Ja vuosien odotuksen jälkeen saan kirjoittaa tämän tekstin

En tiedä, onko minkään tekstin aloittaminen ollut koskaan näin jännittävää. Toisaalta en tiedä, onko minkään tekstin aloittaminen koskaan ollut näin levollista ja vapauttavaa. On maailman luonnollisinta päästä kertomaan meidän isosta ja pitkään odotetusta uutisesta täälläkin, mutta samalla tuntuu että mistä ihmeestä aloittaisin?! On niin paljon kirjoitettavaa tämän torstaina jo 22 viikkoa kestäneen odotuksen varrelta. Sekä vuosista sitä ennen, kun tämä odotus ja onni meille suotiin.

Kerroimme siis eilen äitienpäivän kunniaksi Instassani, että meille on tulossa syyskuussa pieni poika. Ja koska elämä on näyttänyt meille tämän suurimman ihmeen lisäksi myös nurjimmat puolensa, noin jokaisen lauseen jälkeen tekisi vielä mieli lisätä maininta, että jos kaikki menee hyvin. Toisaalta viimeistään viikontakainen rakenneultra ja sieltä saamamme loistavat uutiset alkavat jo vähentää jossittelua ja tekemään tilaa entistä vahvemmalle kun-sanalle.

Tämä raskaus on ollut asia, joka on kannatellut koko alkuvuoden. Saanut heräämään joka ikinen aamu tunteeseen, että Mikä miut tekeekään näin onnelliseksi?! – Ainiin! Pitänyt pinnalla, toisaalta laittanut asiat uusiin mittasuhteisiin. Saanut huonotkin hetket kääntymään hyviksi, kun olen vain laittanut käteni vatsalleni ja miettinyt, että kun siellä on kaikki hyvin, ihan kaikki maailmassa on hyvin. Saanut hymyni leveämmäksi ja varmasti ne kevään ensimmäiset linnunlaulutkin kuuluvammiksi ja auringonsäteet lämmittävämmiksi. Vahvistanut jo ennestään mielestäni kohdallaan ollutta arvomaailmaamme ja tehnyt jo tässä vaiheessa selväksi, että juuri tähän perheeseen haluan oman lapseni syntyvän.

Meillä on ollut yhteinen oma salaisuus, maailman onnellisin asia, josta vain harvat ovat tienneet ennen eilistä.

Tämä raskaus on ollut myös asia, joka on opettanut olemaan entistä nöyrempi elämän edessä. Ottamaan ihan jokaisen päivän lahjana, eikä mitään itsestäänselvyytenä. Ymmärtämään, että kaikki ei ole omissa käsissä, vaikka miten toivoisi. Kantamaan vastuuta menneisyydessäni omalle terveydelleni tekemästäni hallasta. Niin, ehkä aistittekin, että tässä kohtaa pitäisi puhua raskauksista monikossa sekä monista muista asioista niitä edeltäneistä ja ympäröineistä asioista. Niistä kirjoitan kuitenkin erikseen, koska nyt haluan keskittyä tähän onneen. Onneen, joka on palkinto siitä pitkästä polusta, joka tähän asti on käyty.

Olen voinut suunnattoman hyvin, ja jos rehellisiä ollaan, en suunnilleen tietäisi olevani raskaana, jos en tietäisi. Siis jos maha ei olisi alkanut viimeviikkoina kasvaa ja meidän virkeän pienen pojan liikkeet eivät olisi niin säännöllisiä ja koko ajan voimakkaampia. Erinäisiä liitoskipuja oli ensimmäisen ja toisen kolmanneksen vaihteessa, mutta luojan kiitos en jäänyt sohvalle makaamaan ja valittamaan, vaan liikuin. Liike on lääke todellakin pitää paikkansa ja jos vielä kerran saan mainita sanan hiihto, niin hoksaattekin ehkä miksi sitä koko talven niin ylistin. Noita pieniä vaivoja lukuun ottamatta melkein kaikki tähänastiset raskausoireeni, eli ”oireeni” voisin edelleen laittaa ihan minkä tahansa muun asian, kuten normaalia lyhyempien yöunien piikkiin. Olen siis selvinnyt aivan uskomattoman vähällä ja joka päivä muistan olla siitä kiitollinen. Ajattelen ansainneeni tämän kaiken sen jälkeen, mitä raskaaksituloni on vaatinut. Koen, että olen ottanut ja hoitanut kunnialla oman osuuteni kipuiluista tähän onneen johtaneen matkan varrella.

Tiedän, että fyysinen vointini voi muuttua minä päivänä tahansa. Senkin vuoksi on samalla on sekä maailman hienointa ja vapauttavinta että jollain lailla pelottavintakin olla tilanteessa, kun ensimmäistä kertaa ikinä en pysty yhtään tietämään mitä huominen tuo (fyysisesti) tullessaan. Voin vain luottaa siihen, että luonto hoitaa kaiken miun ja meidän vauvan parhaaksi – olkoon se sitten aktiivista elämistä aina synnytykseen saakka tai tarvittaessa täyslepoa. Luonnollista hidastamista on jo joissain asioissa tapahtunut, ja niistäkin voisin kirjoitella ihan oman tekstinsä :) On jännä huomata, miten omaa tekemistä sääteleekin joku ”ylempi voima” omien ajatusteni tai tottumieni toimintamallieni sijaan. Historiani tuntien olen myös ylpeä siitä, että olen kuin huomaamattani totellut ja toiminut noiden luonnonlakien mukaan.

Tämä teksti syntyi täysin ajatuksenvirtana. Se tuntui parhaalta nyt, kun olen jo viisi kuukautta ”joutunut” kirjoittamaan aina hieman himmaten. Kun on tapahtumassa elämän suurin ja ihanin mullistus, on ollut oikeasti tosi vaikea yrittää ulkoistaa se aina blogin kirjoittamisen tai somen päivittämisen ajaksi. En ole siihen täysin kyennytkään: tiedän siellä olevan monia, jotka ovat osanneet jo lukea jotain rivien välistä. Ehkä olen kirjoittanutkin tekstejäni hieman sillä ajatuksella, että etenkin he, jotka jo tiesivät raskaudestani, ovat saaneet pystyneet poimimaan niistä eri pointteja kuin he, jotka kuulivat asiasta vasta nyt.

Joka tapauksessa nyt tuntuu siltä, että tämän uutisen julkaistuamme myös tietynlainen writer’s block tipahti pois.  Voisin kirjoittaa samantien vaikka sata teemaltaan eksaktimpaa tekstiä raskaudestani ja asioista sen ympärillä, vaikka tämä ensimmäinen tällainen viiden kuukauden ajalta kertyneiden tuntojen päällimmäinen sekameteliselostus onkin :D Mutta tätä tarvitsin nyt.

.
Edelleen hämmentyneenä, mutta erityisesti kiitollisena ja onnellisena odottaen – päivä päivältä syvemmin ja luottavaisemmin.
Elämälle, kaikkien vastoinkäymisten läpi selviytymiselleni ja kannattelijoilleni kiitos <3

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa