Anna Huhtilainen

Päänavigointi

Elämäntyyli

Kiitos maanantaiaamu klo 8-8.45!

Treenaaminen sanana kuulostaa mielestäni edelleen ihan liian ammattimaiselta tai vähintään päämäärätietoiselta siihen puuhasteluun nähden, mitä harrastan tai olen koskaan harrastanut :D Yhä enenevissä määrin kutsuisin itseäni jumppaajaksi, joka tekee sitä mitä milloinkin huvittaa. Ei ulkonäön (tai siis pelkän sen, myönnetään) takia tai sillä mentaliteetilla, että jos huomenna ei satu, koko harjoitus on mennyt ihan hukkaan. Tosin valehtelisin jos väittäisin, etteikö miulla välillä sitäkin olisi ikävä, kun lihakset ovat salin jäljiltä kipeinä ja todellakin tuntee tehneensä.

Tuon ikävän käydessä ylettömäksi tai vaihtoehtoisesti säätilan häiritessä alkuperäisiä suunnitelmia, heheh, voin onneksi aina lähteä hankkimaan niitä kipeitä lihaksia :D Suosikkiliikuntamuotoni eivät sulje toisiaan pois ja joustavat sekoittamatta koko seuraavan viikon suunnitelmia :D Miten absurdilta ja ah, niin ihanan kaukaiselta tuollainen ajatus muuten kuulostaakaan etenkin itseni kaltaisen harrastelijan kohdalla!

Tämän viikon maanantaina katkesi useamman kuukauden maanantaiaamuporrasputkeni, kun vettä tuli taivaalta siihen malliin. Rappusten tilalle tulikin sali, ja  siitä lähtien olenkin edennyt tätä viikkoa kipeiden lihasten kanssa. Ihanan kipeiden, pitkästä aikaa! Vaikka vielä tänään perjantaiaamunakin paitaa pukiessani saatoin joutua etsimään sopivan varovaista liikerataa, koska ojentajat, olkapäät ja yläselkä, niin jollain kierolla tavalla olen nauttinut tästä tunteesta. Ilmeisesti osasin yhä tehdä jotain oikein, kun näin hyvät jumit onnistuin hankkimaan 45-minuuttisen setin jälkimaininkeina. Tai sit se on vain harjoituksen puutetta, hehheh ;)

Reilun 28 vuoden mittaisen pohdintani jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että tällainen eri harrastusten suloinen sekamelska on varmaankin just se miulle sopivin juttu. Joskus roikuin liiankin orjallisesti saliohjelmien ja viikkorytmien parissa, mutta onpahan nähty sekin puoli. Jännä juttu vain on se, että kun mielessä oli joku päämäärä, niin se valtasi koko huomion itse matkaltakin. Nyt kun teen mitä milloinkin, liikunta on oikeasti mielekästä ja esimerkiksi salillekin on halutessaan mukava lähteä muunkin vuoksi kuin siksi, että se on kivaa kun se on ohi. Treeninjälkeinen tunne on ihan super, mutta ei onneksi enää ainoastaan pelkästään se. You know.

Niin että ei kai miulla muuta tähän perjantai-iltapäivään kuin että ilon kautta, tehtiinpä sitten mitä tahansa! :D Nykyinen minäni sanoo, että olisi aika hölmöä tehdä jostain täysin vapaaehtoisesta asiasta tietentahtoen sellaista, joka saa puremaan hammasta. Ja harmillista, mikäli sille ei osaisi laittaa stoppia.

En tiedä viekö tämä nykyinenkään sillisalaattityylini muuta kuin ojasta allikkoon, mutta hyppäänpä siinä tapauksessa jorpakosta toiseen ainakin siitä loikasta nauttien! :D

.
Kivaa perjantaita ja alkavaa viikonloppua! Toivottavasti siihen sisältyy meillä kaikilla paljon mieluisia asioita! :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Ympyrä on sulkeutunut

Jos minuu pyydettäisiin kuvailemaan millainen olin lapsena, sanoisin varmaan että aika tavallinen. Oma perhe välitti, kotona oli aina ruokaa. Koulunkäynti oli oikeastaan ihan kivaa ajanvietettä ja kavereiden kanssa hypittiin hyppistä iltapäivät ja alkuillat. Soitin pianoa ja kävin ratsastamassa. Olisin ehkä halunnut pelata korista, mutta kun Kiteellä ei ollut silloin mahdollisuuksia siihen, niin asia sitten jäi. Eikä se oikeastaan sen enempää jäänyt surettamaan, vaan keksin itselleni tilalle sitten jotain muuta tekemistä. Ei se kyllä mitään urheilua tainnut olla, mutta joka tapauksessa muistan harvoin kärsineeni tekemisen puutteesta.

Olin varmasti aika ”tavallisen tyytyväinen” lapsi ja voin kyllä vilpittömästi sanoa tykänneeni elämästäni. Ei sitä lapsena edes hoksannut ajatella, miten paljon vanhemmatkin teki töitä sen eteen, että ylipäätään oli kiva koti missä asua, ja että aina koulusta tullessa jääkaapissa oli välipalaa niin itselle kuin kylään poikenneille kavereillenikin :) Elämä oli lapsena oikeastaan tosi helppoa.

Niin, en siis koskaan kokenut olevani mikään ääripäiden tyyppi. Kunnes sitten tuli oudot vuodet ja nekin vasta teini-iän jälkeen. En oikein tiedä mikä miulla vippas päässä, kun yhtäkkiä se aika menikin ruuan ja liikunnan tarkkailuun, minkä aina siihen asti olin käyttänyt tyytyväisenä jos en nyt kokonaan pullansyöntiin, niin ainakin hyvin stressittömään ja rentoon elämään. On muuten aika karu tunne, kun tajuaa olevansa tilanteessa, jossa ei yhtään koe olevansa se aito itsensä, vaan toimivansa ihan kuin autopilotilla joidenkin sääntöjen ohjailemana.

Otsikossa kirjoitin ympyrän sulkeutuneen. Tiedättekö, mitä tarkoitin sillä? Tiedättekö, mikä on miusta todella ihanaa? No elää tätä nykyistä, tavallista elämääni! Olla silleen hyvällä tavalla vähänniinku muutkin normaalit ihmiset :D Jos nyt sellaisia on olemassakaan, mutta työ hiffaatte pointin! Oikeasti, saada hyvää oloa ja mieltä jostain muustakin kuin suorittamisesta tai vinksahtaneiden velvollisuuksien suorittamisesta. Vaikka siitä, että voin mennä keskellä viikkoa äitin luokse yökylään ja sateen pauhatessa ulkona laitetaan ruokaa ja syödään yhdessä <3 Sytytellään kynttilöitä ja hyggeillään, you know! :D

Olen kiinnostunut terveellisistä elämäntavoista. En ole kokenut tarpeelliseksi totuttaa itseäni takaisin perinteisiin sokeriherkkuihin ja harrastan edelleen reippaanlaisesti liikuntaa. Asian mutta onkin siinä, että nykyinen elämäntyylini joustaa ja sallii poikkeukset. Tai eikä mitään salli, vaan on terveellä tavalla saanut ne luonnolliseksi osaksi elämää! Jos itse ei ole kokenut kaikkea samaa, voi olla vaikea ymmärtää, mutta itselleni tämä on ihan hitsin iso juttu!

.
Ja voi kuulkaa miten kovasti mie toivoisin, että ihan jokaisen meistä ei tarvitsisi käydä yhtä kivikkoisia polkuja tähän pisteeseen päästäkseen, joskin omastani en ole katkeroitunut, vaan sen avulla pystyn ammentamaan kiitollisuutta juuri tästä hetkestä! <3

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Vaatteet on monellakin tapaa mun aatteet

Olkoonkin, että lauantai on huonoin päivä julkaista blogipostaus, niin teen sen silti. Lauantai on miulle monesti sellainen sopivan rento päivä, jolloin on aikaa kirjoittaa…tai siltä tuntuu ainakin nyt, kun pitkästä aikaa vietän viikonloppua ihan kotosalla :) Joku fiksumpi tietysti naputtelisi näitä tekstejä varastoon ja julkaisisi sitten otollisempana ajankohtana kun lukijatkin saattavat olla linjoilla, mutta työ tiiätte miut :D Edelleen kirjoitan just silloin, kun kirjoituttaa :D

Ja mitä tulee ihan vain löhöilylauantaihin, niin en mie sentään koko päivää täällä sohvanmutkassa ole nököttänyt. Olen nimittäin toteuttanut viimeaikaista lempiharrastustani, eli järjestelyä ja tavaroiden raivailua. Voisin kertoa parikin tarinaa siitä, kun olen tässä lähiaikoina laittanut tori.fi:n rallattamaan ja tavaroita on lähtenyt niitä enemmän tarvitsevien mukaan :) Tähän hommaan jää vähän koukkuun, ja pitää nyt vähän hillitä, etten ala kulkea kotona sellaiset myyntilasit päässä :D Tällä menestyksellä saattaisi pian olla kämppä tyhjä.

Samoilla lämpimillä kävin tänään läpi vaatekaappiani. Edistystä on se, että viimeksi tein saman homman kesällä ja jo nyt uudelleen. Hommaan oli selvästi aiempaa helpompi tarttua, koska vaatekaappini oli nyt jo suht hallittu kaaos siihen entiseen pelkkään kaaokseen verrattuna. Ainakin suunnilleen tiesin missä mitäkin on, kun en ollut päästänyt kaappiin muodostumaan epämääräisiä myttykasoja. Tai ainakaan mitään entisiin tapoihini verrattavissa olevia ;)

Vaatteita lähti taas surullisen korkea pino pois, vaikka mielestäni jo kesällä karsin enimmät turhuudet pois. Miksi, miksi, miksi olen tullut hankkineeksi niin paljon kaikkea ”ihan kivaa” (lue: turhaa)?! Sanotaanko näin, että shoppailuhimoani hillitsee kaikista parhaiten se, kun tuijotan tuota vaatepinoa ja mietin, montako euroa siinäkin seisoo. Vakaa aikomukseni on nyt alkaa panostaa määrän sijasta laatuun — nähtäväksi jää, joko olen aikuisuuden tällä asteella muutenkin, kuin vain tänä satunnaisena lauantaina kirppiskasaa tuijotellessani. Melkein tekisi mieli käydä kippaamassa nuo kaikki vaatteet Konttiin tai johonkin muuhun hyväntekeväisyyteen pelkällä hyvänmielenpalkalla, vähän kuin opetukseksi itselleni…

Sain muuten viime viikolla ystävältäni hyvän vinkin: kerää yhteen rekkiin vähältä ajalta niitä vaatteita, joita oikeasti käytät ja laita muut kiertoon. Uskon, että omalla kohdallani saisin jo vaikka parin-kolmen viikon ajalta tuohon juuri sen läpileikkauksen vaatteista, jotka rehellisesti ansaitsevat sijansa kaapissani. En kuitenkaan ole ihan varma, josko miusta jo tässä vaiheessa olisi tuohon vai löytyiskö sieltä ylijäämien joukosta aina kuitenkin se yksi paita, jota ihan varmasti käytän joskus ensi kesän keskiviikkona. Tai ainakin voisin käyttää ;) Ehkä joitain sellaisia saatoin jättää alahyllylle vielä tänäänkin, mutta täytyy kyllä taputtaa itseäni olalle, että huima kehityskaari tässä on jo tultu ja ihan kivat lähtevät nyt jollekin, jolle ne on tosi kivoja :)

.
Jännä juttu, miten omat ajatukset ja kaappien uumenissa lymyilevät ylimäärät kulkevat melkoisen synkassa ;) Vaatteet on mun aatteet, ja tämänpäiväisen urakan myötä kuvainnollisesti sopivan kepoisia kummatkin!

Kivaa viikonloppua! :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Syvään päätyyn

No eihän tää nyt mittään, pikkujuttu vain… Ai mie muka, no en nyt tiiä… Voisinhan mie ehkä, mutta…

Aiemmin havahduin usein siihen, että vähättelin itseäni. Oikeastaan tuo pelkkä havahtuminenkin oli jo aika iso steppi eteenpäin, koska en ehkä edes uskalla ajatella, kuinka pitkään olin toistanut tuota samaa kaavaa edes huomaamatta koko asiaa. Tai kuinka monta potentiaalista mahdollisuutta onnistua olin jo omalla päänsisäisellä puheellani saanut menemään ohi. Aika surullista.

Yhtäkkiä syvään päätyyn hyppääminen on alkanut kiehtoa. Ja jotta siellä on pysynyt pinnalla, välillä vaikka räpiköidenkin, on ollut reilusti annettava itselleen kiitosta onnistumisistaan ja oltava niistä terveellä tavalla ylpeä. On ollut ylipäätään huomattava onnistumisensa, eikä keskittyttävä vain tekemiinsä virheisiin. Muistelen jonkun joskus jossain sanoneen, että se mihin keskittyy, lisääntyy :))

Koska itse rakastan konkreettisia esimerkkejä, niin annanpa teillekin nyt yhden. Suhteessa pienen, mutta omalla kohdallani sitäkin käänteentekevämmän: muistan, kun viimeisessä harjoittelussani ennen valmistumistani olin pitämässä Vakava-päsykoevalmennusta. Olin siihen päivään asti inhonnut kvantitatiivista tutkimusta (enkä kyllä vieläkään sano sitä rakastavani, heheh :D), ja niin vain se universumi napsautti miulle nakin juuri tuon aihepiirin artikkelin valmentamiseksi opiskelijoille. Vanha mie olisi varmasti nevotellut, että josko millään saisin jonkun muun artikkelin opetettavakseni, mutta nyt päätin, että vaikka läpi harmaan kiven aion handlata tämän homman!

Muistan, kun istuin äitin luona keittiönpöydän ääressä ja olin ihan että wtf, en tajuu mitään ja miun pitäis vielä avata tämän artikkelin asiat niin kovasti opiskelemaan haluaville nuorille. Viestittelin psykaa ja matikkaa opiskelleille kavereilleni, googlasin kuin viimeistä päivää ja harmittelin, miksi olinkin joskus heittänyt omat kvantin luentomatskuni menemään. (No siksi, koska en vain halunnut nähdä niitä enää koskaan saatuani tentin ykkösellä läpi… Makes sense :D) Siihen hätään — viimeinen ilta, you know — en saanut apuja tutuiltani, eikä googlekaan ollut kaveri. Päätin, että hitto vie mie istun tässä vaikka koko yön ja selvitän mitä artikkelissa olevat tutkimuksiin perustuvat taulukot ja tulokset pyrkivät kertomaan.

Ja sitten, sitten kun sen tajusin! Tuntui ihan kuin taivas olisi auennut :D Hoksasin logiikan taustalla ja tunne oli ihan uskomaton, kun testasin sitä eri luvuilla ja se todentotta toimi! Nyt jo ajattelinkin, etten varmaan nuku koko yönä, koska olisin halunnut päästä pitämään artikkelivalmennusta justnythetipaikalla :D Seuraavana päivänä olin aivan liekeissä, ja sain opiskelijoilta kiitosta ”koko artikkelikokoelman vaikeimman ja oudoimman tekstin avaamisesta”. Olin varmaan pyörtyä siitä kaikesta hämmennyksestä :D

Saatatte ajatella, että olen ihan hullu. Mutta tiiättekö, että mielelläni sitten vaikka olenkin ja olemisellani näytän mallia siitä, että ihan oikeasti ne mahdollisuudet onnistumiseen ja siten voimavarojen ammentamiseen voivat piillä todella pienissäkin asioissa. Edelleen: se niiden tilanteiden ja mahdollisuuksien huomaaminen. Se on jo todella iso askel tällä polulla!

Miusta tuntuu siltä, että ihmiset miettivät usein, että onnistumisen kokemuksen olevan sallittu, täytyy tehdä joitain tosi isoja asioita. Monesti vieläpä sellaisia, joissa on saatu vastapuoli nitistettyä, ja onnistumisen tunteen tarjoaakin toisen tyypin päihittäminen ja voitonriemu. Ehkä sellaisillekin on tietyissä asioissa sijansa, mutta pitkässä juoksussa palkitsevampa on, kun tyytyväisyys pohjautuu kilvoitteluun itsensä kanssa. Olipa kyseessä vaikka kvantin artikkelin tajuaminen tai hyvä olo aluksi nihkeältä tuntuneen lenkin jälkeen. Kukaan ei oikeastaan mittaa asioiden kokoa, vaan se mikä merkitsee, on oma onnistunut olo. Johon on enemmän kuin oikeus.

En laittanu tätä kuvaa ihan turhaan just tähän kohtaan :) <3

Tästä maailmasta löytyy aina jossain asiassa joku itseäsi parempi. Joku on jo kirjoittanut koko kirjan, kun itse olet saanut aikaiseksi pari riviä tekstiä ja lopulta pyyhkinyt nekin pois. Neulonut koko sukan, kun itse luot vasta silmukoita. On mahdotonta olla paras, mutta itseään paremmilta on mahdollisuus oppia. Sen sijaan, että vaipuisit itsesi vähättelemiseen tai aliarvioimiseen, hyödynnä nykyinen osaamisesi sekä resurssisi parhaasi mukaan ja lisäksi ammenna muilta. Opi, inspiroidu, innostu! Ihan konkreettisesti kysy vaikka: ”Miten olet päässyt tuohon pisteeseen?” ja mieti, miten voit saamaasi vastausta hyödyntää.

.
Niin ja muista, että jollekin muulle just sie olet se jo kirjan kirjoittanut tai sukan neulonut! Katso itseäsi ja tekemisiäsi yhtä arvostavasti, kuin joku muu (paljastus: monet muut!) katsoo.

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Kiitos, että olitte ja opetitte

Tylsimmät asiat tulee jätettyä usein viimeisiksi, ja niin kävi meidän muuttoprojektissammekin. Voin sanoa, että viikko sitten edellisen asunnon häkkivarastoa tyhjennellessämme en oikein tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa :D Roskaa lähti niin paljon veke, että tuleepahan ainakin yhtiövastikkeeseen kuuluvat jätemaksut hyödynnettyä, hahah :D Ilmankos olimmekin tuskailleet tupaten täyttä varastoamme, kun jo tyhjiä pahvilaatikoitakin oli yhden pahvinkeräysastiallisen (ja litistettynä toki!) verran. Osaatte ehkä kuvitella, mikä oli sen kaiken muun käytän eli en käytä tätä ehkä ensi kesän keskiviikkona -rojun määrä. Nyt jo naurattaa itseänikin :D

Olin säilönyt myös joitakin papereita muutaman vuoden takaa, mitkä toivat mukanaan tosi ahdistavia muistoja. Siellä oli muun muassa varoitusta vuokralaisilleni ja isoja laskuja eräiden juttujen tiimoilta. Kun jo muutenkin pääsen palaamaan pelottavan helposti noiden asioiden aikanaan aiheuttamaan tunteeseen, niin entäs sitten kun pitelin kädessäni ihan konkreettisia muistoja niistä. Muistan niin tarkkaan, miten ahdistavaa aikaa elin ja yhtään liioittelematta tuolloin tuntui, että kurkkua kuristi kun tuo tukala tunne alkoi saada jo fyysisiäkin piirteitä.

Mutta samalla tuolloin viime viikolla mietin, miten onnellisena pystyin nyt heittämään nuo paperit menemään. Kun tajusin, ettei miun enää tarvitse miettiä kyseisiä asioita. Tietyt aikarajat ovat umpeutuneet, ja ahdistavat asiat on saatu päätökseen. Nakkaillessani noita papereita tuhottavien säkkiin, taisin antaa myös ajatuksissani viimeisetkin lähtöpassit niihin liittyville muistoilleni. Teki niin hyvää päästä heittämään tuo kaikki menemään ihan konkreettisesti. Tunne oli jotenkin eheyttävä ja sellainen, että hitto vie, tässä sitä vain ollaan tuosta kaikesta paskasta (anteeksi, mutta sitä se todella oli) huolimatta!

Minuu melkein itketti, mutta tällä kertaa onnesta. Aikamoisen mankelin suhteessa ikääni läpikäyneenä en todellakaan vaihtaisi tätä nykyistä, erittäinkin tavallista elämääni mihinkään high lifeen, jos sisimmässäni joutuisin kuitenkin samalla kestämään suurta ahdistusta. Perusonnellisuus ilman kummempia krumeluureja on se tunne, jossa miun on hyvä. Se tunne, jonka avulla osaan vastaanottaa ja käsitellä mahdolliset vastoinkäymiset. Se tunne, jota en enää koskaan ajattele itsestäänselvyytenä! Ja se tunne, jonka saavuttaakseni miun on pitänyt oikeasti kohdata pelkojani ja heikkouksiani sekä luottaa siihen, että jotenkin tämän kaiken läpi rämpiminen vielä palkitaan. Uskon, että elämän heittämän paskan määrä on vakio ja kokemusteni perusteella luotan, että lopulta kyse on vain eteen tarjotuista oppimisen paikoista. Olisin itsekin voinut valita monen monta kertaa myös toisen tien, mutta se olisi viitoittanut kulkuani johonkin ihan toiseen suuntaan kuin tähän nykyiseen olotilaani.

Vaikka vastoinkäymisten tarkoitusta on joskus vaikea ymmärtää niiden akuutissa vaiheessa, viimeistään jälkikäteen tajuaa, että jotain hyvää niistä poikii. Esimerkiksi arvostus sitä kohtaan, ettei illalla tarvitse käydä kokeilemassa moneen kertaan, että onhan ovi varmasti lukossa. Tai että joka päivä ei pelota mennä hakemaan postia. Niin, muun muassa just näitä juttuja mie tarkoitan aina kun muistutan, että onni löytyy yleensä niistä liiankin usein itsestäänselvyyksinä pitämistämme asioista :) Näiden huomaaminen voi kuitenkin joskus vaatia nöyrtymistä ja kiitoksen sanomista myös epämiellyttävämmille kokemuksille ja tunteille. Kiitos, että olitte ja opetitte.

.
Ehkä jo miljoonatta kertaa, mutta ihan aiheesta: näe ja arvosta sitä kaikkein pienintäkin hyvää, mitä ympärilläsi on! <3

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka