Tiedän, että on perjantai ja moni haluaisi jättää viikonlopuksi työasiat sikseen tai on ehkä jo jättänytkin. Mie myös, kunhan vielä näin viikon tapiksi olen kirjoitellut hieman työasioista ;) Asianhaaraa lieventänee hieman, että nyt en taas kirjoita perinteisistä 1+1=2 -matikantunneista, vaan palaan taas positiivisen pedagogiikan pariin. Näistä teksteistä onkin ollut nyt jokunen viikko taukoa, mutta taustalla on tapahtunut koko ajan!
Päivä päivältä tunnen oppilaani paremmin ja huomaan, mikä heihin uppoaa. Mikä heihin uppoaa ja aidosti vaikuttaa myös heidän ajatteluunsa. Pitkäjänteistä työtä positiivisen pedagogiikan ajatusmallien juurruttaminen myös oppilaiden omaan ajatteluun vaatii, mutta tulos on sitäkin palkitsevampi. Voi niitä voi niitä opettajuuden tähtihetkiä, kun esimerkiksi eilen Pokémon-jahtiin lähtiessämme ja turvallisuusasioita kerratessamme eräs oppilaani muistutti luokkakavereitaan: ”Sitten muistetaan se itsesäätely, että jos joku meinaa alkaa pelleillä niin ei lähdetä mukaan ja sanotaan sillekin että tuo on ihan typerää!”. Taustatietona sen verran, että vaikka vahvuuksista puhunkin yhdeksällä kymmenestä oppitunnista, niin tuolloin tähän teemaan liittyvän keskustelun aloitti kyseinen oppilas :)
Ei miulle ole itseisarvo se, että oppilaat osaavat ns. käyttää termejä, vaan se, että termien merkitys näkyy käytännössä. Siispä isoin tähtihetki taisikin loppujen lopuksi olla se, kun Pokémonien metsästyksen jälkeen juttelimme yhdessä ja kaikilla oli sujunut tunti kuten olimme luokassa etukäteen sopineet.
Onnistuneen Pokémon-jahdin jälkeen kosketin monia oppilaita olkapäälle ja kehuin. Muistutin, miten tällaisesta onnistuneesta tunnista jää hyvä mieli oppilaiden lisäksi myös opettajalle. Ja miksi kirjoitin tuossa aiemmin ”monia”, enkä ”kaikkia”: Siksi, että fyysisen kosketuksen kanssa täytyy olla itse tosi herkillä ja havaita, kuka sen pystyy ja on valmis ottamaan vastaan. Uskokaa tai älkää: vaikka kyse on vain tosi pienestä, vain ja ainoastaan positiivisesta eleestä, sen vastaanottaminen ei onnistu jokaiselta lapselta. Uskon tähän vaikuttavan todella paljon sen, millaista kosketusta ja missä merkityksessä lapsi on saanut — tai ei ole saanut — kotona.
Onnistumisen ankkurointi on siis yksi paljon käyttämäni menetelmä. Kun joku asia on onnistunut hyvin, samalla kun sanallisesti kehun niin myös kosketan oppilasta hellästi usein olkapäähän. Kosketuksellani ikään kuin ”ankkuroin” hyvät sanani oppilaaseen. Jos joskus huomaan ettei hommat ihan sujukaan, niin moittimisen sijaan saatan vain mennä hänen luokseen ja painaa käteni hellästi olkapäälle. En tiedä palautuuko hyvät sanani oppilaan mieleen, mutta monesti olen huomannut tuon kosketuksen rauhoittavan, ehkä muistuttavan onnistumisista. Heitäkin, jotka vielä vaikka muutama kuukausi sitten eivät meinanneet sietää edes sitä, että tulin vaikka matikantunnilla aika lähelle viereen katsomaan miten tehtävät sujuvat. Juuri tämän vuoksi kirjoitin, että näissä jutuissa on oltava herkillä, tosi herkillä.
.
Mie olen sitä mieltä, että ei opettajan työssä tarvitse olla mikään taikuri. Loppujen lopuksi aika pienetkin eleet ja teot ovat niitä kaikista tehokkaimpia — myös hyvässä! Käteni oppilaan olkapäälle painaessani itsenikin on helpompi laskea ykkösestä kymppiin :)
Positiivista viikonloppua meille kaikille! Pyritään parhaamme mukaan huomaamaan sitä hyvää! :)
.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka
Vastaa