja siihen sitten perään vähän äidillisiä huomioita ja huolenpitoa osoittaen. Uskon tulevani kuulluksi ja kuunnelluksi paljon tehokkaammin näin, kuin että alkaisin heti tuomita tai juputtaa jotakin ”nykynuorisosta” – toisaalta roolistani käsin on myös tiedostettava olevansa koko ajan vastuullinen aikuinen eikä missään nimessä kaveri. Sekin on osa, tärkeä osa, ammattitaitoa.

Ihan samalla lailla kuin vaikka joku personal trainer voi kertoa asiakkailleen omista taustoistaan tämän tapauksessa vaikka painonpudotus- tai elämäntapamuutosprojektissa, opettajakin voi mielestäni olla kokemuksistaan avoin ”asiakkailleen” eli oppilailleen sekä heidän taustajoukoilleen. Toki on ymmmärrettävä ja toimittava sen mukaan, kuka vastaanottaja milloinkin on: lapselle tai nuorelle ei tietenkään kerrota samoja asioita tai ainakaan samalla lailla kuin aikuiselle, mutta noinniinku periaatteena.

Mie oon ajatellut asian niin päin, että on jopa kunnia-asia, että miulla on tällainenkin yhteys vanhempiin olemassa. Käsitän asian siten, että vanhemmat kokevat miut helposti lähestyttävänä, jos he ”rohkenevat” seurata minua somessa. Ei kai oppilaskaan ole silloin voinut kotona mitään erityisen pahaa miusta kertoa, mikäli juttujani jaksetaan ja halutaan seurata tätäkin kautta? (…tai sitten juuri päinvastoin, että halutaan oikein kytätä että mitä se siellä somessakin puuhaa, hahah, mutta tämä on uskoakseni paljon epätodennäköisempää :D). Onpa kerran eräs oppilaani äiti voittanut yhden Instagramissa järjestämäni arvonnankin! Se, seuraavatko oppilaat minua somessa ja toisinpäin on myös ihan oma tarinansa. Vaikka vastaus lienee aika selvä, voin kirjoitella siitäkin oman juttunsa, jos teitä kiinnostaa kuulla ajatuksiani? :)

.
Tärkeintä lienee muistaa, että ammateistamme riippumatta omasta yksityisyydestä on olemassa niin monta kokemusta kuin meitä itsejämmekin on, ja kaikki niistä yhtä oikeita. Peace and love, live and let live – ei nämä uudemmankaan sukupolven viisaudet ihan tuulesta temmattuja ole ;)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka