Positiivinen pedagogiikka – milloin hyvän huomaaminen voi olla myös haasteellista?

Hiihtolomani viimeistä päivää viedään, joten aloitetaanpa pikkuhiljaa arkeen laskeutuminen töihini liittyvällä tekstillä – ja posin kautta tietysti! ;) Positiivinen pedagogiikka -juttusarjani on nimittäin edennyt jo kolmanteen osaansa. Ensimmäisen  tekstin positiiviseen pedagogiikkaan liittyvistä ajatuksistani yleensä löydät täältä, ja konkreettisia esimerkkejäni positiivisen pedagogiikan toteuttamisesta voit klikkailla lueskelemaan tänne.

Tässä kolmannessa tekstissäni pohdiskelen, millaisia haasteita olen kohdannut positiivisen pedagogiikan toteuttamisessa kuljettaessani sitä osana opetustyötäni. Mainittakoon taas heti tähän alkuun, että kyse on puhtaasti omista kokemuksistani ja näkemyksistäni. Ja että tämän tekstin kirjoittaminen on itselleni näistä kolmesta tähänastisesta nimensäkin mukaisesti haasteellisinta. Toisaalta oman vajavaisuuden äärelle on silloin tällöin ihan hyvä pysähtyä ja jatkaa sitten matkaa itselleen armollisena eteenpäin :)

Olen itse tottunut saamaan ja antamaan positiivista palautetta ihan pienestä lapsesta asti. Positiivinen ilmapiiri on siten ollut miulle aina hyvin luonnollinen ”toimintaympäristö”. Itselleni suurin haaste opettajana onkin ollut kohdata oppilas, joka ei ole positiiviseen palautteeseen tottunut. Miten kohtaan lapsen, joka menee aivan lukkoon – kun oma tarkoitukseni on ollut vain ja ainoastaan hyvä? Tähän miulla ei ole antaa yleispätevää ohjetta, vaan jokainen oppilas on kohdattava yksilönä – tuntosarvet hyvin valppaasti pystyssä! Siinä missä toisen lapsen lukko saattaa avata itse itsensä ja seuraava kerta on jo helpompi, toinen tarvitsee ”lämmittelyä” positiivisen palautteen vastaanottamiseen. Pieniä kannustavia sanoja sinne tänne tai peukun näyttämistä. Reilusti voiton puolella koen olevani silloin, kun rohkenen vaikkapa silittää tällaistakin oppilasta olalle – ja huomaan hänen rohkenevan ottaa tuon kosketuksen vastaan.

Edelliseen kohtaan liittyvä haaste on se, että jokaisesta oppilaasta tulisi tietää paljon enemmän kuin se, mitä hänestä koulupäivän aikana näen. Ja itseasiassa: haluaisin tietää! Miun on opettajana paljon helpompi ymmärtää oppilaan käytöstä, tekemistä, ylipäätään olemista, jos tunnen edes hieman myös kotia. Olen tosi onnekas, että todella monen oppilaani vanhemmat ovat hyvin avoimia, ja ovat kertoneet minulle esimerkiksi päällä olevasta avioerotilanteesta tai läheisen poismenosta. Nämä – kuten vastaavasti kaikki positiivisetkin muutokset elämässä – ovat sellaisia asioita, jotka näkyvät aina lapsen olemuksessa. Esimerkiksi jos oppilaan ajatukset harhailevat, ei kyse ole aina siitä ettei häntä nyt vaan satu kiinnostamaan tai että hänellä olisi perustavammanlaatuisia keskittymishäiriöitä. Hoksaatte varmasti, mitä tarkoitan.

Koulussa tulee eteen tilanteita, joissa oppilaan käytös ei yksinkertaisesti ole hyväksyttävää. Haukkumista, rasismia, fyysisen kontaktin ottamista. Miten silloin pidän mielessäni sen, että näidenkin asioiden taustalla vaikuttaa todennäköisesti moni muukin juttu kuin se päällä oleva tilanne? Ja että pelkkä rangaistus itsessään ei ongelmaa ainakaan poista? Tai että tällainen huomionhakuisuus tai tarve aggression purkamiselle on usein merkki omasta epävarmuudesta – ja että juuri tällöin lapsi tarvitsisi eniten tukea ja turvaa? Siis että miten muotoilen omat sanani niin, että säilytän lapsen luottamuksen mutta saisin hänet ajattelemaan ja ymmärtämään tekonsa? Niinpä… Ja mikään ”päänsilittelymenetelmähän” tämä positiivinen pedagogiikka ja hyvän huomaaminen ei tosiaan ole, eikä sitä mielestäni sellaisena tulisi koskaan käyttää.

Myöskään oppilaan kohtaamiseen ”yksittäisenä” ei ole aina niin paljon aikaa kuin haluaisin. Pidän tärkeänä sitä, että keskustelemme paljon luokassani, ja voimme joskus vaihtaa ihan lennosta vaikka matikkaan tarkoitetun oppitunnin siihen, että keskustelemme sen ajan jostain kovasti oppilaita puhututtavasta asiasta. Edelleen uskon, että saamme tuon ajan kyllä moninkertaisena takaisin muodossa tai toisessa :) Yhtä lailla haluaisin käydä keskusteluja oppilaiden kanssa kahden kesken, mutta aina siihen ei yksinkertaisesti löydy sopivaa rakoa. Kun yhdellä olisi paljon juteltavaa, miun pitäisi samaan aikaan olla läsnä myös jokaiselle 21 muulle oppilaalleni.

Täytyy myös myöntää, että joskus oma mielentilani voi olla sellainen, etten ole ns. parhaimmillani positiivisen pedagogiikan toteuttamiseen tai hyvän huomaamiseen. Mutta toisaalta tämän tajuaminen on ollut aika herättelevää: tietyllä tavalla olen osannut jättää etenkin pienet murheeni aika omaan arvoonsa, koska en tieten tahtoen halua jakaa omaa pahaa mieltäni eteenpäin. Jos jonkun totuuden uskallan opettajan työstä laukaista, niin sen, että oppilaat heijastelevat todella pitkälti sitä, mitä ja millainen opettaja heille on. Niin hyvässä kuin huonossakin.

Eli haasteita riittää, mutta en todellakaan valita :) Jokaisen haasteen(kin) kohdatessani ja etenkin sen selvitettyäni saan lisää kompetenssia omaan opettajuuteeni. Jos positiivista pedagogiikkaakin lähtisi toteuttamaan vaaleanpunaiset lasit silmillä, niin aika nopeasti tippuisi korkealta ja kovaa. Miun mielestä tärkeää onkin se, että opettajana pystyn mukautumaan erilaisiin tilanteisiin ja osaan lukea oppilaita. Havaitsen, mitkä jutut toimii kenenkin tai minkäkin ryhmän kanssa, ja pystyn positiivista pedagogiikkaa hyödyntämällä vaikuttamaan ihan oikeasti oppilaan ajatusmaailmaan sekä käsitykseen itsestään. Suurin tavoite omassa opettajuudessani on se, että pystyn oppilaan tukena löytämään ja kehittämään tämän vahvuuksia.

.
”Ope, mitä ne vahvuudet tarkoittaa?” ja ”Ei miulla mitään sellaisia ole…” – been there done that. Ristiriitaista tai ei, juuri tuollaisista tilanteista motivoidun ihan tosi paljon ja huomaan, miten voin kääntää taas yhden haasteen ehdottoman positiiviseksi sellaiseksi :)

.
ps. Pääsette edelleen tilaamaan Huomaa hyvä! -matskuja PS-kustannukselta 25% alennuksella klikkaamalla tästä. Hyödyntäkää mahtava tilaisuus! :)

.
Anna mun treenaa! Instagramissa ja Facebookissa sekä snäppää nimellä annankka