Tylsimmät asiat tulee jätettyä usein viimeisiksi, ja niin kävi meidän muuttoprojektissammekin. Voin sanoa, että viikko sitten edellisen asunnon häkkivarastoa tyhjennellessämme en oikein tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa :D Roskaa lähti niin paljon veke, että tuleepahan ainakin yhtiövastikkeeseen kuuluvat jätemaksut hyödynnettyä, hahah :D Ilmankos olimmekin tuskailleet tupaten täyttä varastoamme, kun jo tyhjiä pahvilaatikoitakin oli yhden pahvinkeräysastiallisen (ja litistettynä toki!) verran. Osaatte ehkä kuvitella, mikä oli sen kaiken muun käytän eli en käytä tätä ehkä ensi kesän keskiviikkona -rojun määrä. Nyt jo naurattaa itseänikin :D
Olin säilönyt myös joitakin papereita muutaman vuoden takaa, mitkä toivat mukanaan tosi ahdistavia muistoja. Siellä oli muun muassa varoitusta vuokralaisilleni ja isoja laskuja eräiden juttujen tiimoilta. Kun jo muutenkin pääsen palaamaan pelottavan helposti noiden asioiden aikanaan aiheuttamaan tunteeseen, niin entäs sitten kun pitelin kädessäni ihan konkreettisia muistoja niistä. Muistan niin tarkkaan, miten ahdistavaa aikaa elin ja yhtään liioittelematta tuolloin tuntui, että kurkkua kuristi kun tuo tukala tunne alkoi saada jo fyysisiäkin piirteitä.
Mutta samalla tuolloin viime viikolla mietin, miten onnellisena pystyin nyt heittämään nuo paperit menemään. Kun tajusin, ettei miun enää tarvitse miettiä kyseisiä asioita. Tietyt aikarajat ovat umpeutuneet, ja ahdistavat asiat on saatu päätökseen. Nakkaillessani noita papereita tuhottavien säkkiin, taisin antaa myös ajatuksissani viimeisetkin lähtöpassit niihin liittyville muistoilleni. Teki niin hyvää päästä heittämään tuo kaikki menemään ihan konkreettisesti. Tunne oli jotenkin eheyttävä ja sellainen, että hitto vie, tässä sitä vain ollaan tuosta kaikesta paskasta (anteeksi, mutta sitä se todella oli) huolimatta!
Minuu melkein itketti, mutta tällä kertaa onnesta. Aikamoisen mankelin suhteessa ikääni läpikäyneenä en todellakaan vaihtaisi tätä nykyistä, erittäinkin tavallista elämääni mihinkään high lifeen, jos sisimmässäni joutuisin kuitenkin samalla kestämään suurta ahdistusta. Perusonnellisuus ilman kummempia krumeluureja on se tunne, jossa miun on hyvä. Se tunne, jonka avulla osaan vastaanottaa ja käsitellä mahdolliset vastoinkäymiset. Se tunne, jota en enää koskaan ajattele itsestäänselvyytenä! Ja se tunne, jonka saavuttaakseni miun on pitänyt oikeasti kohdata pelkojani ja heikkouksiani sekä luottaa siihen, että jotenkin tämän kaiken läpi rämpiminen vielä palkitaan. Uskon, että elämän heittämän paskan määrä on vakio ja kokemusteni perusteella luotan, että lopulta kyse on vain eteen tarjotuista oppimisen paikoista. Olisin itsekin voinut valita monen monta kertaa myös toisen tien, mutta se olisi viitoittanut kulkuani johonkin ihan toiseen suuntaan kuin tähän nykyiseen olotilaani.
Vaikka vastoinkäymisten tarkoitusta on joskus vaikea ymmärtää niiden akuutissa vaiheessa, viimeistään jälkikäteen tajuaa, että jotain hyvää niistä poikii. Esimerkiksi arvostus sitä kohtaan, ettei illalla tarvitse käydä kokeilemassa moneen kertaan, että onhan ovi varmasti lukossa. Tai että joka päivä ei pelota mennä hakemaan postia. Niin, muun muassa just näitä juttuja mie tarkoitan aina kun muistutan, että onni löytyy yleensä niistä liiankin usein itsestäänselvyyksinä pitämistämme asioista :) Näiden huomaaminen voi kuitenkin joskus vaatia nöyrtymistä ja kiitoksen sanomista myös epämiellyttävämmille kokemuksille ja tunteille. Kiitos, että olitte ja opetitte.
.
Ehkä jo miljoonatta kertaa, mutta ihan aiheesta: näe ja arvosta sitä kaikkein pienintäkin hyvää, mitä ympärilläsi on! <3
.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka
Vastaa