Hyvää ystävänpäivää! Tämä onkin hyvä ajankohta päättää tasan kuukauden kestänyt, täysin suunnittelematon luova taukoni blogin suhteen. Sen lisäksi että monen, monen kirjoitusvuoden jälkeen tällainen pikku breikki tuli ihan kuin pyytämättä (ja tarkemmin pohdittuani täysin tarpeeseen), tammikuu oli täynnä huippuja kirjoitustöitä, joiden vastapainoksi tekikin mieli tehdä jotain muuta kuin tuijottaa tietokoneen ruutua vielä lisää :)
Ja vitsit tää kuukausi tuntuu ihan todella pitkältä ajalta, vaikka toisaalta se on kulunut kuin huomaamatta. Kai se on just sitä, kun muuta elämää tapahtuu ympärillä niin paljon ja sitten on tiettyjä asioita, joista ei vain halua tinkiä. Meillä on esimerkiksi tapana käydä lähes joka ilta kävelyllä ja kertoa omat ja kuunnella toisen päivän kuulumiset. Muun muassa se on sellainen hetki, joka menee kaiken netissä roikkumisen edelle – ellei sitten joskus yhdessä tuumata, että nyt ei kyllä jaksa ja jäädään mieluummin lämmittämään takkaa :D
Hassuinta on ollut se, että miulle ei oo tällä välillä kertaakaan iskenyt sellainen paniikinomainen olo, että apua, onko siellä enää ketään tai että pitäisi keksiä tikusta asiaa jotta blogiini löytäisi edes jotain liikennettä. Muistan, miten joskus vuosia sitten olin ihan paineessa jos edellisestä tekstistä oli vaikka pari päivää aikaa. Tuntui, että olin aina selityksen velkaa tai sitten piti (”piti”) postata vaikka treenipäiväkirja, jotta sai jotain ilmoille. No nyt sellaistakaan ois vaikea julkaista, kun liikuntani ovat olleet hyvin pitkälti kävelylenkkejä (:D) ja tietysti hiihtoa, johon oon ihan rakastunut. Ja josta muuten riittää kirjoitettavaa, sen verran on ajatukset tuolla laduilla muhineet tässä kuukaudessa – tai siis niinä päivinä, kun pakkanen on ollut omaan sietokykyyni nähden hiihtokelpoinen.
Muistan kuulleeni monta kysymystä siitä, miten oma blogi kannattaa aloittaa ja mitä siihen ekaan postaukseen oikein kirjoittaisi. Muistan myös vastanneeni noihin kysymyksiin monta kertaa, mutta mites se sanonta suutarin lapsen kengistä menikään?! ;) Miusta tuntuu, että oon tään tekstini kanssa ihan samassa jamassa ja samalla kun päässä pörrää vaikka kuinka monta ideaa tekeytymässä, en vain voi aloittaa taas jostain ihan randomaiheesta. Ja kattokaa nyt tuota otsikkoakin, hahah! Tuntuu, että on vähän niinku ilmoitettava, että täällä mie edelleen olen sielun ja ruumiin voimissani, eikä tässä pienoisessa tauossani ollut kyse mistään traagisesta. Päin vastoin! Asioita on myös etuoikeus saada priorisoida ja kuuluisasti keskittyä kulloiseenkin hetkeen ihan in real life. Tuleva kutkuttaa ja hiljaiselokin voi joskus olla ihan positiivinen juttu. Ainakin kun siihen on osallisena tällainen upea alkuvuosi :)
.
Kuullaan taas ja sillä perinteisellä pari-kolme tekstiä viikkoon -postaustahdilla! Olipa ilo kirjoittaa ja on ilo, että luit! :)
.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa
