Anna Huhtilainen

Päänavigointi

Elämäntyyli

Siivu omakotitaloasumisen sydänarjesta

Kun vajaa vuosi sitten muutimme Kemiin, tai oikeastaan kun reilu vuosi sitten aloimme katsella kotia täältä, oli omakotitalo se mitä jo alusta asti lähdimme hakemaan. Taisimme tsekata myös pari rivaria ja yhden kerrostaloasunnon, joka esteettömällä merimaisemallaan oli tosi lähellä lumota meidät. Tai kyllä se lumosikin, mutta vastapainona olisimme joutuneet tinkimään aika monesta muusta asiasta. Asunto olisi ollut helppo niin hoidollisesti (toki koskaan ei voi tietää mitä ennakoimatonta kerrostalossakin voi tapahtua) kuin jälleenmyynnillisestikin. Neliöitä olisi ollut ihan kivasti ja niin, joko sanoin että vain muutaman metrin välimatka ja kaikki ikkunat merelle päin jätti jälkensä meidän molempien sydämiin aivan varmasti :D

Omakotitaloasumiseen liittyy aina omat riskinsä, jotka myö tiedostettiin heti alusta lähtien. Jos jotain tapahtuu, olet itse korjaamassa tai ainakin kutsumassa korjaajan. Takana ei ole taloyhtiötä, joka kattaa tietyt menot, ja talvella on tartuttava lumilapioon vaikka miten laiskottaisi. Okei, ensi talveksi meillä on jo tiukassa harkinnassa lumilinko, koska saimme todeta tuossa muutama kuukausi sitten, että se ei sittenkään taida olla vain turhake ja pelkkä pihakoriste täällä päin Suomea :D Mutta joka tapauksessa.

Omakotitalo oli meidän valinta myös sen vuoksi, että haluttiin molemmat että meillä on täällä oikeasti ”kunnon koti”, joka tarjoaa jo itsessään tekemistä. Kouvolassa asuessammehan meillä oli tapana lähteä about yhdeksänä kymmenestä viikonlopusta esimerkiksi mökille, jossa miehelleni riittää tekemistä kaikenmaailman teknisten laitteiden ja koneiden parissa metsätöitä unohtamatta. Ei meillä mitään konehallia tuossa pihalla seiso, mutta ymmärrätte varmasti mitä tarkoitan. Lämpimässä varastossa on askartelutilaa vaikkapa suksien ja pyörien huoltamiseen, ja silloin kun kädessä ei ole pihalla kola tai lapio, ruohonleikkuuta riittää varmasti. Onneksi tykätään molemmat hyötyliikunnasta! :D Noin yleisesti ottaen kotityöt meillä taitaa olla jakautuneet aika stereotyyppisesti, mutta ei meistä kumpikaan siitä kärsi. Ja ihan hyvin meiltä onnistuisi roolien vaihto, joskin mie saattaisin joutua vilkaisemaan johonkin ilmanvaihtokoneen ohjekirjaan muutaman kerran sillä aikaa, kun mieheni olisi vaikka jo tehnyt viikkosiivouksen tai valmistanut ruuan :D

Arki täyttyy helposti töistä ja iltaisin on kiva käydä liikkumassa tai levähtää, mutta harvoinpa ollaan todettu täällä viikonloppuisinkaan, ettei olisi mitään tekemistä. Eikä sen tekemisen perässä tarvitse juuri omaa tonttia pidemmälle liikahtaa :D Aiemmin kerrostalossa asuessamme ja siellä satunnaiset viikonloput viettäessämme olo oli usein vähän kuin tulisilla hiilillä, kun jotain olisi ollut kiva päästä puuhastelemaan. Okei, ainahan jotain olisi keksinyt, mutta pointti on juuri se, että myö kummatkin tykätään lepuuttaa mieltämme nimenomaan esimerkiksi pihatöiden parissa, mihin olemme omassa lapsuudessamme molemmat omakotitaloissa asuessamme kasvaneet. Kotona oleminen on meille ihan luksusta, ja on ihanaa että siitä olemme päässeet nauttimaan näin omakotitalossa asuessamme ihan täysipainoisesti. Toki tuohon takapihalle toivoisi aina rantasaunaa ja järveä, mutta se olkoon kenties haave tulevaisuudellemme :)

Ja vielä stereotypioihin nopeasti palatakseni. Mie suunnittelin syksyllä aikamoisia puutarhaunelmia, mutta onneksi mopo lähti keulimaan vain ajatuksissani. Tänä keväänä olen nimittäin saanut nauttia melkein (tarkennus luvassa tuonnempana :D) kaikkien viljelmieni onnistumisesta: kukkasipuleista on noussut hienoja tulppaaneita, huhtikuussa istuttamani orvokit ovat edelleen hyväkuntoisia ja viimeisimpänä isoin ilonaiheeni, eli pariin kertaan Instassanikin esittelemäni pinaatti! Ei hitsi, niin siistiä kun omasta penkistä voi vain napata syötävää! Tää on todella pientä monen muun puutarhurin palstoihin verrattuna, mutta itelleni niin iso juttu :D Pienenä oli ihan parasta laittaa kesäisin äitin kanssa kasvimaata (tai ainakin syödä sen satoa kuten mansikoita, herneitä, perunoita, porkkanoita…) ja kuka tietää jos tämä vuosi menisi itselläni vielä harjoitellessa ja ensi kesänä meilläkin nousisi pinaatin lisäksi myös jotain muuta. Kuten vaikka ne ruohosipulit, jotka näyttävät tällä hetkellä todella kitukasvuisilta – harjoittelemista miulla siis vielä riittää kun tällaisenkin peruspertsakasvin pystyn mokaamaan :D

Selityksen pinaattien keskeltä puskevalle tulppaanille löydätte Instastani :D

Ainakin tällä hetkellä ja tässä elämäntilanteessa tuntuu siis siltä, että tämä asumismuoto ja ihan jo itse talokin on juuri se, mikä meille oli tarkoitettukin. Ehkä voisin joskus kertoa vähän tarkemmin tämän kodin tarinaa tai lähinnä sitä, mikä kaikki sen ympärillä tuon tarkoituksellisuuden tunnetta korostaa :) Kodin ”seinien” lisäksi iloitsen päivittäin siitä, miten hyvä täällä on olla – arki tasapainoisesti jaettuine vastuineen sen sydämen muodostaa.

.
Ja sitten on kiva pihatöiden jälkeen ja miksei muutenkin istahtaa terassille ja ihastella, miten ne tulppaanit ovat kasvaneet näyttäen kivalta (ainakin hetken) rikkaruohottomassa kukkapenkissä, ja kuinka piha on kuin uusi aina nurmenleikkuun jälkeen.

Nimenomaista sydänarkea parhaimmillaan <3

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Kunpa tajuntani olisi ohjannut toimintaani

Voi kunpa olisin silloin tajunnut. Tai oikeastaan tajusinhan mie, mutta olisipa se tajuntani ohjannut toimintaani.

Tällaisista aatoksista olen saanut itseni kiinni viimeaikoina useamman kerran. Miulla on ollut taas joku elämän syvemmin kelailu -vaihe päällä ja milloin olen mennyt ajatuksissani muutaman kuukauden taaksepäin, olen käynyt aika syvästi myös useampien vuosien päässä. Näin jälkikäteen on helppo soimata itseään omasta tyhmyydestään ja sinisilmäisyydestään. Siitä, miten joku toinen on saanut tekemään täysin omien arvojeni vastaisia päätöksiä, jotka ovat viitoittaneet elämääni tai ainakin määränneet sen kulkua melko pitkäksikin aikaa.

Pahimmalta tai rankimmalta on tuntunut nimenomaan myöntää tuo, miten omat arvot ja sisäinen ääni tuli tukahdutettua useammaksi vuodeksi. Joskus oireilen henkisiä asioita myös fyysisesti, eikä menneisyydessäni ollut ihan yksi tai kaksi kertaa, kun muistan itkeneeni ja vakuuttaneeni itselleni, että jos nyt alistun tähän ja tuohon, niin ensi kerralla Anna kuuntelen mitä sie ihan oikeasti haluat, koska kuulen kyllä siut. Voi kuulostaa hassulta, mutta sisäinen puheeni meni juuri noin. Aika pelottavaa jopa, että puhuin sisimmälleni kuin ulkopuoliselle: kertonee nimittäin, että senhetkinen ja ulospäin näkyvä preesensini oli jo huolestuttavan paljon irrallaan aidosta oikeasta itsestäni.

Muistan esimerkiksi reilun 10 vuoden takaa yksittäisä tapahtumia ja tilanteita, joissa sisimpäni sanoi, että minuu ei muuten kohdella näin! Noissa hetkissä en kuitenkaan osannut kuin vaientaa tuollaiset ajatukseni ja niellä pienetkin itseäni puolustavat ynähdykset, jotka suustani olivat melkeinmuteiihan pääsemässä ulos. Ainoat, joille uskalsin tai kykenin näyttää ja sanoa pahan oloni ääneen, olivat äitini ja pikkuveljeni. Sinänsä todella epäreilua, koska paha oloni ei ollut pienintäkään vertaa heidän aikaansaamaa. Päin vastoin.

Tiesin äitini ja veljeni kyllä pysyvän, kerroinpa heille miten paljon välitän tai karjuinpa toisessa hetkessä vaikka pää punaisena. Olenkin loputtoman kiitollinen siitä, että he ovat edelleen ja sanoisin, että koko ajan entistä voimakkaammin rinnallani siitäkin huolimatta, etten yhtään ihmettele vaikka heidän olisi tehnyt joskus mieli poistua takavasemmalle koko elämästäni – ja ihan oman typerän käyttäytymiseni ja heistä riippumattomien pahanolonpurkausteni takia.

Pohdin usein, että entä jos miulla olisi jo tuolloin ollut samanlainen ote itseeni ja elämääni kuin tällä hetkellä. Suustani ei olisi päässyt ainoastaan ynähdyksiä, vaan olisin laittanut stoppeja useillekin ihmisille ja asioille elämässäni. En olisi arkaillut pitää henkisesti omia puoliani ja olisin ollut rehellinen etenkin itselleni siitä, mikä tai kuka ei vain tunnu yhtään omalta jutulta. Koska niinhän niiden ja heidän kaikkien kanssa lopulta kävi, joskaan ei kaikista helpoimman polun kautta.

Mutta toisaalta. Entä jos kaikki olisi mennyt helpoimman kautta? Entä jos en olisi koskaan joutunut elämään siinä ristiriidassa, että oma ääneni sanoi jotain muuta samalla, kun ulkopuolinen paine tai näennäisesti vahvemman ihmisen ote otti siitä ylivallan? Jos en olisi koskaan alistunut, osaisinko elää kuten nyt, eli terveellä tavalla itseni edelle laittaen ja tekemättä valintojani sen mukaan, mitä ajattelen muiden odottavan miun tekevän? Tuskin. Tai sitten saattaisin tehdä nykyiset valintani paljon yksioikoisemmin ja tietämättäni muita satuttaen. Ehkä olenkin kaikille kokemuksilleni taas kerran kiitollinen katkeroitumisen sijaan.

.
Menneet eivät ole nimittäin opettaneet pelkästään tervettä itsekkyyttä, vaan myös empatiaa. Ajattelen, että miun tulisi olla varmaan aika hullu, jos haluaisin laittaa omia pahoja ja ahdistavia kokemuksiani millään muulla tavoin eteenpäin kuin niiden positiivisina peilikuvina.

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Kalenterointi best

Arjen asioissa ja erityisesti sen aikatauluissa tykkään suunnitelmallisuudesta. Meillä on keittiössä yhteinen kalenteri, johon merkitään molempien pienimmätkin menot ja jutut, jotka jotenkin vaikuttavat meidän normaaliin arkirytmiin. Iltamenot, fyssarit, työmatkat…joskus vielä ekstrana jotkut omat työaikataulunikin. Joskus juttua eli ns. merkitsemisen arvoisia asioita tuntuu olevan niin paljon, että saan tulkata miehelleni mitä eri päivien kohdalla lukee :D Tämä ei siis tarkoita, että myö oltais aina menossa ja tulossa, vaan sitä, että tosiaan tykkään kirjoitella aikalailla kaiken ylös.

Yhteinen kalenterimme auttaa pitämään ajatukset ja menot järjestyksessä. Meidän molempien on helppo vilkaista siitä onko jotain, ja jos niin mitä, tulossa. Tosin mieheni käyttää enemmän sähköistä kalenteria ja jostain syystä kääntyy usein miun muistini puoleen ennen yhteistä almanakkaamme. Ehkä tämä tosin kertonee myös siitä, miten kovasti pääni sisäinen kävelevä kalenteri tykkää pitää tietyt arkiset langat käsissään – tai ainakin tiedon siitä, mitä milloinkin tapahtuu. Okei, saattaa olla yhteydessä myös tuohon mistä kerroin, että joskus sullon niin paljon asiaa yhteen päiväruutuun, että hyvä kun itsekään saan selvää mitä siinä lukee :D

Kalenterisysteemimme on ollut meillä käytössä koko yhdessäasumisemme ajan eli reilu viisi vuotta. Sinänsä pieni, mutta kuitenkin niin iso apu arjenhallinnassa. Plus että vuoden lopussa on aina hauska selata mennyttä 12 kuukautta: miten merkinnöistä pompsahtaakaan mieleen sellaisiakin tapahtumia tai asioita, mitä tuskin muuten olisi enää muistanutkaan :) Mieleen palaa esimerkiksi, mitä just tuolla reissulla tapahtui tai miksi juuri tuolloin kävi lääkärissä. Sellainen minipäiväkirja siis :D

…ja jokaisen vuoden alussa on aina yhtä ihana aloittaa puhtaalta pöydältä tai ainakin sivulta :) (Olisi muuten pitänyt ottaa tähän vertailukuvaksi miltä tammikuun sivu näytti helmikuulle kääntyessä – ei ollut enää näin tyhjää kuin ennen vuodenvaihdetta kalenterin ostaessani :D)

Ja mistä miulle tuli mieleen kirjoittaa juuri tästä juuri tänään? Siitä, että hyvästä kalenteroinnistani huolimatta arki saattaa joskus yllättää. Kuten viime sunnuntai-iltana, kun kävimme tulevaa viikkoa läpi. Sanotaanko näin, että onneksi en ollut hoksannut alkaa ajatella asiaa vielä aiemmin – muuten en olisi saattanut osata ottaa viikonloppua ihan yhtä iisisti :D Sanotaan myös näin, että nyt torstai-iltana voin taputtaa itseäni olalle tehokkaasta alkuviikosta sekä aloittaa pidennetyn ja pieniä työhommia lukuun ottamatta vapaan viikonlopun meille matkanneiden mieheni vanhempien seurassa.

.
Mutta arki <3 Suunniteltuna ja välillä jopa vähän spontaanina. Ihan parasta!

.
ps. Uusi kalenterointiini liittyvä harrastukseni on muuten ollut vuodenvaihteesta lähtien kirjata joka aamu ylös päivän pituus. Välillä tunnen itseni todella mummoksi, kun en tosiaan ole tähän päivään mennessä tottunut (= halunnut tottua) käyttämään muuta kuin paperikalenteria, ja nyt vielä teen tällaista vuodenkierron seurantaa :D Mutta mikäpä tässä on seuraillessa, kun päivä pitenee tälläkin hetkellä seitsemän minuuttia vuorokaudessa, eli yötön yö on jos ei nyt ihan kohta, niin ainakin melkein ihan kohta täällä :D

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Vielä kaikki mahdolliset kilometrit, kiitos!

”Kuka ois uskonut joulukuussa, että tänä talvena mie hiihdän Kiteellä, Kemissä, Lappeenrannassa ja Savonlinnassa?”

Näin pohdin kotona ääneen viime viikolla. Vaihtelevan viha-rakkaussuhteeni hiihtoa kohtaan tuntien naurahdin tuon retorisen kysymykseni päälle, enkä edes odottanut saavani vastausta siihen. Kunhan vain hämmästelin.

”No mie! Yleensä kun sie päätät jotain, niin sen kyllä toteutat vaikka mikä ois!”, mieheni vastasi spontaanisti.

No, niinhän se taitaa usein mennä :D Jos olisin arvannut, että kysymykseeni vastataan, ois miun ollut ehkä hyvä muotoilla se hieman yksioikoisemmin tyyliin: ”Kuka olisi uskonut, että ylipäätään hiihdän tänä talvena?”

Tuolloin olisi kyllä saattanut olla hieman hiljaisempaa – meidän molempien ajatuksissa.

Viime joulupäivä nimittäin muutti kaiken. Miulla iski ihan hirveä hinku ladulle, josta en ole sen jälkeen malttanut pois ollakaan. Puoliksi vitsillä nimittäin otin sukset mukaan Kiteelle joulunviettoon lähtiessämme, enkä olisi yhtään ihmetellyt jos ne olisivat tulleet samassa avaamattomassa pussissaan takaisin.

Tai oikeastaan, tässä kohtaa tuo päättäväisyyteni taisi astua esiin. Jossain sisimmässäni olin varmasti päättänyt, että ihan turhan takia suksiani ei mukana roudata. Tiedättekö vähän sama juttu kuin jos on pukenut päälleen treenivaatteet, niin illalla niitä ei yksinkertaisesti voi riisua ennen kuin on urheillut edes vähäsen (tässä muuten hyvä motivointikeino!)? :D

Päättäväisyyteni, uusien suksieni, loistavien kevätsäiden ja kaikkien muiden fasiliteettien ohessa tässä kuvassa on kuitenkin se voimakkaimmin, mutta ei yhtään painostaen ladulle vienyt tekijä <3

Miulle käy usein niin, että antaessani pikkusormen menee koko käsi. Ja myönnän, että tässä sitä taas ollaan. Esimerkiksi eilisaamuna jo heti sängystä noustuani ja ennen aamupalaa totesin, että tekee niin paljon mieli hiihtämään! Se on jo tosi vakava merkki kun kyse on miusta, joka tarvitsee aina oman aamuhetkensä ennen suurempia ponnisteluja, tyyliin edes jo edellämainittujen päivävaatteiden (itselläni yhtä kuin treenivaatteet :D) pukemista :D Se on myös tosi vakava merkki siitä, että tämä tosiaan on kääntynyt pelkäksi rakkaussuhteeksi. Olen aika laiska tilastoimaan erinäisiä asioita, mutta tämän talven kilometrit olisi oikeasti kannattanut kirjata ylös. Jos niitä voisi sitten kauden jälkeen vähän ikävöidäkin, niin vastaavasti niiden suoma ilo kannattelisi varmasti aina tulevan talven ensilumenlatuihin asti :D

Ehkä joulupäivän ekalla hiihtokerralla en kuitenkaan arvannut, että huhtikuun 8. päivä ollaan pisteessä, jossa motiivikonfliktoin mielessäni, toivonko enemmän kevään saapumista vai talven vielä vähän aikaa jatkumista. Saisko molemmat?! Tai voisiko edes ladut kestää ympäri vuoden? Ois nimittäin ihan parasta! Olen jo vähän eli aika paljonkin pohtinut sitäkin, että mitäs sitten hiihtokauden jälkeen? Palaanko taas spinningin pariin vai tuplautuuko kävelylenkkieni pituus? Tällä hetkellä kaikki raittiissa ilmassa tapahtuva liikunta houkuttelee huomattavasti enemmän, mutta hölkkälenkkien luulen olevan tämän kevään ja kesän osalta naftaliinissa. Tää talven aikana tankkaamani happirikastuminen on jotain ihan korvaamatonta, ja tiedän raittiin ilman tehneen taikojaan koko yleisvoinnilleni.

.
Mutta hiihdetään nyt vielä yhtään mahdollisuutta missaamatta niin pitkään kuin latuja riittää. Ja kevät, saat siekin tulla. Mutta silleen latujen kuntoa kohtaan lempeällä tavalla, joohan? Sydänsilmähymiö

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa

Ansaitusti vähän viiveellä

Miunkaltaisen yrittäjän arki on siitä omanlaistaan, että rajanveto työn ja vapaa-ajan välille on usein aika häilyvää. Eri asia on toki juttukeikat ja artikkelien kirjoittamiset tai muut selkeät projektit, mitkä vaativat tietyn aikansa ja usein paikkansakin. Niiden lisäksi työni koostuu monesti ”Ehtisitkö vilkaista?” ja ”Katsoisitko ihan nopeasti tämän pikkujutun?” -tyyppisistä yhteydenotoista. Ja voitte ehkä arvata, mitä miun tulee noihin useimmiten vastattua. Niinpä, ehtisin ja katsoisin. Kone on kuitenkin helppo napata eteen ja keskeyttää joku oma juttu jos tarve niin vaatii ja vilpittömästi omasta tahdostani.

En muista milloin olisin viimeksi pitänyt varsinaista lomaa. Tämä ei ole miulle ylpeydenaihe, koska kuten olen aiemminkin kirjoittanut, mielestäni kiire ei arvota ketään ihmistä tai tee hänestä yhtään muita parempaa (tai toisaalta myöskään huonompaa). Ja kun kuuntelen, millä tahdilla keskiverto nykyihminen painaa duunia, niin voisinpa olla melkein ylpeä itsessäni juuri siitä, että tarvitsen ja sitä kautta myös rajaan edellämainitun vapaa-aikani. Se vain voi olla luonteeltaan tuollaista ”poukkoilevaa”, mutta sitä kuitenkin on ja siitä en luovu.

Mitä lomailuun tulee, niin tämän viikon harjoittelen sitä vähän tälleen semilomamoodissa. Ensiksi oltiin meidän äitin luona pari ihanaa ja maailman rennointa päivää, ja nyt istun Terhin sohvalla naputtelemassa tätä tekstiä. Tuonnempana suuntana on Savonlinna ja siellä tärkeät ihmiset. Onnen itkua en ole vielä tirauttanut, mutta voin kertoa, ettei se kovin kaukana näinä päivinä ole ollut. Miusta tuntuu, että mitä aikuisemmaksi tulen, sitä rajatummaksi lähipiirini käy, mutta sitä enemmän miulla on näitä ”henkisiä koteja”, joihin palata ja joissa voin olla täysin oma itseni. Pyytää äitiä tekemään pullaa ihan vain sen takia, että haluan pullataikinaa ja Terhille tullessa vetäistä kollarit jalkaan kuten aina vanhoina hyvinä aikoina. Mikään ei ole muuttunut, vaikka kaikki tämä tapahtuu nykyisin (onneksi vain) maantieteellisesti aivan eri vinkkelistä kuin ennen.

.
Tähän hetkeen juuri tällainen semilomailu tuntuu ihan parhaalta. Etuliite siksi, koska kone ja netti kyllä kulkevat mukanani, mutta sähköposteihin vastaan todennäköisesti pienellä viiveellä, kuten asiakkailleni etukäteen ilmoitin. Tämä on valintani nyt, ja sitten kun on halu tai tarve irrottautua ihan kokonaan, uskon että asia viestittää itse itsestään :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa