Eilinen päivä veti miut kirjaimellisesti aivan veteläksi. Kuin salama kirkkaalta taivaalta aamupäivällä alkoi kroppaan hiipiä tosi paha olo. Olin monellakin tapaa aivan paskana, jos näin suoraan sanotaan :D Sen minkä pysyin hereillä, tuskailin elämän julmuutta. Että se nyt ihan varoittamatta heitti miut tähän sohvalle vatsataudin kouriin?! Siis ei oo reiluu! Ja toisaalta taas mietin, että tämähän on suhteessa todella pientä siihen verrattuna, että joku jossain makaa tälläkin hetkellä sängynpohjalla jo monennetta päivää, viikkoa, kenties kuukauttakin… Kieltämättä aika nopeasti tuli nöyrtyen laitettua asioita oikeisiin mittasuhteisiinsa. Miulla, joka oon ollut viimeksi kipeänä vuosi sitten, ei ole juuri syytä valittaa!
Sohvalla maatessani tulin pohtineeksi myös ihmiskehoa. Harvoin sitä hoksaakaan, millainen koneisto meillä pyörii ihan kaksneljäseittemän. Kroppa huolehtii hengittämisestä automaattisesti, aivot raksuttavat jatkuvasti, ruuansulatusjärjestelmä tekee kaikkensa käsitelläkseen sen mitä suustasi alas laitat, jalat jaksavat kävellä ja sydän pumpata verta systeemiin. Muun muassa. Ja sitten kun joku tauti iskee, niin kehon puolustusmekanismit ovat heti hereillä eivätkä ne aikaile. Hyvä etten eilen silitellyt vatsaani ja puhellut sille, että kiitos kun siellä tapahtuu ja nää reaktiothan on vain merkki siitä, että kehossa on nyt jotain sinne kuulumatonta mistä pyritään pääsemään irti :D
Ja mitä ihan liian moni meistä tekee säännöllisesti, aivan jokainen varmasti ainakin joskus? No seisoo peilin edessä ja puristelee vatsamakkaroitaan tai kiroaa kun aamulla joku sadoista kulmakarvoista sojottaa väärään suuntaan. Soimaa omaa kehoaan, kun se ei jaksanutkaan juosta omaa ennätysaikaa lenkillä tai nostaa maksimipainoja salilla. Syö vähän miten sattuu ja juokin pikkuisen päälle. Päihteidenkäytöstä en edes aloita, koska miusta kaikista typerintä mitä voi tehdä, on tietoisesti pilata omaa kehoaan. Kiitti vaan keuhkot ja lisää tervaa imuun! Välillä mietin, missä on ihmisten arvostus omaa kehoaan ja ylipäätään terveyttään kohtaan.
.
Ehkä just eilisenkaltaiset päivät aina pysäyttää miettimään, miten muistan — muistanhan — kiittää kehoani siitä, mitä kaikkea se miun eteen jaksaa tehdä ja millaisia eri järjestelmiä se pystyy samanaikaisesti pyörittämään. Varsinainen multitaskaaja, vai mitä ootte mieltä?
.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka
Enni sanoo
Hei mulla on pyörinyt eilisen ja tän päivän ihan samanlaiset ajatukset, kun eilen iski kuume ja viikonloppu mennyt kurjana sängynpohjalla maatessa. Eihän sen taudin kiroominen ja henkinen vastustaminen mitään auta, ennemmin voi ihailla ja tsempata uskomattoman hienosti toimivaa immuunijärjestelmää, ja taudin mentyä osaa taas arvostaa hyvinvoivaa kehoa :)
Oon myös huomannut, että itsellä sairastumiset iskevät usein silloin, kun on jotenkin ollut elämässä liian kova vauhti päällä, ja keho ikään kuin sanoo että ”hei nyt pikku stoppi, vaikka sitten kaadan sut sängyn pohjalle jos et muuten usko!” :D
Pikaista paranemista sinne! :)
Anna sanoo
Sielunsisko! Oon muuten ihan samoilla linjoilla siun kanssa tuosta, että sairastuminen on aina joku ”merkki universumilta”. Niinpä nytkin lauantaina sen minkä hereillä pysyin, pähkin pääni puhki että mistäs tää nyt kertookaan, hahah :D Poikaystäväni ehdotti stressin laukeamista viikon viiveellä kesäloman alkamisesta, mutta tuota en ainakaan täysin allekirjoita, koska en oikein tiedä mistä olisin stressannut ja miksi… Tai sitten se on ollut jotain piilevää, who knows :D
Toivottavasti sielläkin tauti alkaa hellittää ja päästään molemmat taas nauttimaan terveestä kehosta! :) Kivaa alkanutta viikkoa, Enni! :)