Anna Huhtilainen

Päänavigointi

Bloggaaminen

Käänteinen writer’s block

Miulla on ollut tänään koko päivän positiivinen ongelma, joka on alkanut tässä illan mittaan kuitenkin kulminoitua jo hiukan ärsyttäväksi. En tiedä tuleeko kellekään muulle bloggaajalle tai muuten enemmän kirjoittavalle koskaan sellaista oloa, että yhtäkkiä pään valtaa miljoona ja yksi aihetta mistä voisi ja haluaisi kirjoittaa, mutta sitten ei osaa päättää minkä niistä valitsisi? Joku käänteinen writer’s block ehkä, kun tuntuu että ajatukset seilaavat eestaas ja ei saa oikein mistään niistä kiinni niin hyvin, että pystyisi keskittymään ja tuottamaan aiheesta jotain järkevää tekstiä? Ajatukset poukkoilevat teemasta toiseen ja sitten se alkuperäinen punainen lanka onkin jo kadonnut, mikäli koskaan edes ehti löytyäkään.

Ihan millaiseen writer’s blockiin tahansa paremmin varautunut kaivaisi tässä vaiheessa luonnoksista jonkun jo hyvissä ajoin ennakkoon kirjoittamansa tekstin. Kun niitä kuulemma kirjoitetaan usein juuri sellaisia tilanteita varten, kun pää työ lyhjää (lue: lyö tyhjää :D) eikä mitään aihetta meinaa keksiä. Kai niitä siis voisi käyttää myös tällaisissa päinvastaisissakin tilanteissa ihan yhtä lailla? By the way, lyhjää työvä typoni kuvastaa just hyvin tätä ajatusteni sekamelskaa kun senatkin tuntuvat menevän ihan sakaisin :D

Ja sitten tullaan asian muttaan; kyllä, olen edelleen maailman huonoin kirjoittelemaan luonnoksiin mitään valmiiksi. Olen päätellyt tämän johtuvan siitä, että kirjoittaessani työkseni niin paljon, tämä blogi on kuin automaattisesti se (itselleni tarpeellinen!) kanava, johon tekstieni on lupa syntyä liikaa suunnittelematta ja juuri sillä hetkellä mielenpäällä olevista asioista. Niinku nytkin, hahah :D On miulla luonnoksissa joitakin tekstiaihioita tai oikeastaan jo julkaisemistani teksteistä talteen ottamiani kappaleita. Sellaisia, jotka ovat vieneet jo normaaliakin kauemmas tekstin alkuperäisestä aiheesta, mutta sisältävät mielestäni jonkun ihan kuningasidean jota en vain voi delettää. Tallennan ne aina ehkä voin käyttää tuota jossain tulevassa jaksossa -ajatuksella, tiiättekö vähänniinku vaatekaappia siivotessa jotain paitaa tarvitsee ihan varmasti ensi kesän keskiviikkona ;) Myös yhden sanan luonnoksia löytyy, ja niitähän sitten on sitäkin helpompi tulkata itselleenkään, että mitäköhän olen tässäkin ajanut takaa :D

Vanha, mutta osuva kuva ;)

Niin että ei oo aina tää kirjoittajan elämä helppoa. Ja jos äsken joku tällaisiin tilanteisiin varautuneempi olisi kaivanut jonkun tekstin luonnoksista, saattaisi hän vastaavasti jättää julkaisematta juuri tämän sillisalaattitekstin, jonka kohdalla mie painan just kohta enteriä :D Mutta voi kuulkaa miten edes tällainen pieni ajatusten jäsentely ja aukikirjoittaminen helpottaa!

.
Kirjoittamisen terapoiva vaikutus, tilanteessa kuin tilanteessa ja päällä sekä hännällä tai ilman <3

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Kävin kaukana nähdäkseni lähelle

Olisikohan miunkin aika myöntää joulun olevan nyt ohi? Oli ehkä leppoisinta ja jotenkin tasapainoisinta ikinä. Tuntui, että aivonikin olivat pitkästä aikaa ihan oikeasti lomalla nuo muutamat päivät ja tuli harrastettua sitä paljon puhuttua hetkessä elämistä :) Joulu koostui sopivassa suhteessa syömisestä, lepäilystä, ulkoilusta ja savusaunomisesta noinniinku suosituimmista aktiviteeteista muutaman mainitakseni :) Tärkeintä oli yhdessäolo ja toisaalta myös se, että vaikka koko ajan oli (positiivisessa mielessä) hälinää ympärillä, niin halutessaan meistä jokainen saattoi vetäytyä hetkeksi omiin oloihinsa, eikä sitäkään kukaan ihmetellyt :)

Ja kun sanoin, että aivoni saivat lomailla, niin en vähiten tarkoita sitä, että unohdin blogini melkein viikoksi ihan kokonaan. Täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle, sanotaan. No, ainakin itse huomasin, että vaikka miten kirjoittaminen eri muodoissaan on miulle päivittäistä rutiinia ja siten tulee aika luonnostaan, niin tämänkin homman kuormittavuuden huomaa vasta kun siitä on hetken aikaa erossa. Ja sitäkin paremmin sen koukuttavuuden, koska mielessäni surraa tällä hetkellä vaikka mitä ideoita niin omiin kuin asiakkaidenkin teksteihin sekä vähän suurempiin projekteihin. Uskokaa vain, että jo vajaa viikko tekee kumman hyvää ja tuntui itselleni tosi ”kaukana käymiseltä”. Positiiviselta pitkältä luovalta tauolta siis! :D Mutta niin: toissailtana puhelimeni kuvia selaillessani tajusin muun muassa, että sieltä löytyi yksi ainut virallinen ruokakuva :D Somelasit olivat siis todellakin pois päästä ja esimerkiksi kaikki Instaan ja -storyyn päivittämäni jutut olivat täysin spontaaneja.

Onpa kyseessä sitten juhla tai mikä tahansa arjesta poikkeava mukava asia, niin sen aikaansaama kupla on aina jotenkin haikeaa puhkaista. Tavallaan siis ymmärrän, kun ihmiset joskus vitsailevat (?) tarvitsevansa lomaltapaluulomaa. Mutta sanotaanko näin, että omalla kohdallani muutamat jumpat ja ruokakaupassa käynnit ovat jo pitäneet huolen siitä kuplan isoimmasta poksahduksesta :D Ja nyt blogin pariin palaaminen. Alkaa tuntua siltä perushyvältä arjelta <3

.
Onnellisia vuoden viimeisiä päiviä meille kaikille! :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Liian läsnä blogatakseni

Joulu. Juhla ja teema, josta saisi kirjoitettua tekstiä vaikka millä mitalla. Perinteistä, herkuista, lahjoista, koristelusta, ruuista, siivoamisesta, elokuvista… Ja arvatkaa mitä miulle kävi, kun rupesin tänä aamuna noiden miljoonien mahdollisuuksien seasta miettimään, millaisella postauksella toivotan teille kaikille hyvää joulua? Jep, löi aivan tyhjää! Mietin, miten voisin olla toivotuksineni kuulostamatta ihan kliseiseltä.

Joulun helposti kliseisiin teksteihin johtavan luonteen lisäksi koen sen olevan eräs yksityisimmistä juhlista. Myös tämä asettaa omassa päässäni tiettyjä rajoitteita joulusta kirjoittamiseen ainakin pidemmässä tekstimuodossa eli tänne blogiini. Tarkoitan tällä sitä, että joulumme ydintä eli yhdessäolon luomaa lämmintä tunnelmaa on hankala edes saada puettua sanoiksi arvoisellaan tavalla, vaikka verrattain hyväksi kirjoittajaksi itseni laskenkin. Kun myö ollaan pitkästä aikaa omalla perheellä (ja muutaman muun meille läheisen ihmisen kanssa) muutamat päivät näin tiiviisti koolla, niin jotenkin haluan varjella niitä hetkiä ihan erityisesti. Varjella kokemalla ne juuri siinä ja sellaisinaan, ilman, että miettisin saisinkohan kirjoitettua tästä jotain ja jos, niin mitä. Kun tuo ajatus ei yleensäkään johda puusta pidemmälle, niin näin jouluna on ihana olla jotenkin erityisen ”oikeutettu” siihen. Tämäkin teksti alkoi oikeastaan syntyä ihan vain, kun kirjoitin ylös tuon ajatukseni tyhjää lyövästä päästäni. Koin sen miulle luonnollisemmaksi kuin että olisin iskenyt tähän postaukseen jonkun hymyilevän kuvan itsestäni ja toivottanut lyhyesti hyvää joulua ihan vain, koska se ois ollut sellainen ”varma vaihtoehto”. You know.

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, niin miun tapana ei ole ollut pitää sometaukoja ja tuskin aion niitä jatkossakaan harrastaa. Sen sijaan vaikka just täällä Kitteen kotona ollessa ajatus siitä, kuka päivittää ja mitä tai mitä itse päivittäisin ja milloin, tuntuu jääneen tuonne 300 kilometrin päähän. Etenkin blogi on se, joka jää silloin usein takavasemmalle hetkeksi. Saatan kirjoittaa itselleni joitain ajatuksia ylös tulevia postauksia varten, mutta ne harvoin työstyvät vielä valmiiksi teksteiksi tai edes luonnoksiksi asti. Sen sijaan Insta on niin nopea ja näppärä, että sinne huomaan välillä julkaisevani jopa normaalia useammin, joskin etenkin näin jouluna ne parhaatparhaat hetket säilön mieluiten sydämeeni. Niin ja tuo satunnainen julkaisuinto voi johtua jo ihan siitäkin, että ympärilläni on nytkin niin paljon kaikkea arkikuvioista poikkeavaa, ettei joka kuvassa vilku taustalla ne jo sataan kertaan nähdyt lamput, sohvatyynyt, portaat, pöytäliinat, mitkä ikinä… Paitsi että yksi juttu seuraa minua kyllä meninpä minne tahansa, nimittäin…kollarit ja pinkki fleece! :D Aiettä! <3

.
Ihanaa ja tunnelmallista, juuri omannäköistäsi joulua siulle! :) <3

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Aika on rahaa somessakin

Silloin kun itse aloitin bloggaamisen, ei ollut olemassa mitään snäppejä ja instastooreja. Blogien kommenttiboksit lauloivat sen minkä ehtivät ja niissä käytiin keskustelua laidasta laitaan. Olen alkanut itse blogata jo silloin, kun älypuhelimet vasta tekivät laajempaa tuloaan, eli nettiä selattiin puhelinten sijaan enemmän tietokoneilla ja siten kommentointikin oli näppärämpää. Vai kuinka moni voi väittää ettei ole kuullut tai itse kokenut sitä, miten puhelimella ei oikein jaksaisi alkaa näpyttää kommenttiboksiin, vaikka jotain sanottavaa tekstiin liittyen mielessä olisikin?

Tietyllä tavalla tuo ilmiö on alkanut hiipiä ainakin miun ajatuksiin myös blogin kirjoittana. Vaikka lukijamäärät näyttävät analytiikoissa — mitä niitä nyt jaksan ehkä pari kertaa kuussa tsekata — entisen kaltaisilta, on tämä homma mennyt jotenkin paljon aiempaa yksinäisemmäksi. Sen lisäksi on myönnettävä, että helpompi miun itsenikin on ladata kuva Instaan tai ottaa videonpätkää stooreihin vaikka sohvalla makoillessani, kuin ensin ottaa tietokone, avata sieltä tekstieditori ja näpytellä kokonainen postaus ilmoille. Onhan se nyt ihan oikeasti suuritöisempää (first world problems taas, tiedän!!) ja sinänsä en siis yhtään ihmettele, että kommentointikin on vähentynyt…myös miulla itselläni blogin lukijan roolissa.

Töideni tiimoilta olen paljon tekemisissä somemarkkinoinnin kanssa, ja siihenkin liittyen muistutellaan jatkuvasti, miten ihmiset eivät yksinkertaisesti jaksa lukea pitkiä postauksia saatika tehdä mitään monimutkaisia liikkeitä esimerkiksi Facebook-arvontoihin osallistuessaan. Ylipäätään koko kilpailupostauksen teksti saattaa jäädä lukematta, mikäli arvontaa ei hehkuteta jo heti ensimmäisessä lauseessa. Yhden päivityksen parissa vietetty aika mitataan muutamissa sekunteissa ja kaiken pitää olla käytännössä yhden klikkauksen päässä. Okei, blogitekstin lukeminen on eri juttu, mutta joka tapauksessa: voin itsekin myöntää, että koneellakin blogeja selatessani kommentointi usein jää, jos kommenttiboksi vaatii erikseen kirjautumista ja en ole robotti -kenttien täyttämistä sun muuta. Sellaista, mihin todellisuudessa kuluu aikaa ehkä parikymmentä sekuntia, mutta mikä sekin tuntuu verrattain pitkältä täällä virtuaalimaailmassa.

Tätä asiaa päädyin pohtimaan, koska olen taas pitkästä aikaa innostunut instastooreista. Ja kyllä, ihan senkin vuoksi, että ne ovat niin ihanan helppoja ja vaivattomia. Puhelin kun on muutenkin melkein kasvanut käteeni kiinni (…), niin noiden videonpätkien kuvaaminen ei vaadi sen kummempia voimainponnisteluja. Ristiriitaista tosin on se, että 15 sekuntia tuntuukin noissa yllättävän lyhyeltä, koska kun innostun puhumaan jostain, niin juttuahan sitten tulee :D

Toisaalta kaiken tuon helppouden ohella en mistään hinnasta luopuisi bloggaamisesta ja kirjoittamisesta ylipäätään. Todennäköisesti kirjoittelisin täällä vaikka vain itselleni, mutta erityisen arvokasta tästä bloggaamisesta tekee se, että tiedän teidän edelleen lukevan! <3 Ja se vuorovaikutus on ihan yhtä arvokasta, sainpa käydä sen teidän kanssanne ihan missä kanavassa tahansa :) Kiitos!

.
Ootko sie huomannut omassa somekäyttäytymisessäsi vaihtelua vuosien varrella? Mikä lukuisista somekanavista on oma suosikkisi?

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka

Kahteen päivään eli pitkään aikaan

Tällä viikolla on ollut vaikka yhtä sun toista kivaa menemistä ja tekemistä! Toissapäivänä heitin reissun Espooseen ja eilen muun muassa puuhastelin raakasuklaajoulukalentereiden kanssa. Ensimmäiseen liittyen kerron tässä vaiheessa, että tästä tulette kuulemaan pian, ja jälkimmäisen kuittaan sanomalla #soldout ja iso KIITOS! Aivan mahtavaa :)

Koska olen huono kirjoittamaan mitään valmiiksi luonnoksiin, vaan haluan tekstieni ilmaisevan kulloisenkin julkaisuhetken fiiliksiä, nuo työtunnit saattavat aina silloin tällöin olla pois blogiltani. Postaustahtini on aika selkeä joka toinen päivä, mutta antakaas olla jos sitä en pääse toteuttamaan, niin kyllä jo sormet syyhyää näppikselle! Sen lisäksi myös Facebook alkaa muistutella. Anna, sivusi seuraajat eivät ole kuulleet sinusta pitkään aikaan! Ööö, kahteen päivään?! Ok then :D

No joo, sinänsä ymmärrän. Etenkin kun työskentelen paljon somessa, niin hoksaan, että täällä tapahtuu ihan koko ajan. Tuntosarvet on oltava pystyssä ja itse onlinessa niin paljon kuin mahdollista.

Toisaalta siinä missä joku (ja toki myös itsekin aika ajoin) saattaa kokea nykyajan someineen ahdistavana ja paineita asettavana, itse ajattelen miten hienoa on, että oikeastaan ihan kaikki on saavutettavissamme vain muutaman klikkauksen päässä. Toki tämä kaikki synnyttää myös harmittavia lieveilmiöitä, mutta tarkoituksenmukaisesti käytettynä onhan tää nyt ihan älyttömän hienoa! Paitsi silloin, kun tehtävänä on tuhat ja yksi asiaa, ja Facebookin mielestä pari päivää on jo pitkä aika, heheh ;)

Olen yksi heistä, jotka tarkastavat ainakin Facebookin ja Instagramin ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla. Riippuvuutensa kullakin. Sitten kun eletään hetki ihanassa somen mielikuvitusmaailmassa, jossa meistä kaikki osaa hyvät käytöstavat ja homma toimii vain positiivisella tavalla ja yhteistä hyvää edistääkseen, niin mielestäni some on jopa voimavara. Ainakin itse pystyisin luettelemaan vaikka samalta istumalta useammankin somevaikuttajan, joiden jutuista inspiroidun tai ilahdun kerta toisensa jälkeen. Vauvapalstojen ja muiden vastaavien läyhäämiset jätän tietoisesti huomiotta: uskon, että somessakin se vahvistuu, mihin itse keskittyy :) Ainakin siellä omissa ajatuksissa. Myönnän tämän olevan tietoinenkin valinta — mutta niin olisi myös se, että vallanvasten kerryttäisin lisää maailmantuskaa pääni sisälle. Joku saattaa sanoa, että on vastuutonta valikoida klikattavaksi pääsääntöisesti vain itseään miellyttäviä, positiivissävytteisiä juttuja. Itse ajattelen kuitenkin niin, että kun vaikka puoli ysiltä ykkösen avatessani en voi itse päättää uutisaiheita, niin joskus on jopa ihan oikeutettua pysytellä siellä oman kuplansa sisällä.

Myönnän, etten mielelläni olisi ilman somea, mutta pakon edessä ihminen on sopeutuvainen ;) Esimerkiksi vuoden takaisella Caminollamme etappien käveleminen ilman yhteyttä ulkomaailmaan oli todella helppo rasti. Oikeastaan jo ensimmäisestä päivästä alkaen olo oli todella vapautunut: ei ollut nettiyhteyttä, eli en voinut tietää mitä maailmalla tapahtuu. Otin sen ehkä vähän tietoisestikin oikeutuksena sille, ettei miun oikeastaan edes tarvinnut tietää. Mutta toisaalta taas kyllä se olin mie eka, joka meidän porukasta aina kahviloissa ja kantavan wi-fi:n päässä puhelimensa kaivoi esille :)

.
Ehkäpä tässä kuuluisi sittenkin sanoa Facebookille kiitos! Kiitos, että muistutit, etten ole julkaissut blogissani mitään pitkään aikaan — siitähän se ajatus sitten lähti ihan kokonaiseksi blogitekstiksi asti ;)

Hyvää viikonloppua kaikille! :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka