Anna Huhtilainen

Päänavigointi

Työt

Vanhempia ja olevinaan viisaampia

Pitkästä aikaa opejuttuja! Miusta tuntuu, että kirjoitan tosi usein töistä, mutta eihän se ihan niin taida mennäkään jos rupean selailemaan juttujani taaksepäin. Tai sitten kirjoitan, mutta kun näitä töitä on  siunaantunut niin montaa erilaista, että melkein joka päivälle varmasti riittäisikin jotain tarinoitavaa joltain alalta :D No mutta joka tapauksessa, tänään ajatuksiani taas opettajan silmin katsottuna.

Äikänopen hommien lisäksi olen tosiaan nyt kevätlukukauden pitänyt kakkosluokkalaisille kaksi tuntia viikossa ”äidinkieltä”. Oppiaine sitaateissa sen vuoksi, että äikkää siinä muodossaan kuin se perinteisimmin ajatellaan, emme ole tainneet tehdä kertaakaan. Tai no, ollaan toki luettu ja kirjoitettu, mutta kieliopit ja muut olen jättänyt ihan tietoisesti unholaan. Toisin sanoen olen päässyt toteuttamaan opettajan työtäni juuri sillä tavalla kuin unelmissani aina tekisin tai kuten niissä ylipäätään koko koulu toimisi…eli luonteenvahvuuksista käsin! Yllätyitkö?! ;) Unelmieni koulussa matikassakin varmaan opetettaisiin kaavoja tyyliin myötätunto+välittäminen=empatia, ja kemiassa tutkittaisiin hyvän mielen tai rakkauden kemiallisia reaktioita ;) No joo.

Yksi sykähdyttävin tunti kakkosten kanssa kevään aikana on ollut se, kun muutama viikko sitten pohdimme yhdessä myötätuntoa. Sana itsessään oli lapsille aika tuntematon, mutta kun vähän lähdin jouhauttelemaan aiheeseen, luokka oli yhtäkkiä täynnään myötätuntoisia oppilaita, jotka osasivat mahtavasti sanoittaa tuota vahvuutta ja siihen liittyviä tunteita. Uskomattoman hienoa! Joku oppilaista totesikin myötätuntoa sanana makustellessaan, että: ”Vähän siistiä, nyt miulla on yksi taito lisää! Tai onhan se taito ollut, mutta nyt sillä on nimikin!”

Oppilaat saivat pohtia tuolla tunnilla, miten yksinkertaisia asioita niin (ainakin osalle heistä vielä siinä vaiheessa) erikoinen sana kuin myötätunto voi tarkoittaa ja sisältää. Että mitä se ihan konkreettisimmillaan voi olla, ja miten helppo sitä onkaan osoittaa. Itse toimin vain kirjurina, kun oppilailta alkoi sadella ihan huiman hienoja ajatuksia. Vai mitä sanotte seuraavasta?

Niinpä. Jäin tunnin jälkeen katselemaan tuota taulua ja mietin, että mikä meihin aikuisiin ihmisiin niin usein menee. Jos kahdeksan-yhdeksänvuotiaat osaavat sanoittaa myötätuntoa noin hienosti, niin mikä meidät vanhemmat ja olevinaan viisaammat ihmiset sitten saa milloin ohittamaan apua tarvitsevan tai yksinäisen, milloin puhumaan inhottavia asioita selän takana tai aiheuttamaan muunlaista henkistä pahaa oloa kanssaihmisille?

Vielä pidemmälle vietynä minuu on kiinnostanut jo pitkään – ja tuossa tilanteessa nousi taas kerran niin voimakkaana tunteena pinnalle – se, miksi jossain vaiheessa elämää myötätunnossamme tapahtuu helposti notkahdus? Uskon, että meille kaikille on annettu syntymälahjana myötätunnon taito, jonka terävin kärki on lähtenyt jossain vaiheessa kulumaan, ennen kuin tilanteeseen on havahtunut ja pystynyt itse toimimaan aktivoidakseen tuota luonteenvahvuuttaan. Onko tämä maailma oikeasti niin paha, että luotto hyvään hälvenee, vai nähdäänkö kodeissa niin paljon ei-myötätuntoisuutta, että se alkaa heijastua lapsen käytöksessä? Antaako kaveripiiri esimerkkiä, vai voiko jopa murrosiän myllerryksessä vaikka hormonit vaikuttaa tähän kaikkeen?

Voi olla, että edelliset ajatukseni ovat täysin päättömiä ja selitys on oikeasti jossain muualla. Mutta tiiättekö, kun etenkin noiden kakkosten kanssa työskennellessä tulee vain sellainen olo, että älkää koskaan muuttuko tai ainakaan antako maailman ja ihmisten järjettömyyden kyynistyttää teitä! Toki yksilöitä on joka lähtöön ja lapsetkin osaavat halutessaan olla aikamoisia, mutta isommassa linjassa näin. Tekisi mieli ottaa koko luokka halaukseen ja valaa sillä uskoa, että hyvääkin on vielä olemassa ja jokainen heistä voi itse olla voimallinen ja liikkeellepaneva osa sitä.

.
Muut aikuiset: ollaanhan esimerkkeinä nuoremmillemme! Tai tarkemmin ajateltuna, ehkä meidän olisikin syytä ottaa esimerkkiä heiltä?

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Omalla polullani

Koen tällä hetkellä eläväni töideni (ja okei aika monien muidenkin asioiden, mutta se on sitten toinen tarina :D) suhteen erilaisten unelmien ja suunnitelmien ristiaallokossa. Olen hiljalleen hyväksynyt sen, että sinne, tänne ja vähän tuonnekin jakautuva kiinnostukseni ja innostukseni on oikeastaan ihan ok. Kuten myös se, ettei miun tarvitse pakottaa itseäni määrittelemään tarkasti sitä, mitä haluan isona tehdä. Pääsen paljon helpommalla, kun annan itselleni luvan toteuttaa omaa juttuani – tarkoittipa se sitten opettajuutta, sisällöntuotantoa, raakaleipuriutta tai vaikka niitä kaikkia yhdessä :)

Olen miettinyt paljon esimerkiksi tätä bloggaamista ja sisällöntuotantoyrittäjyyttäni. Kuten tiedetään, jo pelkkä blogini on tuonut elämääni ihan superhyviä asioita. Lisäksi tuskin jaksaisin kohta jo seitsemättä vuotta kirjoitellakaan, ellei tämä olisi elämäntapa, josta nautin. Rakastan sitä, että blogissani pääsen purkamaan mietteitäni ja voin antaa ajatuksen virrata ja tekstin viedä. Se on virkistävää vastapainoa asiakkailleni tekemäni sisällöntuotannon rinnalla, mitä teen toimeksiantajan asettamien raamien puitteissa ja useimmiten oikeakielisyyttä vaalien.

Eihän tällä blogin kirjoittamisella teitä rakenneta tai sairaita hoideta, joten…niin, onko tällä oikeastaan mitään merkitystä? Toisaalta blogini kautta olen alun perin pystynyt rakentamaan itselleni toisen ammatin ja oman sisällöntuotantoyrityksen, eli tarkemmin ajateltuna onhan tällä ollut suurikin merkitys! Jos mietitään asiaa myös taloudellisesta näkökulmasta, niin jokainen Suomen kansalainen tietänee sen vakion, että veroja täällä täytyy maksaa, olivatpa tulot peräisin mistä kuopankaivamisesta tahansa. Niin tai vaikka tietokoneen näpyttelemisestä kahvilassa istuskellen – vai mitensemeni?! ;)

Ja sitten tulilla on yksi kirjaprojektikin! Saatatte bongata tästä kuvasta myös jotain muutakin, mistä yrittäjän työssä erityisesti pidän ;)

Yrittäjähenkisyys tulee miulle verenperintönä. Olen jo pienestä pitäen kasvanut siihen maailmaan kiinni, ja yrittäjyyteen myös omat tulevaisuudensuunnitelmani liittyvät. Tiedän, että esimerkiksi meidän iskä, harmillisen lyhyen iän, mutta sitäkin pidemmän yrittäjäuran eläneenä, olisi nyt tätä vähän ”vanhoillisempaa sukupolvea” ja mistäpä mie tiedän vaikka nytkin naureskelisi hyväntahtoisesti pilvenreunalla, että siellä se Antsu kirjoittelee nettiin tietokoneella, eikös se laite ollut pasianssin pelaamista varten?! Niin. Niin kirjoittelenkin ja voi vitsit miten tästä hommasta tykkäänkään! En helpon rahan, vaan sen vuoksi, että miulla on palo tähän hommaan. On supersiistiä, kun työ ja intohimo ovat kuin synonyymeja toisilleen :)

Olen kasvanut hyvin työorientoituneessa perheessä. Se on näkynyt vanhempiemme pitkinä työpäivinä, ehkä joskus meihin lapsiinkin välittyneenä stressinä. Toisaalta se on näkynyt myös terveenä ylpeytenä omasta työstä sekä menestymisenä siinä, mihin on oikeasti ollut paloa. Unelmien toteutumisena.

.
Aina, ihan aina lapsen silmin asia on näyttäytynyt myös niin, että sitä paremmin työssään pärjää, mitä enemmän se tuntuu omalta jutulta. Tätä ohjenuoraa seuraten myös miun on helppo luottaa ja uskoa oman intohimoni toteuttamiseen myös työn saralla, tarkoittipa se käytännössä mitä tahansa tai vaikka kaikkia yhdessä ;)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

”It takes much longer to clean up a broken spirit”

Tänä lukuvuonna olen saanut kunnian tehdä töitä sekä ala- että yläkoulun puolella. Näin tiistaisin kakkosluokkalaisia opettaessani hyppy koulun toiseen päätyyn on aika suuri suoraan seiska- ja kasiluokkalaisten tunneiltani. Samalla kun siirryn ”pienten päähän” fyysisesti, on myös aivot naksautettava hieman eri asentoon.

Rakastan nuoremmissa oppilaissa eniten sellaista vilpittömyyttä, jota tokaluokkalaisissa vielä esiintyy. Toki yksilöitä riittää joka lähtöön, mutta noinniinku pääsääntöisesti. Lapset ovat läsnä aitoine ajatuksineen ja tunteineen, eivätkä ehkä hoksaa sanoa just sitä mitä opettaja kulloinkin haluaa kuulla. He myös osaavat kehua itseään ja välillä tuskin malttavat odottaa omaa puheenvuoroaan, kun jostain jutusta tekisi mieli päästä kertomaan justnythetipaikalla. Kädet ovat kilvan ylhäällä ja lähestulkoon jokaisella tuntuu riittävän sanottavaa asiasta tai ainakin sen vierestä.

Lapsissa on hurjasti ennakkoluulottomuutta ja rohkeutta sanoa, tehdä, heittäytyä ja laittaa itsensä likoon. Nämä ovat piirteitä, joita usein huomaan kaipaavani niin teini-ikäisissä ihan kuten meissä aikuisissakin. Tuntuu, että itsevarmuus on unohtunut jonnekin – jäänyt ehkä sinne ala- ja yläkoulun ovien väliin. Tai jos se ei ole unohtunut, niin usein se on ainakin saattanut muuttaa muotoaan. Uhoaminen ja ylimielisyys lienevät itsevarmuuden ilmenemistapoja nekin, mutta huomattavasti vähemmän tarkoituksenmukaisia eivätkä kovin kauaskantoisia.

On ymmärrettävää, että teini-iässä esimerkiksi fyysisten muutosten keskellä nuori voi olla hyvin hukassa itsensä kanssa. Siinä ohessa kun hoidettavana on vielä koulu, harrastukset, sosiaalinen elämä ja jatkuvasti lisääntyvä vastuu olemisestaan ja elämisestään, veikkaan että aika monen tekisi mieli joskus vain käpertyä hetkeksi vanhempien kainaloon kauaksi ”pahalta maailmalta”. Ja todella toivon, että mahdollisimman monella on siihen tilaisuus – tiedän nimittäin, miten tärkeää oman äidin syli on vielä näin kolmenkympinkin lähestyessä, vaikka suurimmat kipuilut lienee jo kipuiltu.

Mietinkin usein, miten itse opettajana voisin tukea terveen itsevarmuuden säilymistä? Ja laajemmassa kuvassa sitä, että koko toimintaympäristö olisi luottamusta herättävä, eli sellainen, jossa jokainen rohkenisi heittäytyä ja muiden oleminen jopa kannustaisi siihen. Miten itsetuntoa saisi tuettua jokaisen yksilön kohdalla siten, että pikkuhiljaa koko kulttuuri alkaisi muuttua? Opettaja yksin ei ihmeitä tee, mutta voi olla yksi tai karusti jopa ainut aikuinen, jolta lapsi tai nuori saa itsetuntoaan vahvistavaa palautetta. Samalla kun tämä kuulostaa pelottavalta ja rehellisesti sanoen ainakin itselleni myös haasteelta, voi siihen suhtautua myös kunniatehtävänä mikäli se yhtään auttaa käärimään omat hihat ja pidentämään pinnaa yhdenkään ”haastavan tapauksen” kanssa.

Jos aina keskitytään epäonnistumisiin/mokailuihin/virheisiin, niin tottahan se on, että kokemus niistä vahvistuu sen sijaan, että vaikutus itsevarmuuteen ja -tuntoon olisi millään tapaa positiivinen. Kuinka moni meistä aikuisista kuin automaattisesti vastaa lapsen tai nuoren vastarintaan vastarinnalla? Ärähtää, koska turhauttaa? Käyttää auktoriteettiaan väärin hyväksi? Taas päästään siihen lempiaiheeseeni, että ihanko oikeasti myö halutaan lapsillemme ja nuorillemme näyttää tällaista esimerkkiä? Esimerkkiä, jossa alennumme itse samaan käytökseen ja annamme ymmärtää, että kovaäänisin tyyppi tai epäystävällisin keino lopulta voittaa? Jossa itsevarmuus ja -tunto rakentuu sen pohjalle, kuinka monen ihmisen niskan päälle on päässyt?

Edelleen yksi parhaista koskaan näkemistäni tekstinpätkistä!

.
Olen se muutos, jonka haluan maailmassa nähdä, vai miten se meni. Ainakin teen parhaani :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

”Koska ope käski”

Opejuttuja! Jee! Tai ainakin omasta mielestäni niin jee, että näitä on mielenkiintoista pohtia vaikka tälleen lauantaiaamunakin :) Tällä kertaa en, ihme kyllä, kirjoittele ainakaan suoranaisesti positiivisesta pedagogiikasta tai hyvän huomaamisesta (vannomatta paras kuitenkin :D). Miulla on nimittäin mielen päällä eräs dilemma, jonka kanssa olen painiskellut koko lyhyen opettajaurani ajan.

Se dilemma on läksyt ja niiden antaminen tai antamattomuus. Sekä siitä poikinut ajatuskulku, kuten tulette huomaamaan :) Vaikka ei pitäis miettiä mitä muut ajattelee, miun takaraivossa silti jyskyttää sellainen pieni ääni, joka paljon itseäni mieluummin antaisi oppilailleni kotitehtäviä. Olen kyllä onnistunut hiljentämään tuon äänen aika hyvin ja pitänyt oman linjani: annan erittäin harvoin läksyä, ja kun annan, pohdin tarkasti niiden tarkoituksenmukaisuutta. Ja toisaalta, suurin osa oppilaistani näyttää sisäistäneen sen, että sen kerran kun tunniltani läksyjä saa, ne on sitäkin tärkeämpää tehdä. Mielestäni myös projektiluontoiset läksyt palvelevat tarkoitustaan. Esimerkiksi kakkosluokkalaiset saivat tiistaina kotitehtäväkseen bongata viikon ajan sinnikkyyttä: ajattelen, että tällainen tehtävä muodostaa jatkumon ja synnyttää lapsen mieleen pysyvämmän muistijäljen kuin yksi yksittäinen tehtävä.

Läksyt kuuluu koulunkäyntiin ja ainahan niitä on annettu, miettii varmasti moni. Varmasti näinkin. Mutta miun mielestä iso ristiriita on siinä, että meitä aikuisia varoitellaan jatkuvasti loppuunpalamisesta ja muistutellaan, että työasioita ei kannata viedä vapaa-ajalle. Tähän peilattuna miusta on jotenkin jopa epäreilua antaa läksyjä. Okei, oppilaat eivät tee keskimäärin kahdeksan tunnin päiviä, mutta on myös muistettava suhteuttaa koulupäivien pituus heidän ikäänsä ja kaikkeen mitä siihen oheen kuuluu: jo ihan kasvaminen, niin henkinen kuin fyysinen, kuluttaa, väsyttää ja vaatii veronsa. Saatan saada nyt jotkut vihat niskaani, mutta en ole kokenut tällä linjallani ihan metsään meneväni. Koen nimittäin niin, että viimeistään ihan tässä kevätlukukauden kuluessa oppilaanikin ovat alkaneet hoksata, että ahkeralla tuntityöskentelyllä voi ennaltaehkäistä vapaa-ajalle jääviä koulutehtäviä.

Ja itse asiassa, eikös se niin mene aikuistenkin maailmassa, että työtunnit tehokkaasti käyttäessään vapaa-aika on täysin ansaittu viettää vapaana? Myös omatunto antaa vaihtaa pois työmoodista, kun voi vilpittömästi sanoa sekä tuntea tehneensä työnsä hyvin niille varatulla ajalla.

Tiedän, että ajatusmallillani on myös kääntöpuolensa ja välillä pohdin itsekin, että eikö juuri läksyt ole lapselle ja nuorelle luontainen tapa oppia vastuunottoa ja asioiden hoitamista sovitussa aikataulussa? Onhan ne, sitä ei käy kieltäminen. Toisaalta taas elämän tulisi mielestäni tarjoilla lapselle ja nuorelle läksyjen lisäksi muitakin väyliä opetella noita asioita. Pystyisikö vastuunottoa harjoitella esimerkiksi treeneihin tiettyyn aikaan omatoimisesti suoriutumisella, kodin yhteisiin pelisääntöihin sitoutumalla…mitä ikinä missäkin kodissa normaaliin arkielämään kuuluu. Miusta tällainen kuulostaa niin paljon luonnollisemmalta kuin se, että harjoitellaan ikään kuin tekemään ylitöitä jo tosi nuoresta asti. Eikös meidän aikuisten suositella välttävän niitäkin omassa elämässämme mahdollisuuksiemme mukaan?

Tämä läksyaihe nousi mieleeni taas ihan erityisesti, kun olin antanut tiistaina oppilaille pitkästä aikaa läksyä ja osalla ne oli eilen tekemättä. No, siitä saatiin taas hedelmälliset keskustelut käyntiin, eli ei mitään huonoa ettei jotain hyvääkin :) Korostin oppilaille sitä, että jos läksyt on tekemättä, niin ok. Mie en voi tulla niitä kenenkään puolesta tekemään tai edes tunnin alussa sutaisemaan auttavasti vihkoon jotain ”yrittämisen” merkiksi. Miulle ei ole tärkeintä se, onko oppilas tehnyt jotain mitä mie olen määrännyt hänet tekemään: voin suoraan sanoa, etten saa siitä yhtään mitään kiksejä. Mutta se, mistä saan, on kun huomaan että asiat on hoidettu sovitusti ja aikataulussaan. Sanoin oppilailleni, että jos läksynsä – kuten minkä tahansa muunkin velvollisuutensa – laiminlyö, antaa itsestään aina hieman epäluotettavan ja välinpitämättömän kuvan.

Ja tässä on se ongelman ydin: miulla vahvistuu jatkuvasti se käsitys, että oppilaat tekevät koulutöitään (edelleen) suurimmaksi osaksi vain opettajia varten. Ns. koska ope käski. Esimerkiksi läksyjen teon oppilaat tuntuvat ajattelevan usein vain mustana valkoisella joko vihkossa tai digiloikattuamme älylaitteen ruudulla, eivätkä he hahmota kotitehtävien perimmäistä tarkoitusta. Okei, voi olla joku opettaja, joka nauttii kun pääsee laittamaan Wilmaan negatiivisia merkintöjä ja ehkä jopa ”kiusaamaan” oppilasta, mutta sen harvan kerran kun itse annan läksyä, perimmäinen tarkoitukseni on opettaa vastuun ottamista ja asioiden hoitamista.

Välillä surettaa katsoa vierestä, miten monet lapset ja nuoret alkavat jo hyvin varhaisessa vaiheessa kasvaa vain yhdeksi koneiston osaksi. Vaikka uusi ilmiöoppimisen kulttuuri tsemppaa omaan ajatteluun ja sen kehittämiseen, pitäisi tuon systeemin lähteä jo kotoa. Veikkaan, että aika moni vanhempikin mieltää koulun vielä vain numeroita nelosesta kymppiin vilisevänä laitoksena ja ohjailevat tällä käsityksellään lapsiaan. Itse opettajana koen niin, että meillä on mahdottoman suuri määrä potentiaalisia ”tulevaisuuden toivoja” käsissämme ja heistä on vaikka mihin. On kuitenkin todella suuri työ ja välillä mahdottomuuskin kääntää sitä ajatusmallia koulunkäynnistä, joka tuntuu ohjelmoituneen nuorten mieleen jo todella syvästi. Kenties asia vaatii taas yhden sukupolven vaihtumisen? Niin ja sitten ollaankin tietty jo uusissa opseissa ja kasvatuskäsityksissä, jolloin ilmiöoppiminen on ihan out ja niin edelleen ;)

Mutta niin. Tämä kuvio kokonaisuudessaan laittaa miut usein pohtimaan, olenko oikeassa paikassa peruskoulussa työskennellessäni.

Nämä taidot haluaisin siirtyvän sukupolvelta toiselle :)

Luulen, että kun oppilaat aidosti ymmärtäisivät ajatusmallin elämää varten hyödyllisten taitojen opiskelemisesta ja oppimisesta, voisi koulunkäynnistä ylipäätään tulla paljon mielekkäämpää. ”No pakko oli raahautua aamulla kouluun ettei tuu luvattomia poissaoloja vaikka ei yhtään kiinnosta”, voisi ehkä viimeistään pitkällä juoksulla muuttua kunnioitukseen sitä kohtaan, että meillä Suomessa lapset ja nuoret saavat näennäisesti (verot ym., tiedän) maksutta kaiken sen ja enemmänkin, mitä jossain muualla maailmassa ei edes rahalla saa. Tai sitten ei, en tiedä, mutta minuu vain harmittaa nähdä miten moni oppilas käy koulua edelleen arvosanoja tai mikä pahempaa, opettajia varten.

.
Tehdään tänäänkin kasvattajina parhaamme tukeaksemme lapsen ja nuoren kokemusta elämän merkityksellisyydestä. Uskon, että kaikki lähtee siitä :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Kipinästä kirja

Oman kirjan kirjoittaminen on ollut yksi pitkäaikainen, mutta ehkä hieman harvemmin ääneen sanomani tavoitteeni. Ensimmäisiä rivejä kirjoittelin aikanaan Ami Prolla Miinaharavan pelaamisen ja Paintilla piirtelyn ohessa, sen jälkeen jo vähän uudemmilla laitteilla Wordilla ja kaiken tämän lomassa lukuisten muistikirjojenkin sivuille.

Noista projekteista on jäljellä enää muisto vain sisäisellä kovalevylläni, mutta kirjankirjoittamiskipinäni on koko ajan kasvanut sitäkin voimakkaammaksi. Olen pyöritellyt vaikka millaisia ajatuksia, mutta koko ajan kuitenkin luottanut siihen, että miltei malttamattomasti odottamani kuningasidea muotoutuu kyllä sitten kun sen aika on. Eli kun miulla on jostain ihan oikeasti sanottavaa.

Kuten olette varmasti huomanneet, sydämenasiani on positiivinen pedagogiikka ja luonteenvahvuudet sekä opettaja on inhimillinen ihminen -ajatus, mistä kaikista voisin puhua vaikka maailman tappiin saakka. Taas kerran palaset alkoivat loksahdella päässäni: en muista oliko se viime joulu vai jo joku aiempi ajankohta, kun aloin puhua tästä ideastani ääneen. Ja koska kaikissa meidän äidin, itsekin ammattipedagogin, seulan läpäisevissä suunnitelmissa on toivoa, idea omasta positiivisen pedagogiikan teemoihin liittyvästä kirjastani jäi elämään ja on erityisesti nyt alkuvuoden ajan muhinut mielessäni koko ajan entistä vahvemmin.

Sitten se voi olla yksi helmikuinen lauantai, kun aamukahvilla sanot ajatuksen kotona ääneen ja vain tunnet, että NYT! No se lauantai saattoi mennä Vegemessuilla (ja Terhikin sai kyllä automatkalla osan tästä innostuksestani :D), mutta sunnuntaiaamuna sama NYT!!!, joskin vielä entistä voimakkaampana, herätti miut ylös varttia yli seitsemän ja suorilta koneen ääreen. Siitä hypin välillä olkkarin lattialle tsekkaamaan materiaaleja ja sitten taas takaisin tekstiä näpyttämään. Just tällainen mie olen! Kun se liekki syttyy, niin se tunne todellakin valtaa miut samalla tavalla kuin joku maastopalo vähän kuivemman metsän :D (Joo, en ole kirjoittamassa mitään vertauskuvakirjaa, hahah! :D)

Enpä vielä viime perjantaina tiennyt, mitä projektia lomalla pukkaa ;D

Jos siis et ole seuraillut Instastani ja -stooreistani tätä hommaani, niin kirjani keskittyy hyvän huomaamiseen ja luonteenvahvuuksiin pitkälti omien opettajana tekemieni arkikokemusteni kautta. Käsittelen kirjassani opettajuutta oppilaiden kanssa tasavertaisena ihmisenä olemisena ja lähden sitä kautta etenemään opettajuuden toteuttamiseen positiivisen pedagogiikan puitteissa. Tämän enempää en ehkä vielä tässä vaiheessa asiaa avaa, koska itseni tuntien kun tähän prosessikirjoittamiseen lähden, niin homma sitten todellakin on sitä ja jotain vielä tässä vaiheessa olennaista karsiutuu varmasti pois ja vastaavasti sivuille ilmestyy jotain, mitä en itsekään vielä tiedä.

Aikanaan kirjoitin kandini kolmessa päivässä, ja jotain samaa tässä kirjaprojektissanikin on. Sisältö nimittäin alkaa olla jo aika hyvin kasassa, nyt vain pitäisi osata harrastaa sitä kuuluisaa tiivistämistä ja jo edellämainitsemaani karsimista. Kandia kirjoittaessani tiesin, ettei siitä ole kiinnostunut ohjaajani ja itseni lisäksi ehkä just kuin meidän äiti, mutta tämän kirjan haluan palvelevan tarkoitustaan mahdollisimman hyvin ja laajalti.

.
Tällainen väliaikakatsaus siis, koska olen saanut teiltä innostavan paljon yhteydenottoja noiden mutamien instajulkaisuideni jälkeen. Jännitän itsekin, mitä tästä lopulta muotutuu! :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka