Elämäntyyli

Kohtaa, käsittele, kiitä

Myö vietettiin viikonloppu Savonlinnassa ja siellä sain kertoilla taas monille, miten elämämme Kemissä on lähtenyt sujumaan. Luulen tai ainakin toivon, että äänessäni kuului tyytyväisyys ja kiitollisuus siitä, miten asiat jälleen kerran ovat järjestyneet ja loksahdelleet kohdilleen. Siitäkin huolimatta, että välimatkaa on satoja kilometrejä ja muuttoomme toki liittyi monenlaisia haikeudenkyyneleitäkin kirvoittaneita hetkiä.

Kiitollisuusajattelu saattaa jonkun mielestä kuulostaa pelkältä sanahelinältä ja siltä, että siellä taas yksi hölmö toistelee jotain, mitä on joidenkin viisaampien jossain kuullut puhuvan. Että kun nyt tuntuu olevan trendikästä puhua henkisestä hyvinvoinnista, joita hihhulihommiksikin on kuultu kutsuttavan, niin siitäpä nyt sitten hyvä aihe blogitekstillekin. Vähän kuten kirjoitin optimistisuudestakin vasta äskettäin.

Mutta miun mielestä nää jutut on aivan liian tärkeitä – ja järkeenkäypiä – saadakseen hihhulihommien leiman. Niin ja toki muodossa tai toisessa myös omakohtaisia ihan meille jokaiselle, uskaltaisin väittää! En todellakaan tarkoita, että elämän täytyisi olla koko ajan pelkkää kiitoksen toistamista. voitte uskoa, että monien seuraavien oman elämäni esimerkkien kohdalla itsellänikin on kestänyt kauan osata sanoa kiitos. Tai edes ymmärtää, että luopumisen, ärsyyntymisen, harmituksen ja suuren surun jälkeen tuollekin sanalle saattaisi vielä joskus olla paikkansa. Vieläpä vilpitön sellainen.

Kiitos, että muutama vuosi sitten silloinen autoni simahti ja jätti miut tienvarteen. Ilman tätä kokemustani olisin stressannut entistäkin pidempään reistailevaa autoani ja arkaillut lähteä ajamaan sillä yhtään pidempiä matkoja. Tiesin uuden auton ostamisen olleen ajankohtaista jo pidempään, mutta nyt vihdoin sain aikaiseksi tehdä sen.

Kiitos, että olen miulla on kokemus seurustelusuhteesta, jossa en ollut onnellinen. Ilman tätä kokemustani en varmasti osaisi arvostaa nykyistä elämäntilannettani näin paljon! Saattaisin nähdä parisuheessamme lukuisia ”virheitä”, jos miulla ei olisi kokemusta muusta ja en siten ymmärtäisi millaisen itselleni täydellisen miehen kanssa saan elämäni jakaa.

Kiitos, että olen menettänyt oman isäni. Ilman tätä kokemustani olisin saattanut sanoa monta kertaa nykyistä harvemmin äidilleni ja veljelleni, miten paljon heitä rakastan. Oikeastaan meidän iskän kuolema oli varmasti lähtölaukaus kiitollisuusajattelulleni ja aivojeni uudelleen ohjelmoinnille kaikilla elämän osa-alueilla.

Kiitos, että olen joutunut ottamaan monista asioista vastuuta jo hyvin nuorena (ks. edellinen kohta). Ilman tätä kokemustani saattaisin vasta nyt 29-vuotiaana opetella niitä juttuja, joihin poikkeuksellisesti aloinkin perehtyä jo reilu kymmenen vuotta sitten. Tästä oivaltavasta ajatuksesta miun on itse asiassa kiitettävä veljeäni, joka tämän fiksusti totesi joskus muutama vuosi sitten, kun tuskailin taas jonkun virallisen paperin kanssa.

Kiitos, että olen aloittanut elämäni useamman kerran ns. alusta uudella paikkakunnalla ja uusien ihmisteln ympäröimänä. Ilman tätä kokemustani terve itsevarmuuteni ei todennäköisesti olisi kasvanut nykyisiin mittoihinsa ja saattaisin olla paljon epäileväisempi minäpystyvyyttäni kohtaan.

Kiitos, että olen joutunut pohtimaan oman yrittäjyyteni kannattavuutta ja asiakkaideni riittävyyttä. Ilman tätä kokemustani olisin varmemmin jäänyt laakereilleni lepäämään ja miulla ois huomattavasti vähemmän kontakteja sekä verkostoja eri suuntiin. Niin ja tietty niitä asiakassuhteita, joista suurin osa on oma-aloitteisuuteni aikaansaamia.

Kiitos, että vuokra-asunto, johon ensimmäistä kertaa kotoa muuttaessani menin, oli pieni ja kulahtanut yksiö. Joka itse asiassa muuttopäivänä oli vielä (loppuKIN)siivoamaton pommi entisen asukkaan jäljiltä. Ilman tätä kokemustani olisin saattanut ottaa seuraavat siistit asuntoni itsestäänselvyyksinä. Vaikka siistejähän niiden muuttopäivänä käsitykseni mukaan kuuluisi ollakin, mutta ymmärrätte kyllä mitä tarkoitan.

Kiitos, että eräässä sijoitusasunnossani tapahtui muutama vuosi sitten raju vesivahinko. Ilman tätä kokemustani en ehkä vieläkään tietäisi, miten vuokranantajana toimia kyseenlaisen tilanteen kohdatessani.

Kiitos, että en lapsena saanut uusia farkkuja, toisia korvareikiä tai hiustenvärjäystä sormia napsauttamalla. En tiedä miksi juuri nuo kolme kokemusta ovat jääneet mieleeni yhtä elävästi kuin niitä varten itkemäni esiteini-ikäisen itkut ja koska kaikilla kavereillakin on -tyyppisten perusteluiden riittämättömyyden. Ilman tätä kokemustani olisin saattanut helposti lipsahtaa kuvitelmaan siitä, että monet asiat tuotaisiin eteen ilman minkäänlaista vaivannäköä.

Kirjoitin nuo esimerkit ylös täysin siinä järjestyksessä, kun ne ajatuksenvirtana mieleeni tulivat. Ehkä arvaattekin, minkä kohtien kanssa kiitoksen sanominen meinaa edelleen erityisesti nostaa palan kurkkuun. Mutta sitähän kiitos vähintään usein, ellei jopa aina vaatiikin: että on ensin antanut tulla kaikkien niiden tunteiden, jotka tilanne on itsessä herättänyt – ja pystynyt kohtaamaan sekä käsittelemään ne.

.
Hihhulihommia tai ei, niin mieluummin kohtaan, käsittelen ja kiitän kuin katkeroituisin.

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Kun kuplan poksahtaessa ei putoakaan

Tottahan se on, että aina kun elämässä tapahtuu joku positiivinen muutos, jo se itsessään kannattelee määrätyn ajan. Kenties sulkee hetkeksi omaan kuplaansakin, mutta kuten monet kerrat todettu ja huomattu, kuplilla on tapana poksahtaa ja niiden ulkopuolella odottelee normaali arki. Se ihan tavallinen ja tasainen, jota lopulta eletään olipa sijainti mikä tahansa. Toki ympäristön muuttuessa kuljet toista reittiä kauppaan, ohjelmoit aivosi ymmärtämään säätiedostusta katsoessasi, että mihin päin karttaa tässä täytyykään nyt itsensä sijoittaa ja tarkistat kotoa lähtiessäsi kolmen oven olevan lukossa entisen yhden sijaan. Muun muassa. Nimimerkillä kokemusta on, kaikesta edellä kirjoittamastani.

Ensiarvoisen tärkeää onkin se, miten olet asiasi hoitanut ja mihin jamaan arkesi elänyt tuon kuplan ulkopuolella. Uudesta hienosta kodista saa hyvää mieltä päivittäin, mutta aika yksinäiseksi ja surulliseksikin itseni kokisin, jos meillä olisi vain nämä seinät. Jos katselisin niitä päivät pitkät pohtien, että tulikohan nyt tehtyä vähän huono siirto. Kuvaisin someen huonetta kerrallaan ja hehkuttaisin elämää, mutta oikeasti nieleskelisin puhelimen tällä puolella kyyneleitäni. Ei kuulostaisi kovin hyvältä.

Mutta se tasainen ja sopivan tasapaksukin arki kuulostaa. Sekä tuntuu! Veikkaan, että juuri se on yksi tekijä, miksi olemme kotiutuneet niin hyvin ja nopeasti. Meillä on ollut jo useamman vuoden ajan hyvä arki, hyvät perustukset, jotka ovat kantaneet vaikeita asioita kohdatessa, ja joiden puitteissa on vastaavasti voinut täysin rinnoin iloita kaikesta hyvästä. Vähän niin kuin talokin pysyy sitä varmemmin pystyssä, mitä paremmalle maaperälle ja perustuksille sen rakentaa. Tai silleen kyl työ tiiätte, terveisiä rakentajasuvusta, mutta mie oonkin aina ollut tässä kirjoittamisessa vähän parempi ;)

Olen nähnyt ympärilläni ja suhteellisen lähellänikin tosi paljon ihmisiä, joilla on kyllä sitä ja tätä ja mitä kalliimpaa, sitä parempi. Näennäisesti. Kaikki näkee mitä on ulospäin näyttää, mutta sisälle ei aidosti kukaan. Voin olla väärässä, mutta itse ajattelen niin, että elämästä puuttuu joku hyvin perustavanlaatuinen palanen, mikäli arki täyttyy materian kilpavarustelusta ja sellaisiin ns. nappia painamalla saatavien hyvän olon lähteiden kuluttamiseen. Usein se vaikuttaa ulospäin vain isomman tyhjyyden täyttämiseltä, hetkelliseltä hyvältä ololta. Totuus (jos sellaisia on, mutta miun mielestä tässä asiassa on) kun on kuitenkin se, ettei mikään laukku, koru tai auto peitä sitä, jos elämän perusasioissa on joku vinksallaan. Ihan yhtä karvaita kyyneleitä itket olipa olallasi laukku luksusmerkiltä tai marketista, eikä paha mieli pienene, poditpa sitä miten kalliin auton ratissa tahansa. Ja toisekseen: jos kaikki tuodaan tarjottimella eteesi, niin mikä lopulta tuntuu enää tarpeeksi hyvältä?

Viinimarjoillekin hyvät perustukset, totta kai! ;)

Ja entäs sitten kun kaikki pinta ja irrallinen joku päivä viedään ja jäljelle jää vain se perusta? Perusta, jota voi olla astetta hankalampi lähteä enää kaivamaan esille sieltä talon raunioiden alta. Tai ainakin tuplatyön saa tehdä verrattuna siihen, että olisi jo aikanaan pysähtynyt paikalleen ja altistanut itsensä vaikeidenkin asioiden kohtaamiselle ja käsittelylle. Tukevasta talosta (sanan monessa merkityksestä, heheh ;)) on paljon mukavampi kuunnella tuulen tuiverrusta ja seurata sateen ropinaa. Toisaalta antaa myös auringon paahtaa ja porottaa suoraan kohti. Tukevaa taloa ei tarvitse lähteä heti paikkailemaan, vaan säännölliset kuntotsekit riittävät.

.
Tässä maailmassa taitaa lopulta aika moni asia ja ilmiö rakentua keskenään samanlaisista osasista :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Optimistisuus ei tue torjumaan, vaan toipumaan

Tiedän usein puhuvani, kirjoittavani tai jollain muulla tapaa muistuttavani, miten meistä jokainen voi omalla asenteellaan vaikuttaa asioihin tai ainakin siihen, miten ne kokee. Tiedän myös tuollaisen ajattelutavan olevan edelleen monelle suorastaan punainen vaate. Tavallaan ymmärrän: jos ei ole koskaan pysähtynyt pohtimaan asioita sen kummemmin, helposti voi kokea kaiken vain tulevan, olevan ja menevän. Tapahtuvan sellaisena kuin tapahtuu, omasta itsestä ja ajattelusta viis.

Vastaavasti miun on vaikea ymmärtää tuota edellistä ajattelutapaa. Asiat kyllä tulevat, olevat ja menevät, mutta niiden kohtaamiseen ja käsittelyyn sekä asioiden saamaan mittasuhteisiin on mahdollista vaikuttaa omalla ajattelulla ja asennoitumisella. Vaikka jonkun asian pituus kahden eri ihmisen elämässä olisi vakio, oman mielen voimalla aikajänteitäkin on mahdollista lyhentää tai pidentää. Ehkä totean tähän vain, että opiskelkaa NLP:tä! ;)

Toinen melko yleinen ajatus tuntuu olevan se, että jos ja kun puhut oman asenteen merkityksestä ja kaiken kukkuraksi olet vielä positiivinen tai optimistinen, niin helposti olet myös ainakin pikkuisen hölmö. Että elät vain ruusunpunaista elämää, jossa ei koskaan tule vastoinkäymisiä tai vähintään kiellät kaikkien murheiden olemassaolon. Olet myös vähän höpsähtänyt ja luotat sinisilmäisesti ihmisiin ja asioihin. Naiivi, jolle kuule se elämä kyllä vielä ehtii inhorealistisen puolensakin näyttää kerran jos toisenkin!”

Lienee helppo päätellä, kumpaan ihmisryhmään (jos nyt poikkeuksellisesti saan jakaa meidät näin karrikoidusti kahteen eri ryhmään) koen itse kuuluvani. Tai hetkinen; koenko sittenkään – ainakaan täysin edellisten kuvailujeni mukaan? Optimisti voi nimittäin olla, ja usein onkin, täysin jotain muuta kuin tekopirteä elämän nurjia puolia kohtaamaton, omissa mielikuvitusmaailmoissaan elävä tytönheitukka. Kokemusteni mukaan aito optimistisuus nimenomaan parantaa kykyä käsitellä vaikeitakin asioita ja auttaa niistä toipumisessa. Ja kerron salaisuuden: optimistikin, kuten ihan jo-kai-nen meistä kohtaa vastoinkäymisiä, mutta hänen keinonsa jatkaa niistä eteenpäin ammentaa voimansa uskosta selviytymiseen ja siihen, että loppujen lopuksi hyvä kantaa.

”Siellä Kemissä on sitten vähintään yhtä harmaata ja ankeeta kuin Kouvolassa! Koittakaa kestää!” Joo, koitetaan :)))

Miusta tuntuu, että moni ajattelee oman asenteen ja optimismin vähintään rakettitieteen termeinä, jotka menevät korkealta ja kovaa jo heti kyseiset sanat kuullessa. Tai toisaalta niin, että noita luonteenpiirteitä edustava tai niistä puhuva tyyppi ei ole mitään katastrofaalista koskaan kokenutkaan. Jälkimmäisen rohkenen kyseenalaistaa jo vaikka pelkästään omien kokemusteni pohjalta.

.
Väitän optimismin rakennuspalikoiden löytyvän aivan jostain muualta kuin bimboudesta, teennäisyydestä, naiiviudesta tai kokemattomuudestakaan. Väitän niiden löytyvän tulevien, olevien ja menevien asioiden – niin ”hyvien” kuin ”huonojenkin” – hyväksymisestä ja etenkin siitä, miten niistä valitsee jatkaa eteenpäin.

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Iltahommista ihan oikeiksi töiksi

Hyvää sunnuntaihuomenta! Milläs muullakaan sitä päivänsä aloittaisi kuin jo hieman arkeen katsahtamalla? ;) Toisaalta tämä hetki sopii siihen vallan mainiosti: ihan vielä kun ei maanantaihin ”tarvitse” (lue loppuun, niin ymmärrät :)) hypätä, mutta toisaalta on jo hyvä vähän suunnitella, että mitäs sitä tulevalla viikolla.

Instastoorien puolella olenkin kertoillut työkuvioistani. Teen siis oman yritykseni töitä, eli oikeastaan kaikkea, mikä jollain tavalla liittyy kirjalliseen viestintään :) Edelleen saan jonkun verran kysymyksiä, että: ”Niin mut mites ne oikeet työt, ootko niihin meinannut mennä?” No, omasta mielestäni oikeat työt ovat juuri näitä, joihin käytän aikaani ja energiaani, ja joista miulle myös maksetaan :D Vaikka miten teen niitä kotoa käsin ja samalla koneella, jolla vapaa-ajallani surffailen netissä myös omaksi ilokseni. Ja vaikka miten voin useimmiten järkkäillä omat aikatauluni myös kahdeksan ja neljän välillä melko vapaasti. Mutta niiden ”oikeiden töiden” tiedustelijoille: olen kyllä ilmoittautunut täällä Kemissä rehtoreille sijaisrekistereihin. Itse asiassa ensimmäisen pätkän menenkin tekemään jo ensi viikolla :)

Tein jo viime lukuvuoden aikana päätökseni jäädä pois opettajan töistä. Silloin, kun koko muuttoasiasta ei ollut vielä aavistustakaan. Olin itse asiassa Kouvolan päässä ehtinyt jo ilmoittaa, etten jatkossa enää sitoudu tiettyihin päiviin tai tunteihin, mutta olen ilman muuta käytettävissä sijaisena. Haluan kuitenkin pitää ainakin jonkinlaisen tatsin koulumaailmaan, koska vaikka opettajuus ei enää unelma-ammattini olekaan, niin tärkeä sija sillä sydämessäni kuitenkin on :) Mutta joka tapauksessa, tämä maisemanvaihdos tuli siis monellakin tapaa juuri hyvään saumaan!

Jo kesällä olin yhteydessä Kemin peruskoulujen rehtoreihin ja miulle tarjottiin heti kättelyssä eräältä koululta äitiysloman sijaisuutta syyslukukaudeksi. Houkutteleva tilaisuus, ehdottomasti! Mutta sitäkin enemmän minuu houkutti ja ”halutti” seurata omaa sydäntäni ja sen viitoittamaa tietä pistää nyt kaikki paukut oman yritykseni pyörittämiseen. Ainakaan tähän mennessä päivääkään en ole katunut! On ihan parasta, että ”iltahommat” ovat nyt virallisesti muuttuneet omalla mittapuullani siksi oikeaksi työksi ;) Mie niin rakastan kaikkea ideointia, kirjoittamista, oikolukemista ja pilkkujen laittamista paikoilleen! Tekstien parissa hujahtaa helposti tunti jos toinenkin – ja sitten on ihana tulla tänne bogin puolelle kirjoittamaan ihan ajatuksenvirtaa ja hengähtämään ilman vaatimusta oikeakielisyydestä ja huippuunsa hiotusta tekstisisällöstä :D Kirjoittamista toki tämäkin on, mutta omalle päälleni niin eri luonteista.

Joku varmaan miettii edelleen siellä, että mitä kaikkea mie siis niin kuin ihan konkreettisesti teen? Ylläpidän asiakkaideni somekanavia, kirjoitan muun muassa artikkeleita ja uutiskirjeitä sekä muita eri tyylisiä miulta tilattuja tekstejä. Haamubloggaan, oikoluen, stilisoin ja tarkistan oikeakielisyysasioita yritysten nettisivuille (ja toki muihinkin kohteisiin) menevistä julkaisuista. Välillä nyhjäisen ihan tyhjästä vapain käsin ja välillä pidän puhelinpalaveria tai kirjoittelen asiakkaani tekemien ranskalaisten viivojen pohjalta eheän tekstin. Eli oikeasti ihan kaikkea mikä jotenkin menee kirjallisen viestinnän alle – ja joskus ehkä sopivasti vähän ohikin ;) Eli jos on tarvetta jollekin, ihan mille tahansa, niin otapa yhteyttä! Asiakaskuntani on laajentunut jo mukavasti, mutta nyt kun tosiaan olen priorisoinut aikaani enemmän näihin töihin, niin tilaakin vielä on :)

Niin ja se tärkein juttu mitä teen: rakastan miun työtäni! <3 Sen vuoksi toivon, että tekemistäni kyseenalaistettaisiin jatkossa entistä vähemmän. On ymmärrettävää, että joillekin virastoaikoihin koko elämänsä ajan tottuneille tällainen työskentelytapa voi olla ihan uutta ja tuntematonta. Joku toinen taas voi miettiä, että onko tuossa mitään järkeä, kun tulot vaihtelevat kuukausittain ja entäs jos vaikka sairastun? Mie en ole hirveästi jaksanut murehtia etukäteen, vaan ajatellut, että mitä tahansa voi tulla vastaan missä työssä tahansa. Mieluummin keskitän senkin energian taas varsinaiseen tekemiseen, minkä tiedän kyllä näkyvän sitten työni jäljessäkin :)

.
Omannäköistämme arkea meille kaikille! Pääasia, että jokainen viihdymme omassamme, emmekä elä vain tulevia vapaita tai lomia varten! Eiks vaan? :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Maalta, mereltä ja ilmasta

Jo pienestä asti olen tykännyt liikkua luonnossa etenkin kesäaikaan. Sen verran mukavuudenhaluinen olen, että mielläni tulen kuitenkin aina ns. illaksi tai viimeistään yöksi kotiin ja suihkun kautta omaan sänkyyn nukkumaan. Tosin jos tiedän jo hyvissä ajoin, että reissuun sisältyy majoitus vaikka taivasalla, niin kyllä sekin henkisen valmistautumisen jälkeen onnistuu ;) Eri asia on sitten se ihana ajatus kotipihalla telttailemisesta, jonka voisin toteuttaa ex tempore ihan koska tahansa, ja joka todennäköisesti liittyy juuri tuohon mukavuudenhaluuni: jos keskellä yötä tulisi vaikka rankkasade, niin lämmin ja kuiva yöpaikka löytyisi vain muutaman askeleen päästä :D

Kouvolassa asuessa ihan luksusta oli Terhi. Monellakin tapaa <3 Yksi ehdottomasti paras juttu oli meidän yhteiset retket milloin lähemmäksi, milloin kauemmaksi, milloin ”lemmenlomalle” Tallinnaan tai päiväkahville lähiluontokohteisiin. Näin Terhin ansiosta ihan tosi paljon eri paikkoja ja nimenomaan sellaisia, joiden olemassaoloa en muuten olisi varmaan hoksannutkaan!

Niinpä olin ihan älyttömän iloinen, kun saimme eiliseksi kutsun veneilemään täällä Kemissä. Olen nimittäin esimerkiksi sali- ja kauppareissuillani pohtinut, että jos tienviitoissa ei lukisi Rovaniemeä ja Torniota, niin rakennetusta ympäristöstä en hahmottaisi olevani jo aika pohjoisessa (koska paikallisten mielestä tämä on Keski-Suomea, kuten eilen opin! :)).

Oli ihan mahtavaa nähdä Kemin ja Tornion seutuja mereltä käsin sekä pariin eri kansallispuistosaareen, Selkä-Sarveen ja Pensaskariin rantautuen. Niin ja mistä otsikko niin siitä, että viime viikonloppuna Kemistä Helsinkiin ja takaisin lentäessämme näin näitä maisemia myös ilmasta käsin! Nyt miullekin konkretisoitui, millainen pohjoisempi luonto on: selvästi karumpaa kuin etelässä ja jo näillä korkeuksilla osittain kitukasvuista. Uusi elämys oli myös olla merellä muulla kuin ruotsin- tai tallinnanlaivalla ja siten, että välillä näkyi pelkkä horisontti. Niin ja voin kertoa, että elämäni hyvinkin tiiviisti sisävesillä veneilleenä eiliset 1,5-2-metriset aallot olivat…no, hieman erilaisia kuin Pyhäjärven tai Saimaan ”isot” tyrskyt ;) Mutta meillä oli tosi turvallinen ja asiansa osaava kippari, joten kyydissä oleminen tuntui pelkoa enemmän samanlaiselta jännitykseltä kuin vaikka huvipuistolaitteissa :D Tämän kesän annokset huvipuistojen tukkijokia ja -junia tuli koettua siinä, kun pari kertaa veneen sisälle tulleet aallot kastelivat meidät ihan litimäriksi! Mutta kesä kuivaa kastelemansa ja ihan oikeasti, en voi eilistä tarpeeksi hehkuttaa myöskään ihanan sään osalta!

Olen tosi onnellinen myös siitä, että tällä tavalla pikkuhiljaa alkaa syntyä myös uusia sosiaalisia suhteita. Mie en halua tyrkyttää itseäni mihinkään porukoihin tai piireihin, vaan luotan, että tuttavuudetkin syntyvät sitä mukaa, kun on itse sopivan aktiivinen ja lähtee mukaan, kun kutsutaan. Ja esimerkiksi just tämä eilinen veneretki on hyvä esimerkki siitä, miten jaetut kiinnostuksenkohteet yhdistävät ja usein vieläpä hyvin samanhenkisiä tyyppejä :)

.
Tästä on hyvä lähteä kohti uutta alkavaa viikkoa! Kasvot kivasti päivettyneinä ja mieli päivitettynä – kiitos eilisten kokemusten ja hyvän seuran! :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Seuraava Sivu »

Päänavigointi

Elämäntyyli