Anna Huhtilainen

Päänavigointi

Positiivinen pedagogiikka

Vanhempia ja olevinaan viisaampia

Pitkästä aikaa opejuttuja! Miusta tuntuu, että kirjoitan tosi usein töistä, mutta eihän se ihan niin taida mennäkään jos rupean selailemaan juttujani taaksepäin. Tai sitten kirjoitan, mutta kun näitä töitä on  siunaantunut niin montaa erilaista, että melkein joka päivälle varmasti riittäisikin jotain tarinoitavaa joltain alalta :D No mutta joka tapauksessa, tänään ajatuksiani taas opettajan silmin katsottuna.

Äikänopen hommien lisäksi olen tosiaan nyt kevätlukukauden pitänyt kakkosluokkalaisille kaksi tuntia viikossa ”äidinkieltä”. Oppiaine sitaateissa sen vuoksi, että äikkää siinä muodossaan kuin se perinteisimmin ajatellaan, emme ole tainneet tehdä kertaakaan. Tai no, ollaan toki luettu ja kirjoitettu, mutta kieliopit ja muut olen jättänyt ihan tietoisesti unholaan. Toisin sanoen olen päässyt toteuttamaan opettajan työtäni juuri sillä tavalla kuin unelmissani aina tekisin tai kuten niissä ylipäätään koko koulu toimisi…eli luonteenvahvuuksista käsin! Yllätyitkö?! ;) Unelmieni koulussa matikassakin varmaan opetettaisiin kaavoja tyyliin myötätunto+välittäminen=empatia, ja kemiassa tutkittaisiin hyvän mielen tai rakkauden kemiallisia reaktioita ;) No joo.

Yksi sykähdyttävin tunti kakkosten kanssa kevään aikana on ollut se, kun muutama viikko sitten pohdimme yhdessä myötätuntoa. Sana itsessään oli lapsille aika tuntematon, mutta kun vähän lähdin jouhauttelemaan aiheeseen, luokka oli yhtäkkiä täynnään myötätuntoisia oppilaita, jotka osasivat mahtavasti sanoittaa tuota vahvuutta ja siihen liittyviä tunteita. Uskomattoman hienoa! Joku oppilaista totesikin myötätuntoa sanana makustellessaan, että: ”Vähän siistiä, nyt miulla on yksi taito lisää! Tai onhan se taito ollut, mutta nyt sillä on nimikin!”

Oppilaat saivat pohtia tuolla tunnilla, miten yksinkertaisia asioita niin (ainakin osalle heistä vielä siinä vaiheessa) erikoinen sana kuin myötätunto voi tarkoittaa ja sisältää. Että mitä se ihan konkreettisimmillaan voi olla, ja miten helppo sitä onkaan osoittaa. Itse toimin vain kirjurina, kun oppilailta alkoi sadella ihan huiman hienoja ajatuksia. Vai mitä sanotte seuraavasta?

Niinpä. Jäin tunnin jälkeen katselemaan tuota taulua ja mietin, että mikä meihin aikuisiin ihmisiin niin usein menee. Jos kahdeksan-yhdeksänvuotiaat osaavat sanoittaa myötätuntoa noin hienosti, niin mikä meidät vanhemmat ja olevinaan viisaammat ihmiset sitten saa milloin ohittamaan apua tarvitsevan tai yksinäisen, milloin puhumaan inhottavia asioita selän takana tai aiheuttamaan muunlaista henkistä pahaa oloa kanssaihmisille?

Vielä pidemmälle vietynä minuu on kiinnostanut jo pitkään – ja tuossa tilanteessa nousi taas kerran niin voimakkaana tunteena pinnalle – se, miksi jossain vaiheessa elämää myötätunnossamme tapahtuu helposti notkahdus? Uskon, että meille kaikille on annettu syntymälahjana myötätunnon taito, jonka terävin kärki on lähtenyt jossain vaiheessa kulumaan, ennen kuin tilanteeseen on havahtunut ja pystynyt itse toimimaan aktivoidakseen tuota luonteenvahvuuttaan. Onko tämä maailma oikeasti niin paha, että luotto hyvään hälvenee, vai nähdäänkö kodeissa niin paljon ei-myötätuntoisuutta, että se alkaa heijastua lapsen käytöksessä? Antaako kaveripiiri esimerkkiä, vai voiko jopa murrosiän myllerryksessä vaikka hormonit vaikuttaa tähän kaikkeen?

Voi olla, että edelliset ajatukseni ovat täysin päättömiä ja selitys on oikeasti jossain muualla. Mutta tiiättekö, kun etenkin noiden kakkosten kanssa työskennellessä tulee vain sellainen olo, että älkää koskaan muuttuko tai ainakaan antako maailman ja ihmisten järjettömyyden kyynistyttää teitä! Toki yksilöitä on joka lähtöön ja lapsetkin osaavat halutessaan olla aikamoisia, mutta isommassa linjassa näin. Tekisi mieli ottaa koko luokka halaukseen ja valaa sillä uskoa, että hyvääkin on vielä olemassa ja jokainen heistä voi itse olla voimallinen ja liikkeellepaneva osa sitä.

.
Muut aikuiset: ollaanhan esimerkkeinä nuoremmillemme! Tai tarkemmin ajateltuna, ehkä meidän olisikin syytä ottaa esimerkkiä heiltä?

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Vähättelijästä omien voimavarojensa valjastaksi

”En mie osaa. Oon ihan surkee enkä keksi mitään ja miulla on ihan kauhee käsialakin…”

Tiedättekö mitä?

Tämänkaltaisten kommenttien edessä tunnen opettajana välillä aika suurta voimattomuuden ja ”Nyt kääritään hihat!” -tunteen ristiriitaisuutta. Etenkin, jos oppilaan äänessä kuuluu ja olemuksessa näkyy, että hän ihan oikeasti ajattelee ja uskoo itsestään noin. On eri asia jos joku tehtävä ei satu olemaan se oma lemppari ja sitten ajatuskin menee jumiin — nämä kaksi eriluonteista esimerkkiä oppii tässä työssä aika nopeasti tunnistamaan.

Pohdin usein syitä, enkä pelkkiä seurauksia. Mietin, mistä tuollainen epätoivo tai itseluottamuksen puute kumpuaa? Onko lapsi tottunut saamaan osakseen moitteita tai vähättelyä? Onko penkin alle mennyt joskus joku yksittäinen juttu, joka on saanut suhteessa liian suuret mittasuhteet? Onko jollain muulla elämän osa-alueella haasteita? Mikä voi olla niin voimallinen tekijä, että se saa tuon suhteessa vielä aika vilpittömän ihmisen alun vähättelemään itseään?

Syitä voi löytyä lukuisia, mutta pelottavinta on se, kun huomaan että käsitys itsestä ”huonona” on jo päässyt pinttymään lapsen tai nuoren ajattelumalliksi. Oikeastaan mikään ei tunnu sujuvan, koska oon ihan surkee.

Haluaisin omalla olemuksellani ja tekemiselläni välittää ajatusta siitä, että kun voi rehellisesti sanoa tekevänsä hommat omien kulloistenkin voimavarojensa puitteissa, tekee hyvin ja on hyvä. (Rimanalitukset ja laiskuuden tunnistaa, mutta ei mennä nyt tässä tekstissä niihin.) Annoin viime viikolla kasiluokkalaisille läksyksi erään koulussa aloitetun tekstin viimeistelyn. Ensimmäisenä, yllätys yllätys, tuli kysymys, kuinka pitkä valmiin tekstin tulee olla :) Been there, done that — muistan vielä yllättävän hyvin omatkin yläkouluaikani ;) Vastaukseksi en antanut nyt mitään lyhyys- tai pituusrajaa, vaan ohjeen tehdä kirjoitelma omien parhaiden kykyjen mukaan. Tiedän antaneeni sinänsä ison vastuun oppilaille, jotka edelleen huomioideni mukaan kaipaavat tarkkoja ja selkeitä ohjeita, vaikka itsenäistä ja ei enää niin opettajajohtoista opiskelua tietyissä yhteyksissä korostetaankin. Mutta ajattelin, että kokeillaanpa nyt joka tapauksessa!

Tällä viikolla sitten teimme tuosta tekstistä itsearvioinnin, johon pyysin jokaista kirjoittamaan muun palautteen lisäksi vähintään yhden kehun omasta tekstistään. Kehun, jonka voi ihan vilpittömästi itselleen antaa. Täh?!, kysyi muutama. Sanoin, että jos kotiläksy on tehty ohjeen eli parhaiden kykyjen mukaan, niin uskon että jokaiselta löytyy tekstistään vähintään yksi asia, johon voi olla itsekin tyytyväinen. Kas, itsearviointeja lukiessani niitä löytyi aika monelta, useampikin, ja ihan realistisia :)

Olen huomannut, että positiivisten ajatusten ja itseluottamuksen valaminen lapsiin ja nuoriin onnistuu tiettyyn pisteeseen asti ”piilo-opetussunnitelman” keinoin. Joskus haluan kuitenkin ihan tietoisesti ottaa näitä ”järeämpiä” aseita käyttöön ja laittaa oppilaat ihan oikeasti pohtimaan. Vähän kuin vaikka väkisinkin naksauttaa heidän päässään vivun pois sieltä huonon itseluottamuksen ja negatiivisuuden asennosta. Itse uskon siihen, että se vahvistuu, mihin keskittyy ja kiinnittää huomiotaan. Jos edes pienen hetken saan lapsen tai nuoren uskomaan hyvään ja erityisesti huomaamaan sitä itsessään, saattaa noita hetkiä tulla jatkossa toivottavasti ihan sisäsyntyisestikin.

Yritän aina muistaa korostaa, ettei itsessä tai muissa huomatun hyvän tarvitse olla mitään erikoista, ainutlaatuista, maailman hienointa… Hyvä voi olla vaikkapa oivallinen sanavalinta kirjoitelmassa tai pilkku oikeassa paikassa. Motivaatio tai hyvä keskittyminen työskentelyyn. Mietin aina niin, että kun lähdetään ruohonjuuritasolta ja hyvin arkisista, ehkä jopa itsestäänselviksikin mielletyistä asioista, hyvää aletaan huomata ympärillä toivottavasti hieman helpommin jatkossakin.

.
En pyri pelastamaan maailmaa, koska tuo ajatus kaatuu jo omaan mahdottomuuteensa. Sen sijaan pyrin tarjoamaan mahdollisimman monelle kokemuksen omasta hyvyydestään ja riittävyydestään. Myös se ajatus on iso, mutta toivon mukaan mahdollinen :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Positiivinen pedagogiikka — Mitä haluan esimerkilläni oppilailleni viestittää?

Koulupäiviä on jäljellä enää 16, mikä tuntuu ihan uskomattomalta. Mihin ihmeeseen tämä lukuvuosi katosi, vastahan oli elokuu ja edessäni 22 ihan uutta lasta?! Kuudentoista päivän päästä yhteinen taipaleemme nykyisessä muodossaan päättyy, mitä en oikein sitäkään ole vielä osannut sisäistää. Viransijaisuutta tekevänä miulla on toki ollut koko vuoden tiedossa realiteetit siitä että näin voi käydä, mutta silti kun uutisen kuulin niin pala meinasi nousta kurkkuun. Luopuminen tuntuu raskaalta, mutta olen tosi onnellinen oppilaideni puolesta, koska tiedän heidän saavan jatkossa(kin, heheh ;)) tosi hyvän open!

Tässä positiivista pedagogiikkaa käsittelevässä tekstissäni kerroin ihan konkreettisia esimerkkejä siitä, miten olemme toteuttaneet hyvän huomaamista luokassamme. Yksi esimerkki oli Sinnikkyyssanomat, jotka sittemmin laajenivat kaikkiin käsittelemiimme vahvuuksiin kuten itsesäätelyyn ja myötätuntoon. Viimeisimmäksi olemme käsitelleet rohkeutta, josta siitäkin toki kirjoitimme omat sanomansa viime viikolla.

Samana päivänä kun meillä oli ollut vahvuustunti ja olin kertonut ensi vuotta koskevat uutiset oppilailleni, heille tuli läksyksi bongata rohkeutta itsestään, läheisistään, kavereistaan, vaikka kaupantädistä jos niikseen ja kirjoittaa havaintonsa ylös :) Hieman ennen kotiinlähtöä kertasimme vielä yhdessä kotiläksyt. Siitä ja tästä aineesta sellaiset ja tällaiset tehtävät, ok. Ennen kuin kello soi tunnin loppumisen merkiksi, eräs oppilaani viittasi ja sanoi: ”Ope, olen tainnut jo tehdä tämän päivän osalta rohkeudenbongaamisläksyn!” ”Ai, ihanko totta, vau! Missä tilanteessa bongasit rohkeutta?” ”No kyllä mä luulen että sulta vaadittiin äsken aikamoista rohkeutta kun kerroit ettet jatka meidän opena enää ensi vuonna. Selvästi sua jännitti ja vähän harmittikin kertoa se, mutta olit tosi rohkea!” Niinpä. Niin jännitti ja harmitti — taisinpa olla rohkeakin. Totuus kuuluu lapsen suusta, vai miten se meni.

Siinä missä opettajuuden tähtihetkiä voi olla se, että huomaa oppilaan sisäistäneen jonkun matikan lainalaisuuden, itselleni sitäkin enemmän merkitsee tuollaiset äsken kertomani tyyppiset hetket. Olemme käsitelleet oppilaideni kanssa vahvuuksia läpi lukuvuoden ja olen ujuttanut niitä työskentelymme lomaan muutenkin kuin vahvuustunneille. Miulle ei ole itsetarkoitus, kuinka monta vahvuutta oppilas osaa mainita nimeltä, vaan nimenomaan se, kuinka montaa hän osaa hyödyntää omassa toiminnassaan tai huomata toisista! Kun tuon viime keskiviikon viimeisen tunnin lopussa olin muutenkin vähän herkillä, niin voitte kuvitella ettei kyyneleet olleet kaukana kun kuulin kommentin omasta rohkeudestani. Uskon, että se katse oli monella tapaa paljonpuhuva, kun katsoin tuota poikaa suoraan silmiin ja sanoin, että hän oli täysin oikeassa.
.

Vappuhulinoista parin viikon takaa <3 Lupa kuvan julkaisuun on :)

.
Näen osana positiivista pedagogiikkaa myös sen, että pystyn olemaan oppilaideni edessä inhimillinen ihminen. Miun mielestä lasten on hyvä nähdä se, että opellakin on tunteet suuntaan ja toiseen. Että aikuisellakin on tunteet. Ilman muuta osaan vetää rajat miten opettajan roolissa on soveliasta toimia, ja tarkoitankin nyt sitä, kun edelleen aina aika ajoin hämmästyn miten jotkut oppilaat ajattelevat opettajien olevan jotain ihan muuta kuin ”normaalit ihmiset”. Jotenkin teflonia ja omalla mittapuullani ehkä jopa hieman liian neutraaleita.

Samalla tavalla haluan kannustaa oppilaita näyttämään tunteitaan, ja millaista parempaa esimerkkiä voisin heille näyttää kuin iloita täysillä silloin kun ilostuttaa ja myöntää, että jokin asia jännittää tai vaatii rohkeutta mikäli niin on. Yhdessä olemme harjoitelleet myös itsehillintää ja pinnan pidentämistä kun siihen on tarvetta. On niin monta tapaa käyttää omaa auktoriteettiaan, mutta mielestäni kovin metsään ei mene siinä jos opettajana myöntää oppilailleen oman vajavaisuutensa — jota inhimillisyydeksikin sanotaan — eikä yritä peitellä tai paikkailla sitä olemalla oppilaille kova tai korottamalla itseään heidän yläpuolelleen. En esimerkiksi huuda oppilailleni, koska vaadinhan itsekin heiltä hillittyä äänenvoimakkuutta ja asiallista kielenkäyttöä. En keskeytä oppilaiden puheenvuoroja, koska en pidä siitä että miunkaan päälle puhutaan. Ja niin edelleen.

Tällaisia ajatuksia positiivisesta pedagogiikasta ja hieman sen vierestäkin tällä kertaa. Kaikki kun kuitenkin mielestäni lähtee opettajan omasta persoonasta ja siitä, miten hän kulloinkin käsiteltäviä asioita näissä muissakin kuin ”perinteisissä” kouluaineissa oppilailleen välittää. Havainnoistani ja saamastani palautteesta päätellen itse olen onnistunut aika hyvin. Niin ja olemme muuten harjoitelleet myös oman itsensä tervettä kehumista ;)

.
Vaikka harmittaa jättää nämä upeat oppilaat, toisaalta teen sen mieluummin näillä fiiliksillä kuin siten, että lukuvuosi olisi ollut täyttä kaaosta ja kumpikin osapuoli huokaisisi helpotuksesta päästessään toisistaan eroon. Hymy jää varmasti viimeisimmäksi meidän kaikkien 23 kasvoille ja siitä olen tosi onnellinen :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Positiivinen pedagogiikka — Onnistumisen ankkurointi

Tiedän, että on perjantai ja moni haluaisi jättää viikonlopuksi työasiat sikseen tai on ehkä jo jättänytkin. Mie myös, kunhan vielä näin viikon tapiksi olen kirjoitellut hieman työasioista ;) Asianhaaraa lieventänee hieman, että nyt en taas kirjoita perinteisistä 1+1=2 -matikantunneista, vaan palaan taas positiivisen pedagogiikan pariin. Näistä teksteistä onkin ollut nyt jokunen viikko taukoa, mutta taustalla on tapahtunut koko ajan!

Päivä päivältä tunnen oppilaani paremmin ja huomaan, mikä heihin uppoaa. Mikä heihin uppoaa ja aidosti vaikuttaa myös heidän ajatteluunsa. Pitkäjänteistä työtä positiivisen pedagogiikan ajatusmallien juurruttaminen myös oppilaiden omaan ajatteluun vaatii, mutta tulos on sitäkin palkitsevampi. Voi niitä voi niitä opettajuuden tähtihetkiä, kun esimerkiksi eilen Pokémon-jahtiin lähtiessämme ja turvallisuusasioita kerratessamme eräs oppilaani muistutti luokkakavereitaan: ”Sitten muistetaan se itsesäätely, että jos joku meinaa alkaa pelleillä niin ei lähdetä mukaan ja sanotaan sillekin että tuo on ihan typerää!”. Taustatietona sen verran, että vaikka vahvuuksista puhunkin yhdeksällä kymmenestä oppitunnista, niin tuolloin tähän teemaan liittyvän keskustelun aloitti kyseinen oppilas :)

Ei miulle ole itseisarvo se, että oppilaat osaavat ns. käyttää termejä, vaan se, että termien merkitys näkyy käytännössä. Siispä isoin tähtihetki taisikin loppujen lopuksi olla se, kun Pokémonien metsästyksen jälkeen juttelimme yhdessä ja kaikilla oli sujunut tunti kuten olimme luokassa etukäteen sopineet.

Onnistuneen Pokémon-jahdin jälkeen kosketin monia oppilaita olkapäälle ja kehuin. Muistutin, miten tällaisesta onnistuneesta tunnista jää hyvä mieli oppilaiden lisäksi myös opettajalle. Ja miksi kirjoitin tuossa aiemmin ”monia”, enkä ”kaikkia”: Siksi, että fyysisen kosketuksen kanssa täytyy olla itse tosi herkillä ja havaita, kuka sen pystyy ja on valmis ottamaan vastaan. Uskokaa tai älkää: vaikka kyse on vain tosi pienestä, vain ja ainoastaan positiivisesta eleestä, sen vastaanottaminen ei onnistu jokaiselta lapselta. Uskon tähän vaikuttavan todella paljon sen, millaista kosketusta ja missä merkityksessä lapsi on saanut — tai ei ole saanut — kotona.

Onnistumisen ankkurointi on siis yksi paljon käyttämäni menetelmä. Kun joku asia on onnistunut hyvin, samalla kun sanallisesti kehun niin myös kosketan oppilasta hellästi usein olkapäähän. Kosketuksellani ikään kuin ”ankkuroin” hyvät sanani oppilaaseen. Jos joskus huomaan ettei hommat ihan sujukaan, niin moittimisen sijaan saatan vain mennä hänen luokseen ja painaa käteni hellästi olkapäälle. En tiedä palautuuko hyvät sanani oppilaan mieleen, mutta monesti olen huomannut tuon kosketuksen rauhoittavan, ehkä muistuttavan onnistumisista. Heitäkin, jotka vielä vaikka muutama kuukausi sitten eivät meinanneet sietää edes sitä, että tulin vaikka matikantunnilla aika lähelle viereen katsomaan miten tehtävät sujuvat. Juuri tämän vuoksi kirjoitin, että näissä jutuissa on oltava herkillä, tosi herkillä.

.
Mie olen sitä mieltä, että ei opettajan työssä tarvitse olla mikään taikuri. Loppujen lopuksi aika pienetkin eleet ja teot ovat niitä kaikista tehokkaimpia — myös hyvässä! Käteni oppilaan olkapäälle painaessani itsenikin on helpompi laskea ykkösestä kymppiin :)

Positiivista viikonloppua meille kaikille! Pyritään parhaamme mukaan huomaamaan sitä hyvää! :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Opettaja, inhimillinen ihminen

Tiedättekö, mie oon monta kertaa miettinyt ja jonkun kerran kirjoittanutkin, miten etuoikeutetussa asemassa olen toimiessani opettajana. Haasteitahan meidän työssä riittää ihan niin kuin missä muussa tahansa ja välillä ehkä enemmänkin, mutta ainakin itsellä kaikki muut asiat ajavat lopulta niiden edelle. Sitä paitsi haasteethan ovat usein tilanteita, missä itsekin kasvaa ja oppii kaikista eniten. Niitähän pyrin sopivissa määrin tarjoilemaan itsekin oppilaille joka päivä ;)

Joskus on hetkiä kun ihan havahdun siihen, että edessäni on 22 lasta, joihin tiedän itselläni olevan tosi iso merkitys. Se on ilo ja samalla myös valtava vastuu. Niin paljon voin omalla olemisellani ja tekemiselläni vaikuttaa, että haluan pyrkiä vain parhaimpaani. Onneksi koen hiffanneeni mielestäni tosi tärkeän jutun: oma paras itseni ei vaadi erityisiä ponnisteluja saati omassa päässä asettamiani paineita. Tavoitteita sopivissa määrin, mutta ei paineita. Oma paras itse on jokaiselle just se, millainen kukin aidoimmillaan ihmisenä on.

Luulen, että omalla kohdallani olen edellä mainitsemallani hoksauksella pystynyt eliminoimaan aika paljon stressiä ja paineita – niin itseltäni kuin oppilailtanikin. Ulkopuolisilta tahoilta voi aina tulla paineita, mutta niidenkin alla pyrin keskittymään omaan juttuuni. Muistutanhan oppilaitanikin huolehtimaan omista asioistaan kiinnittämättä huomiota ulkopuolelta tuleviin (negatiivisiin) vaikutteisiin :) Ehkä hieman eri merkityksessä, mutta joka tapauksessa!

Väitän, että monet uupuneimmista ihmisistä, opettajistakin, ovat heitä, jotka tavoittelevat täydellisyyttä. Tietoisesti tai tiedostamattaan. Nimittäin aina on helppo syyllistää jotain ulkopuolista –  etenkin silloin, kun ratkaisu saattaisi löytyä omasta päästä ja sitä myöten omasta ajattelusta sekä toimintamalleista. Hands down, meistä kukaan ei ole kaikkivoipa eikä tarvitsekaan olla, ja ainakin itse koen että pienine virheineni olen myös opettajana vain inhimillisempi ja helpommin oppilaidenkin kohdattavissa.

Kun itselleen suo epätäydellisyyden, suo samalla myös ihmisyyden mihin meillä kaikilla on oikeus. Jos ihan tarkkaan miettii, niin ei meidän ammattikuntaa ehkä se uusi opetussuunnitelma yksinään väsytä, vaan myös oma suhtautumisemme siihen kuten työhömme ylipäätään. Rehtoriamme lainatakseni: ”Kannattaa välillä pohtia, mitä se opettajan perustyö nykyisin on.” Keskiössä ei ehkä enää olekaan saada oppilaita istumaan paikallaan aamukahdeksasta iltapäiväkahteen tai käsialan symmetrisyys. Niin paljon on taas omasta asenteesta kiinni, ja helpommalla pääsisi taas kun valittamiseen käyttämänsä energian kanavoisi vaikka sitten sen uuden opsin toteuttamiseen! :) Tiedän, olen aloittanut työssäni melko ihanteelliseen aikaan juuri opsin vaihtuessa: entisestä poisopettelu ei ole itseäni juuri painanut, mutta toisaalta lähes kaikki muu on tullut sitten ihan, ihan uutena.

.
Sanokaa vaan nuoruuden innoksi tai naiiviudeksi. Sanokaa vaan yltiöoptimistiksi tai pilvilinnoissa eläjäksi. Mutta itse sanon realistiksi, joka jokaisen työpäivänsä jälkeen, viimeistään illalla nukkumaankäydessään, kiitollisena toteaa kohdanneensa haasteet ja oppineensa päivän aikana jotain :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka