Perjantaina 26.1. oli Australia Day eli Australian kansallispäivä. Kaivelin tuolloin kuvieni syövereistä yhden otoksen Instagramiini ja muistelin, miten seitsemän vuotta sitten olin paikan päällä juhlimassa kyseistä päivää. Tai juhlimassa ja juhlimassa, muistelen viettäneeni Australia Dayta päivän parin au pair -kaverini kanssa hyvin rauhallisissa tunnelmissa. Rupesin kyllä näin jälkeenpäin miettimään, että yhtä suurella todennäköisyydellä saatoin olla tuolloin myös parin viikon lomallani Balilla, mutta joka tapauksessa olin lähempänä juhlan ydintä kuin viime perjantaina täällä koti-Suomessa.
Tuohon samaan Instagram-kuvaani kirjoitin myös siitä, miten yhdeksän kuukauttani Australiassa ei suinkaan ollut pelkkää biitsilaiffii. Itse asiassa hostperheeni asui alueella, josta oli autollakin 25 minuutin matka lähimmälle rannalle. Ja kyllä, jonkun kerran vapaapäivien rantasuunnitelmat menivät mönkään huonon sään takia. Kerron salaisuuden: Australiassakin sataa vettä ja on aamuja, kun lämpömittari näyttää ihan vain muutamaa plusastetta. Ja kun sataa, niin se ei ole mitään mietoa, ja nuo vähäiset lämpöasteet tuntuivat about yhtä monelta pakkasasteelta, koska esimerkiksi talojen eristykset on siellä tehty selvästi vain hellepäiviä silmällä pitäen.
Kliseisesti sanoen au pair -aikani opetti miulle tosi paljon. Ehkä suurin oppi noiden maantiedon knoppien lisäksi oli se, että arkea sitä eletään toisella puolen maapalloakin. Oikeastaan tosi monet perusasiat ovat ihan siirrettävissä maasta ja kulttuurista toiseen. Pyykkiä on pestävä, kaupassa käytävä ja ruokaa laitettava. Olihan se toki alkuun jotenkin hienoa ja erilaista kuin kotona, mutta aika äkkiä uutuudenviehätys kului pois :)
Australia-kuukaudet tarjosivat miulle toki paljon kaikkea muutakin hyvää, mutta erityisesti tuosta arjesta ja sen kohtaamisesta olin ja olen edelleen hyvin kiitollinen. Koska perheeni pojat olivat jo reilusti kouluikäisiä, miulla oli päivisin paljon aikaa olla ja ajatella. Pahimpina koti-ikävän ja tylsyyden hetkinä (kyllä, näitäkin oli) – kun sitä aikaa tuntui olevan vähän liikaakin – oivalsin ainakin sen, että omia asioitaan ei kannata yrittää lähteä pakoon yhtään mihinkään. Ne seuraavat kintereillä vaikka etelänavalle. Ja toisaalta niinkin päin, että ihan samat asiat ilostuttavat olitpa missäpäin maailmaa tahansa :)
Mikä tässä oli kaikista yllättävintä: en tajunnut ennen kuin vasta Australiassa, että yhden unelmani toteutumisen lisäksi eräs motiivini lähdölle saattoikin olla myös se, että tarvitsin selvitellä omia ajatuksiani. Ylipäätään omaa olemistani ja elämistäni – siinä nimenomaisessa arjessa. Tuota tunnetta en ollut vielä Suomessa niin tunnistanut, mutta sitäkin vahvempana se nousi pintaan uusissa ympyröissä. Vaikeinakin hetkinä, ja erityisesti juuri silloin, oli aidosti kohdattava itsensä ja jatkettava eteenpäin. Itkettävä ikävät ja seuraavassa tilanteessa iloita, miten mukavia ihmisiä miulla Australiassakin oli ympärilläni. Ynnä muut elämän ylä- ja alamäet: ihan siis niitä samoja asioita, kuin kotonakin.
Yksin omien ajatusten kanssa oleminen voi olla joko todella vapauttavaa, raastavaa tai kaikkea siltä väliltä. Mutta yksi asia on varma: ainakin se on opettavaista! Olen näin jälkeenpäin ajatellut, että itse taisin vain tarvita tuollaisen kunnon irtioton, joka lopulta toi miut paljon lähemmäksi omaa itseäni, elämääni ja rakkaita ihmisiäni kuin Suomesta lähtiessäni vielä olin. Australiassa sain huomata, että olin vain maantieteellisesti kaukana kaikesta, muuten ehkä lähempänä kuin koskaan aiemmin.
.
Tästäkin kokemuksestani niin kiitollisena ja vielä näin pitkän ajan päästäkin jatkuvasti oivaltavana <3
Elämä!
.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka
Vastaa