”Itselläni on tapana käydä juoksemassa näitä portaita 12 kilon painoliivi päällä. Ihan hyvä lämmittely lenkille.”
Kuten arvannette, niin tuo lause ei suinkaan tullut miun suusta portaissa tässä eräänä aamuna. Kanssani samaan aikaan treenaamaan sattui tämä minua huomattavasti kovakuntoisempi henkilö, joka habituksestaan päätellen on jonkinsortin urheilija tai ainakin tällaista tietokonetyöläistä fyysisesti vaativammissa hommissa. Oma juoksuni lue: hölkkäni lue: ”hölkkäni” tuntui hetkellisesti entistäkin naurettavammalta ja ohikiitävän sekuntin mietin, miltäköhän se mahtaisi vielä tuollainen painoliivi päällä näyttää :D En tiiä, mutta sen tuskanhien melkein jo tunsin.
Tässä kun olen lähivuosina opetellut olemaan itselleni armollisempi, niin jotenkin yhtä hyvältä tuntuu aina havahtua ajatukseen, että hei, oma tekemiseni riittää juuri tällaisenaan eikä miun tarvii tavoitella mitään suurempia. Tai jos tarvitsisi tai haluaisin, niin sisäinen motivaationi olisi varmaan ohjannut harjoitteluani sellaiseen suuntaan, että jonkun painoliivinkään päälle pukeminen ei aiheuttaisi huvittuneisuutta samassa mielessä kuin nyt.
Oman tekemisen riittävyys ja sen arvostaminen ei tarkoita samaa kuin että menisi sieltä, mistä aita on matalin. Jos tarkoittaisi, tuskin itsekään evääni liikauttaisin sohvalta jääkaappia kauemmas. Miusta on hauskaa just esimerkiksi rappusissa kokeilla eri tyylejä nousta ylös ja haastaa itseäni. Asian mutta onkin siinä, että tajuan ettei miulla ole mitään tekemistä huippu-urheilun, -urheilijan tai heidän elämäntapansa kanssa, eli nämä haasteet on osattava mitoittaa omat lähtökohdat huomioiden. Vertailu muihin on sekä typerää että turhaa, eikä sillä oikeasti ole mitään väliä vaikka oma maksimisuoritukseni olisikin vasta jonkun muun alkulämmittely.
En voi odottaa tuloksieni olevan yhtään sen parempia kuin panostukseni niiden saavuttamiseen on. Kun en optimoi harjoitteluani sillä tavalla, että pistelisin jo menemään painoliivi päällä tai kellottaisin jatkuvasti ennätysaikojani rappusten huipulle, on hyväksyttävä että edelleen jokaisen hölköttelykierroksenkin jälkeen hengästyttää. Oma aito motivaationi riittää nimenomaan tuollaiseen hyvän mielen liikkumiseen, jota voin harrastaa siltä kuuluisalta fiilispohjalta tarkkojen ohjeiden sijaan. Olkoonkin jonkun mielestä vaikka mitä laiskottelua, mutta oma kunnianhimoni taitaa osua sitten ihan eri juttuihin. Sen myöntäminen on oikeastaan tosi vapauttavaa ja ehkä auttaa vaikka noiden rappusjuoksujenkin säilyttämistä mieluisana juttuna :)
.
Miksi siis edes haaveilisin pikajuoksijan urasta tai ympärivuotisesta kesäkunnosta, kun tiedostan saavuttavani omalla satsauksellani ”vain” tuon hyvän olon — mikä tarkemmin ajateltuna taitaakin olla paljon tärkeämpi juttu. Ainakin miulle :)
.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka
Ivy sanoo
Hyvä kirjoitus! Itselläni on tuon sulattelu hieman vaikeaa näin entisenä junnu ”huippu”urheilijana ja kun monet ystävistä on edelleen kovia urheilijoita. Tulee liikaa vertailtua muihin. Tämän ajatuksen kun muistaisi.
Anna sanoo
Kiitos! :)
Meillä on siun kanssa hyvin erilainen historia, mutta samoja asioita ollaan selvästi pähkäilty! Itse en ole koskaan ennen aikuisikää ollut minkään tason liikkuja, ja sitten kun aloin harrastaa jotain muutakin kuin pullansyömistä, niin ajattelin että sormia napsauttamalla pääsisin edes ”huvikseen” liikkujan tasolle. No, eihän se homma ihan sillä tavalla mennyt vaikka kovasti olisin halunnutkin :D
Tsemppiä siis meille molemmille tuon tärkeän ajatuksen terottamiseen. Myö ja tekemisemme ollaan hyviä just näin! :)
Ansku sanoo
Just näin, armollisuus itselle pitäis ymmärtää ja muistaa pitää mielessä niiiiin monella elämän osa-alueella. Mäkin oon viime aikoina sellasten jostain syystä muka ”huonojen” treenien jälkeen vähän herätelly omaa kapeaa katsetta ja niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, yrittäny opetella arvostaa sitä että mullapa ylipäätään edes on kaks toimivaa kättä ja jalkaa!
Anna sanoo
Ansku <3 Sie sen sanoit! Jos ei ois käsiä tai jalkoja, niin ei ois myöskään treenejä (ok, ihan varmasti jotain saisi tehtyä, mutta näin kärjistettynä nyt). Ei ois edes näitä meidän nykyisiä treenejä - jotka muuten tuntuis nekin ihan pirun tehokkailta etenkin siinä vaiheessa, jos liikuntakyky vietäisiin pois. Niinpä pyritään parhaamme mukaan arvostamaan niitä jo nyt, eikös! :)
Anniina sanoo
Hyviä ajatuksia! :) Itse sorrun liian usein vertaamaan itseäni ystävääni, joka on entinen SM-tason jalkapalloilija ja tottunut vähän erilaiseen reeniin kuin minä :D Minun jumpat ja pitkät kävelylenkit tuntuvat ”ei-niin-kunnon-treeniltä” hänen edelleen aika tavoitteellisen treenaamisen rinnalla. Typerää, tiedän! Mutta pitää vaan yrittää työstää niitä omia ajatuksiaan ja olla vertailematta – ainakaan niin paljoa, näin alkuun :)
En ole kilpailuhenkinen ja liiallinen liikunnan ”suorittaminen” vain todennäköisesti tappaisi innostukseni liikkumista kohtaan. Eli näillä mennään, mikä itselle hyvältä tuntuu :)
Anna sanoo
Hehee, I feel you Anniina! Samanlaiseen ajatusmalliin sorruin itsekin tosi usein, enkä kiellä etteikö enää nykyisinkin aina sen ohikiitävän sekuntin kävisi mielessäni. ”Kun tuokin, niin miekin” – eiku… Tuollainen vertaileminen lienee jollain tasolla luonnollista ihmismielelle, mutta pitää vain itse hoksata milloin homma menee liian pitkälle :) Niin kuin tuohon Anskulle aiempaan kommenttiin vastasin, niin jo pelkkää liikuntakykyä kuin mahdollisuutta vaikka jo perus kävelyynkin tulisi osata arvostaa jo nyt, eikä vasta sitten jos se taito joskus otettaisiin pois. Kävelykään tuskin kuulostaisi silloin enää ”vain kävelyltä”.
Allekirjoitan kaksi viimeistä lausettasi. Näin on! :)