Anna Huhtilainen

Päänavigointi

Elämäntyyli

Kunpa tajuntani olisi ohjannut toimintaani

Voi kunpa olisin silloin tajunnut. Tai oikeastaan tajusinhan mie, mutta olisipa se tajuntani ohjannut toimintaani.

Tällaisista aatoksista olen saanut itseni kiinni viimeaikoina useamman kerran. Miulla on ollut taas joku elämän syvemmin kelailu -vaihe päällä ja milloin olen mennyt ajatuksissani muutaman kuukauden taaksepäin, olen käynyt aika syvästi myös useampien vuosien päässä. Näin jälkikäteen on helppo soimata itseään omasta tyhmyydestään ja sinisilmäisyydestään. Siitä, miten joku toinen on saanut tekemään täysin omien arvojeni vastaisia päätöksiä, jotka ovat viitoittaneet elämääni tai ainakin määränneet sen kulkua melko pitkäksikin aikaa.

Pahimmalta tai rankimmalta on tuntunut nimenomaan myöntää tuo, miten omat arvot ja sisäinen ääni tuli tukahdutettua useammaksi vuodeksi. Joskus oireilen henkisiä asioita myös fyysisesti, eikä menneisyydessäni ollut ihan yksi tai kaksi kertaa, kun muistan itkeneeni ja vakuuttaneeni itselleni, että jos nyt alistun tähän ja tuohon, niin ensi kerralla Anna kuuntelen mitä sie ihan oikeasti haluat, koska kuulen kyllä siut. Voi kuulostaa hassulta, mutta sisäinen puheeni meni juuri noin. Aika pelottavaa jopa, että puhuin sisimmälleni kuin ulkopuoliselle: kertonee nimittäin, että senhetkinen ja ulospäin näkyvä preesensini oli jo huolestuttavan paljon irrallaan aidosta oikeasta itsestäni.

Muistan esimerkiksi reilun 10 vuoden takaa yksittäisä tapahtumia ja tilanteita, joissa sisimpäni sanoi, että minuu ei muuten kohdella näin! Noissa hetkissä en kuitenkaan osannut kuin vaientaa tuollaiset ajatukseni ja niellä pienetkin itseäni puolustavat ynähdykset, jotka suustani olivat melkeinmuteiihan pääsemässä ulos. Ainoat, joille uskalsin tai kykenin näyttää ja sanoa pahan oloni ääneen, olivat äitini ja pikkuveljeni. Sinänsä todella epäreilua, koska paha oloni ei ollut pienintäkään vertaa heidän aikaansaamaa. Päin vastoin.

Tiesin äitini ja veljeni kyllä pysyvän, kerroinpa heille miten paljon välitän tai karjuinpa toisessa hetkessä vaikka pää punaisena. Olenkin loputtoman kiitollinen siitä, että he ovat edelleen ja sanoisin, että koko ajan entistä voimakkaammin rinnallani siitäkin huolimatta, etten yhtään ihmettele vaikka heidän olisi tehnyt joskus mieli poistua takavasemmalle koko elämästäni – ja ihan oman typerän käyttäytymiseni ja heistä riippumattomien pahanolonpurkausteni takia.

Pohdin usein, että entä jos miulla olisi jo tuolloin ollut samanlainen ote itseeni ja elämääni kuin tällä hetkellä. Suustani ei olisi päässyt ainoastaan ynähdyksiä, vaan olisin laittanut stoppeja useillekin ihmisille ja asioille elämässäni. En olisi arkaillut pitää henkisesti omia puoliani ja olisin ollut rehellinen etenkin itselleni siitä, mikä tai kuka ei vain tunnu yhtään omalta jutulta. Koska niinhän niiden ja heidän kaikkien kanssa lopulta kävi, joskaan ei kaikista helpoimman polun kautta.

Mutta toisaalta. Entä jos kaikki olisi mennyt helpoimman kautta? Entä jos en olisi koskaan joutunut elämään siinä ristiriidassa, että oma ääneni sanoi jotain muuta samalla, kun ulkopuolinen paine tai näennäisesti vahvemman ihmisen ote otti siitä ylivallan? Jos en olisi koskaan alistunut, osaisinko elää kuten nyt, eli terveellä tavalla itseni edelle laittaen ja tekemättä valintojani sen mukaan, mitä ajattelen muiden odottavan miun tekevän? Tuskin. Tai sitten saattaisin tehdä nykyiset valintani paljon yksioikoisemmin ja tietämättäni muita satuttaen. Ehkä olenkin kaikille kokemuksilleni taas kerran kiitollinen katkeroitumisen sijaan.

.
Menneet eivät ole nimittäin opettaneet pelkästään tervettä itsekkyyttä, vaan myös empatiaa. Ajattelen, että miun tulisi olla varmaan aika hullu, jos haluaisin laittaa omia pahoja ja ahdistavia kokemuksiani millään muulla tavoin eteenpäin kuin niiden positiivisina peilikuvina.

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Kalenterointi best

Arjen asioissa ja erityisesti sen aikatauluissa tykkään suunnitelmallisuudesta. Meillä on keittiössä yhteinen kalenteri, johon merkitään molempien pienimmätkin menot ja jutut, jotka jotenkin vaikuttavat meidän normaaliin arkirytmiin. Iltamenot, fyssarit, työmatkat…joskus vielä ekstrana jotkut omat työaikataulunikin. Joskus juttua eli ns. merkitsemisen arvoisia asioita tuntuu olevan niin paljon, että saan tulkata miehelleni mitä eri päivien kohdalla lukee :D Tämä ei siis tarkoita, että myö oltais aina menossa ja tulossa, vaan sitä, että tosiaan tykkään kirjoitella aikalailla kaiken ylös.

Yhteinen kalenterimme auttaa pitämään ajatukset ja menot järjestyksessä. Meidän molempien on helppo vilkaista siitä onko jotain, ja jos niin mitä, tulossa. Tosin mieheni käyttää enemmän sähköistä kalenteria ja jostain syystä kääntyy usein miun muistini puoleen ennen yhteistä almanakkaamme. Ehkä tämä tosin kertonee myös siitä, miten kovasti pääni sisäinen kävelevä kalenteri tykkää pitää tietyt arkiset langat käsissään – tai ainakin tiedon siitä, mitä milloinkin tapahtuu. Okei, saattaa olla yhteydessä myös tuohon mistä kerroin, että joskus sullon niin paljon asiaa yhteen päiväruutuun, että hyvä kun itsekään saan selvää mitä siinä lukee :D

Kalenterisysteemimme on ollut meillä käytössä koko yhdessäasumisemme ajan eli reilu viisi vuotta. Sinänsä pieni, mutta kuitenkin niin iso apu arjenhallinnassa. Plus että vuoden lopussa on aina hauska selata mennyttä 12 kuukautta: miten merkinnöistä pompsahtaakaan mieleen sellaisiakin tapahtumia tai asioita, mitä tuskin muuten olisi enää muistanutkaan :) Mieleen palaa esimerkiksi, mitä just tuolla reissulla tapahtui tai miksi juuri tuolloin kävi lääkärissä. Sellainen minipäiväkirja siis :D

…ja jokaisen vuoden alussa on aina yhtä ihana aloittaa puhtaalta pöydältä tai ainakin sivulta :) (Olisi muuten pitänyt ottaa tähän vertailukuvaksi miltä tammikuun sivu näytti helmikuulle kääntyessä – ei ollut enää näin tyhjää kuin ennen vuodenvaihdetta kalenterin ostaessani :D)

Ja mistä miulle tuli mieleen kirjoittaa juuri tästä juuri tänään? Siitä, että hyvästä kalenteroinnistani huolimatta arki saattaa joskus yllättää. Kuten viime sunnuntai-iltana, kun kävimme tulevaa viikkoa läpi. Sanotaanko näin, että onneksi en ollut hoksannut alkaa ajatella asiaa vielä aiemmin – muuten en olisi saattanut osata ottaa viikonloppua ihan yhtä iisisti :D Sanotaan myös näin, että nyt torstai-iltana voin taputtaa itseäni olalle tehokkaasta alkuviikosta sekä aloittaa pidennetyn ja pieniä työhommia lukuun ottamatta vapaan viikonlopun meille matkanneiden mieheni vanhempien seurassa.

.
Mutta arki <3 Suunniteltuna ja välillä jopa vähän spontaanina. Ihan parasta!

.
ps. Uusi kalenterointiini liittyvä harrastukseni on muuten ollut vuodenvaihteesta lähtien kirjata joka aamu ylös päivän pituus. Välillä tunnen itseni todella mummoksi, kun en tosiaan ole tähän päivään mennessä tottunut (= halunnut tottua) käyttämään muuta kuin paperikalenteria, ja nyt vielä teen tällaista vuodenkierron seurantaa :D Mutta mikäpä tässä on seuraillessa, kun päivä pitenee tälläkin hetkellä seitsemän minuuttia vuorokaudessa, eli yötön yö on jos ei nyt ihan kohta, niin ainakin melkein ihan kohta täällä :D

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Vielä kaikki mahdolliset kilometrit, kiitos!

”Kuka ois uskonut joulukuussa, että tänä talvena mie hiihdän Kiteellä, Kemissä, Lappeenrannassa ja Savonlinnassa?”

Näin pohdin kotona ääneen viime viikolla. Vaihtelevan viha-rakkaussuhteeni hiihtoa kohtaan tuntien naurahdin tuon retorisen kysymykseni päälle, enkä edes odottanut saavani vastausta siihen. Kunhan vain hämmästelin.

”No mie! Yleensä kun sie päätät jotain, niin sen kyllä toteutat vaikka mikä ois!”, mieheni vastasi spontaanisti.

No, niinhän se taitaa usein mennä :D Jos olisin arvannut, että kysymykseeni vastataan, ois miun ollut ehkä hyvä muotoilla se hieman yksioikoisemmin tyyliin: ”Kuka olisi uskonut, että ylipäätään hiihdän tänä talvena?”

Tuolloin olisi kyllä saattanut olla hieman hiljaisempaa – meidän molempien ajatuksissa.

Viime joulupäivä nimittäin muutti kaiken. Miulla iski ihan hirveä hinku ladulle, josta en ole sen jälkeen malttanut pois ollakaan. Puoliksi vitsillä nimittäin otin sukset mukaan Kiteelle joulunviettoon lähtiessämme, enkä olisi yhtään ihmetellyt jos ne olisivat tulleet samassa avaamattomassa pussissaan takaisin.

Tai oikeastaan, tässä kohtaa tuo päättäväisyyteni taisi astua esiin. Jossain sisimmässäni olin varmasti päättänyt, että ihan turhan takia suksiani ei mukana roudata. Tiedättekö vähän sama juttu kuin jos on pukenut päälleen treenivaatteet, niin illalla niitä ei yksinkertaisesti voi riisua ennen kuin on urheillut edes vähäsen (tässä muuten hyvä motivointikeino!)? :D

Päättäväisyyteni, uusien suksieni, loistavien kevätsäiden ja kaikkien muiden fasiliteettien ohessa tässä kuvassa on kuitenkin se voimakkaimmin, mutta ei yhtään painostaen ladulle vienyt tekijä <3

Miulle käy usein niin, että antaessani pikkusormen menee koko käsi. Ja myönnän, että tässä sitä taas ollaan. Esimerkiksi eilisaamuna jo heti sängystä noustuani ja ennen aamupalaa totesin, että tekee niin paljon mieli hiihtämään! Se on jo tosi vakava merkki kun kyse on miusta, joka tarvitsee aina oman aamuhetkensä ennen suurempia ponnisteluja, tyyliin edes jo edellämainittujen päivävaatteiden (itselläni yhtä kuin treenivaatteet :D) pukemista :D Se on myös tosi vakava merkki siitä, että tämä tosiaan on kääntynyt pelkäksi rakkaussuhteeksi. Olen aika laiska tilastoimaan erinäisiä asioita, mutta tämän talven kilometrit olisi oikeasti kannattanut kirjata ylös. Jos niitä voisi sitten kauden jälkeen vähän ikävöidäkin, niin vastaavasti niiden suoma ilo kannattelisi varmasti aina tulevan talven ensilumenlatuihin asti :D

Ehkä joulupäivän ekalla hiihtokerralla en kuitenkaan arvannut, että huhtikuun 8. päivä ollaan pisteessä, jossa motiivikonfliktoin mielessäni, toivonko enemmän kevään saapumista vai talven vielä vähän aikaa jatkumista. Saisko molemmat?! Tai voisiko edes ladut kestää ympäri vuoden? Ois nimittäin ihan parasta! Olen jo vähän eli aika paljonkin pohtinut sitäkin, että mitäs sitten hiihtokauden jälkeen? Palaanko taas spinningin pariin vai tuplautuuko kävelylenkkieni pituus? Tällä hetkellä kaikki raittiissa ilmassa tapahtuva liikunta houkuttelee huomattavasti enemmän, mutta hölkkälenkkien luulen olevan tämän kevään ja kesän osalta naftaliinissa. Tää talven aikana tankkaamani happirikastuminen on jotain ihan korvaamatonta, ja tiedän raittiin ilman tehneen taikojaan koko yleisvoinnilleni.

.
Mutta hiihdetään nyt vielä yhtään mahdollisuutta missaamatta niin pitkään kuin latuja riittää. Ja kevät, saat siekin tulla. Mutta silleen latujen kuntoa kohtaan lempeällä tavalla, joohan? Sydänsilmähymiö

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Ansaitusti vähän viiveellä

Miunkaltaisen yrittäjän arki on siitä omanlaistaan, että rajanveto työn ja vapaa-ajan välille on usein aika häilyvää. Eri asia on toki juttukeikat ja artikkelien kirjoittamiset tai muut selkeät projektit, mitkä vaativat tietyn aikansa ja usein paikkansakin. Niiden lisäksi työni koostuu monesti ”Ehtisitkö vilkaista?” ja ”Katsoisitko ihan nopeasti tämän pikkujutun?” -tyyppisistä yhteydenotoista. Ja voitte ehkä arvata, mitä miun tulee noihin useimmiten vastattua. Niinpä, ehtisin ja katsoisin. Kone on kuitenkin helppo napata eteen ja keskeyttää joku oma juttu jos tarve niin vaatii ja vilpittömästi omasta tahdostani.

En muista milloin olisin viimeksi pitänyt varsinaista lomaa. Tämä ei ole miulle ylpeydenaihe, koska kuten olen aiemminkin kirjoittanut, mielestäni kiire ei arvota ketään ihmistä tai tee hänestä yhtään muita parempaa (tai toisaalta myöskään huonompaa). Ja kun kuuntelen, millä tahdilla keskiverto nykyihminen painaa duunia, niin voisinpa olla melkein ylpeä itsessäni juuri siitä, että tarvitsen ja sitä kautta myös rajaan edellämainitun vapaa-aikani. Se vain voi olla luonteeltaan tuollaista ”poukkoilevaa”, mutta sitä kuitenkin on ja siitä en luovu.

Mitä lomailuun tulee, niin tämän viikon harjoittelen sitä vähän tälleen semilomamoodissa. Ensiksi oltiin meidän äitin luona pari ihanaa ja maailman rennointa päivää, ja nyt istun Terhin sohvalla naputtelemassa tätä tekstiä. Tuonnempana suuntana on Savonlinna ja siellä tärkeät ihmiset. Onnen itkua en ole vielä tirauttanut, mutta voin kertoa, ettei se kovin kaukana näinä päivinä ole ollut. Miusta tuntuu, että mitä aikuisemmaksi tulen, sitä rajatummaksi lähipiirini käy, mutta sitä enemmän miulla on näitä ”henkisiä koteja”, joihin palata ja joissa voin olla täysin oma itseni. Pyytää äitiä tekemään pullaa ihan vain sen takia, että haluan pullataikinaa ja Terhille tullessa vetäistä kollarit jalkaan kuten aina vanhoina hyvinä aikoina. Mikään ei ole muuttunut, vaikka kaikki tämä tapahtuu nykyisin (onneksi vain) maantieteellisesti aivan eri vinkkelistä kuin ennen.

.
Tähän hetkeen juuri tällainen semilomailu tuntuu ihan parhaalta. Etuliite siksi, koska kone ja netti kyllä kulkevat mukanani, mutta sähköposteihin vastaan todennäköisesti pienellä viiveellä, kuten asiakkailleni etukäteen ilmoitin. Tämä on valintani nyt, ja sitten kun on halu tai tarve irrottautua ihan kokonaan, uskon että asia viestittää itse itsestään :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

”- – – sillä kaikkea ei tarvitse itse osata”

Sain viime viikolla viestin eräältä yrittäjältä, tuttavaltani – oikeastaan ystävältäni, sanoisin – josko voisin auttaa häntä erilaisten tekstisisältöjen tuottamisessa. Tällaiset yhteydenotot ovat tyypillisiä, eikä tämä sinänsä tehnyt poikkeusta. Ilahdun näistä kaikista, koska jos ja kun yhteistyöhön päästään, tietää se aina miulle lisää töitä ja kukapa yrittäjä ja työstään täysillä inspiroituva ei asiasta olisi riemuissaan.

Mutta tähän yhteydenottoon liittyi eräs yksityiskohta, jota arvostan todella suuresti. Viesti nimittäin päättyi sanohin ” – – – sillä kaikkea ei tarvitse itse osata”. Tämä! Tai vaikka osaamista olisikin, niin henkilökohtaisesti ajattelen, että jossain vaiheessa on hyvä hoksata myös ulkoistaa asioita. Keskittyä omaan ydinosaamiseen ja -tehtäväänsä ja laittaa vaikka vähän rahaa kiinni siihen, että itselleen ei niin luontaisia tai muuten haastavilta tuntuvia asioita ostaa niiden osaajalta. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö oman mukavuusalueensa ulkopuolisiakin taitoja voisi tai kannattaisi harjaannuttaa: omalla yrittäjätaipaleellani olen huomannut nimittäin senkin, että toimeksiannosta riippuen roolini on valmiiden sisältöjen tarjoamisen lisäksi myös innostaa ja kannustaa vastapuolta sopivissa määrin. Kanssaideoijakin kuulostaa sellaiselta, mikä sujahtaisi ansioluettelooni mielestäni oikein hyvin :)

Tämän tekstin ei ole tarkoitus korottaa itseäni kenenkään yläpuolelle, koska mitään syytä sellaiseen ei ole eikä tule. Mutta tiedätte varmasti, miten yksi pienikin asia voi laittaa kelat ja hoksaukset omassa päässä liikkeelle. Miulle se oli tuo viime viikolla saamani viesti tämänaamuiseen puheluun yhdistettynä.

Itselleni kaikista hankalinta tai ainakin vastenmielisintä (ja ehkäpä juuri siksi tuon hankalimmankin leiman saanut, kas kummaa ;)) on kaikki asiat, jotka liittyvät jollain tavalla veroihin tai muuhun yhtään syvällisempään rahaliikenteeseen. Laskutusten teko on ok kiitos idioottihelpon laskutusohjelmistoni, mutta kaikki sitä monimutkaisempi saa miut näkemään punaista. Tämän vuoksi yritykseni kirjanpitäjä on kultaakin kalliimpi, ja voin kertoa että jos jonkun, niin hänen laskunsa laitan maksuun erittäin kiitollisena ja hymyillen.

Ja koska somessa puhutaan tällä hetkellä paljon rahasta ja mahdollisimman avoimesti sittenkin, kerron tässä yhteydessä myös sen, että toinen elämäni avainhenkilöistä eli taloudellisten asioideni kasassa pysymisen varmistajista on varainhoitajani. En mie ilman häntä vararikossa olisi, mutta en myöskään omin neuvoin olisi osannut rahojani yhtään järkevämmin sijoittaa. Sama pätee myös henkilöön, joka katsoo metsieni perään ja kertoo, milloin niissä olisi aika tehdä jotain (päätelkää edellisestä termistä, miten asiantuntija itse olen eli en ole, ja tarvitsen tätäkin ihmistä todella paljon).

Teksti meni nyt aika henkilökohtaiselle tasolle, mutta haluan riisua sen yltä kaikki mahdolliset syntyvät ylpeilyepäilyt. Miut tuntevat (tai no pelkkä tietäminenkin riittänee) tietävät taustallani olevan historian. Voin kuitata sen edelleen samalla tavalla kuin reilu kymmenen vuotta sitten legendaarisen Kitteen Karhun baaritiskillä: ”Vielä kivempaa olisi, jos oma isä olisi edelleen elossa.”

Mitä muita asioita haluaisin ulkoistaa? Äkkiseltään ei tule mieleen kuin siivoaminen. Rakastan puhdasta kotia, mutta en imuriin ja muihin siivousvälineisiin tarttumista. Asiaan on auttanut se, että olen sopinut itseni kanssa, että perjantaisin kello 12 mennessä on viimeistään oltava imuroimassa. Ihan hirveetä se on, mutta oon hyväksynyt että elämässäni taitaa olla kuoleman lisäksi toinenkin pakko :D Oon yrittänyt selvittää itseni kanssa mistä tää miun ongelma johtuu, mutta jossain niin syvällä se on, että en todella tiedä miten lähtisin asennettani muuttamaan – on nimittäin yritetty ns. ihan muutaman kerran. Ja pieni fun (pun intended) fact: meillä riidellään todella, todella harvoin, mutta jos siivotaan yhdessä, niin…

Toinen ajatus millä olen joskus leikitellyt, on erilaiset kauppakassipalvelut. Tämä idea kyllä kaatuu jo omaan mahdottomuuteensa, koska täällä ei kyseisiä palveluita ole tarjolla. Toinen asiaa hankaloittava juttu on se, että rakastan käydä ruokakaupassa (paitsi just silloin kiireessä :D), ja kolmanneksi olen tarkka mitä tuotteita valitsen. Maailmanpelastajani saattaa valita joskus tummempia banaaneita jos tiedän että ne menee meillä nopeasti, mutta esimerkiksi ompuissa olen tarkka niiden laadusta. Lisäksi en ota koskaan ensimmäistä tuotetta, koska näpläys ja taaempien uudemmat päiväykset. Joku kauppakassityyppi pistäisi varmaan nollan tai pari laskunsa perään, kun antaisin hänelle vähän tarkentavia ohjeita meidän ostosten tekemiseksi ;)

Mutta sitten takaisin varsinaiseen punaiseen lankaani. Arvostan ihmisiä, jotka myöntävät, etteivät jaksa/ehdi/osaa/halua tehdä kaikkea itse. Omalla kohdallani olen huomannut, että kun tekemisestään vapauttaa kapasiteettia sille mistä nauttii ja mikä on se oma the juttu, on lopputuloskin aina parempi. Samalla voin luottaa siihen, että nämä muut asiat ovat hoidossa toisaalla sellaisten ihmisten käsissä, jotka tykkäävät pyöritellä numeroita ja tehdä erilaisia laskelmia enemmän kuin mie. Siihen ei kyllä paljoa vaadita, mutta onneksi tiedän että olen ympäröity raudanlujilla ammattilaisilla :D

Kuuntelen parhaillaan Jenni Janakan Röyhkeyskoulu-kirjaa (iso suositus!). Ja kuinka ollakaan, juuri tänään pääsin kohtaan, jossa hän toteaa, että asioita on hölmöä pyöritellä yksin, kun yhdessähän me miljardit ihmiset täällä ollaan. Muistini ei nyt pystynyt tuottamaan aivan suoraa lainausta, mutta idea oli tuo. Niin järkevästi sanottu! Vaikka asioita ei suoranaisesti ulkoistaisikaan, ainakin niistä suunsa avaaminen ja keskusteleminen niitä eri näkökulmista tarkastelevien ihmisten kanssa laajentaa omiakin näkemyksiä.

.
Tällaisia mietin tänään(kin), ja kiitos, että sain jakaa pohdintojani kanssanne! Puhuttuna tai kirjoitettuna, mutta jollain tapaa ääneen sanoen kuitenkin :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa